Sunnuntaiotteessa Sapkowskin Noituri

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus, Kohtalon miekka, Haltiain verta”Valvatti tiesi että harva uskoisi balladin tarinaan, mutta sillä ei ollut väliä. Hän tiesi, ettei balladeja sepitetä siksi, että niihin uskottaisiin, vaan siksi, että niistä liikututtaisiin.” (Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka)

Yksi viime vuosien laadukkaimmista käännetyistä fantasiasarjoista on puolalaisen Andrzej Sapkowskin käsialaa. The Witcher eli Noituri saattoi olla tuttu suomalaisille tietokonepelien ystäville ennen kirjojakin, mutta henkilökohtaisesti kuulin kyseistä kirjailijasta ensimmäisen kerran jokunen vuosi takaperin, kun hain kirjakaupalla asiakkaalle tietoja Sapkowskin sarjan englanninnoksista. 

Noituri-saaga ilmestyi puolaksi alun perin 1990-luvulla, ja se pitää sisällään kaikkiaan seitsemän kirjaa. Syksyllä 2010 ilokseni huomasin WSOY:n listoilla tutun nimen: Sapkowskin, jonka kirjaa toimintaroolipelien fani oli minulta aiemmin kysellyt englanniksi ja joka oli jäänyt mieleeni pyörimään asiakkaan tulvivien kehujen myötä.

Ensimmäinen suomennettu Noituri-tarina oli Viimeinen toivomus, toinen osa suomennettiin vuotta myöhemmin nimellä Kohtalon miekka ja kolmas osa Haltiain verta ilmestyi kesällä 2012.

Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka ovat novellikokoelmia, joissa lukija tutustutaan keskiaikaa muistuttavaan maailmaan. Päähahmo Geralt Rivialainen etsii toimeksiantoja eriskummallisten hirviöiden palkkamurhaajana eli noiturina. Hän on eräänlainen ihmismutantti, jolla on poikkeukselliset aistit ja refleksit. Miekka ja magia –kentällä liukuvassa tarinassa Geralt on kuitenkin antisankari, yksinäinen kulkija, jonka mielenjuoksu ja päätöksenteko ovat taipuvaisia harmaille alueille.

Genren rajat rikkoutuvat hienovaraisella intertekstuaalisuudella, kun kirjassa leikitellään muun muassa Grimmin saduilla ja viitataan slaavilaisiin mytologioihin (joihin haluaisin palavasti tutustua jossain vaiheessa enemmän). Onpa maailmassa yhtäläisyyksiä J. R. R. Tolkienin Keski-Maankin kanssa, mikä ei tietysti valveutunutta fantasianharrastajaa hetkauta suuntaan tai toiseen – Tolkienille kun on velkaa yksi jos toinen fantasiaa raapusteleva kirjoittaja. 

Dialogien väliin upotettu musta ja kuivahko huumori tuo osuvia pilkahduksia tarinoiden kirjokuvaan, joka on rappeutuneisuudessaan surumielinen ja haikean häilyvä moraaliltaan. Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää ja ihmisyyttä etsitään noiduttujen ja hirviöiden joukosta. Sapkowski loihtii esille kertomuksia, joita Jakob ja Wilhelm olisivat toivoneet kuulevansa kansantarinoita kerätessään.

”On tulossa Miekan ja Tapparan aika, Ylenkatseen ja Tuiman tuiskun aika.”

Kolmannessa osassa tarina alkaa muotoutua pidemmäksi romaanikerronnaksi ja Geraltin sekä haltiaverta suonissaan kantavan prinsessa Cirin kohtalot nivoutuvat tiukempaan kudelmaan. Pakkaa sekoittaa Geraltin entinen rakastettu Yennefer, johon Ciri muodostaa oman suhteensa. 

Huomionarvoista on, että maailmallakin palkintoja ahminut sarja on voittanut kaksi kertaa peräjälkeen Tähtifantasia-palkinnon vuosina 2010 ja 2011. Tähtifantasia-palkinto jaetaan parhaalle suomennetulle fantasiakirjalle Tähtivaeltaja-lehteä julkaisevan Helsingin Science Fiction -seuran puolesta. Miten mahtaa käydä Haltiain verta -kirjalle ensi vuoden palkintoja jaettaessa?

Niin, ja Noituri-saagan neljäs osa Halveksunnan aika ilmestyy muuten WSOY:n ennakkotietojen mukaan heinäkuussa 2013. Jään mielenkiinnolla odottelemaan sarjan etenemistä ja palkintomäärän kasvamista.

En ole lukenut sarjaa puolaksi (yllättäen!), mutta suomennoksen kieli on vakuuttavaa. Tapani Kärkkäisen kääntämä tarinamaisema vie keskelle harmaaharsoista fantasiakenttää, jonka keskiaikaiset viitteet ja haasteelliset uudissanat luovat moniulotteisen verkon. Osa sarjan lumosta on epäilemättä erinomaisen kääntäjän työn tulos, sillä Kärkkäinen liikkuu sanojen lomassa kuin stryksi veressä. Mukaillakseni sarjassa esiintyvää Yennefer-velhotarta: Sapkowskilla on tainomainen kyky kirjalliseen taiteeseen, joka hioutuu timanttina esiin Kärkkäisen käännöksessä. 

”Taikuus on joidenkin mielestä taidetta”, Yennefer jatkoi hetken päästä. ”Suurta ja harvoille tarkoitettua taidetta, jolla pystytään luomaan kauniita ja harvinaislaatuisia asioita. Taikuus on lahja, joka on annettu vain harvoille ja valituille. Ne jotka ovat jääneet vaille sitä lahjaa, voivat vain ihmeissään ja kateellisina katsella taiteilijoiden työtä, ihmetellä sen tuloksia ja samalla aavistaa, että ilman noita tuloksia ja ilman tuota lahjakkuutta maailma olisi paljon köyhempi. Se, että tietyt valitut Sfäärien yhtymisen jälkeen löysivät itsestään lahjakkuuden ja taikuuden, se että he löysivät itsestään Taiteen, on kauneuden siunaus. Ja niin se on. Oikeassa ovat nekin, jotka pitävät taikuutta taiteena.” (Andrzej Sapkowski: Haltiain verta)

Sapkowskin myötä olen luonut uudenlaisen suhteen Puolan kanssa. Siihen kuuluvat mantikorit, korvenmyrät, pajukkaat sekä haltiat. Ja Geralt. 

Sankareiden aika ei ole ohi. 

Comments

Teksti: Miia
Avainsanat: Andrzej Sapkowski, Haltiain verta, Kohtalon miekka, Noituri, Sunnuntaiote, Tapani Kärkkäinen, The Witcher, Viimeinen toivomus, WSOY

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *