Sunnuntaiotteessa Milla Ollikaisen esikoisromaani Veripailakat

VeripailakatMistä näitä hienoja esikoisromaaneita sikiää?

Vuosi sitten Milla Ollikainen (s. 1974) voitti romaanikäsikirjoituksellaan Liken ja Suomen dekkariseuran järjestämän Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun. Nyt käsikirjoitus on hiottu, painettu ja julkaistu. 

Lopputuloksena on taidokkaasti rakennettu esikoinen Veripailakat (Like), jonka dekkarihenkiset tapahtumat sijoittuvat Ylläksen talvimaisemiin ja juonen sekaan ujutetaan harkituin vedoin lähihistorian tapahtumia. 

Romaanin vahvuuksia ovat elokuvallisesti rullaava dialogi, johon on sopivassa suhteessa lisätty peräpohjalaista murretta, sekä sinänsä yksinkertainen ja perinteinen dekkarijuoni, joka kuitenkin laajenee hiljalleen teemojensa kautta ottamaan kantaa muun muassa pohjoisen häviävään nuorisoon sekä palveluiden heikkenemiseen.

   ”Miten täällä ei kuulu puhelin?”
   Mies tuhahti.
   ”Sonera”, hän sylkäisi. ”Ensin viethiin langat ja pylvhäät pois ja sitten alethiin ihmetellä, että pitäiskö tänne muka tukiasemia rakentaa, korpheen. Kylälä kuuluu joissaki taloissa, ko ovat itte hommanheet semmosen laitheen, mutta ei sekhään kuulema välttämättä auta. Mie heitin soittamasta kokohnaan. Eipä tule laskua.”
   ”Pääseekö täältä bussilla Ylläkselle?”
   ”Voi veikkosen henki täältä ole pyssejä kulkenu aikapäihviin. Eihän net ala yksittäisiä mummoja kuljettelehmaan.”
   ”Kuinka pitkä matka täältä on?”
   ”No kirkonkyläle on 60 kilometriä ja siittä Ylläkselle nelisenkymmentä.”

Veripailakat?

Kuten jo aiemmassa bloggauksessa mainitsin, minun täytyi googlettaa (malttamaton kun olen) pailakoiden merkitys.

Otsikkoon viitataan tekstissä muutamaan otteeseen Uttu-Kallen näytelmästä Laulu pienestä kansasta peräisin olevien verenseisautussanojen kautta. Kertomuksessa myös kuvataan pohjoisen miehiä melkein ohimennen, sivuhenkilön kautta pailakoiksi, kesyttämättömiksi ja kuohituiksi poroiksi:

Hän ei enää halunnut löytää miestä täältä, ei miestä, joka syksyisin katoaisi hirvimetsälle, kesällä joelle ja talvet ajaisi kelkalla. Terosta oli tulossa juuri sellainen mies. Nopeasti hän unohtaisi unelmansa, jos niitä oli koskaan ollutkaan, ja tekisi pian kaikki asiat juuri niin kuin muutkin pohjoisen perinteiset miehet. Äiti oli junantuoma ja sanoi isää ja muita pohjoisen miehiä pailakoiksi, kesyttämättömiksi ja kuohituiksi poroiksi — villejä mutta munattomia, ehkä aitoja mutta sivistymättömiä vailla todellista rohkeutta.

Siksi tuntuu hyvin osoittelevalta, että munattomien miesten tilalle, jopa poliisien ohi, kertomuksen keskiöön nousee kaksi ”junantuomaa” naista, Krista ja Eerika.

Molemmat käyvät läpi elämässään selviytymistaistelua: Krista on harrastelijavalokuvaaja ja gradua vaille valmis maisteri, jonka elämä on luisunut alkoholinhuuruiseksi ajantapoksi. Ylläkselle hän päätyy lomailemaan äitinsä kutsumana. Eerika taas käy omaa kamppailuaan aloittelevana toimittajana Sanomatalossa. Hän pelkää paljastuvansa maalaiskunnasta kotoisin olevaksi tavalliseksi tytöksi ja odottaa kohdalleen osuvaa tilaisuutta, jolloin voisi näyttää kyntensä ja olla muutakin kuin ”se näppärä uusi tyttö”, kuten toimituksessa työskentelevä vanhempi mies häntä kutsuu.

Krista sattuu kameransa kanssa paikalle, kun laskettelukeskuksen gondolihissistä löytyy murhattu teini-ikäinen poika. Hän lähettää ottamansa kuvat tutullensa Eerikalle, joka vaistoaa olevansa skuupin jäljillä tunnistaessaan murhatun isän olevan juorulehtienkin sivuilta tuttu miljonääri.

Kun murhattuna löytyy myös paikallinen nuori nainen, alkaa veritekojen takaa vähitellen paljastua vanha ja yhä ruvella oleva haava, jonka jäljet johtavat 1940-luvun alkupuoliskolla surmattuun metsäkaartilaiseen.

”Kerrotaan jälkipolville”

Veripailakat muistuttaa, että sota-aikojen tapahtumat, Lapin kuin muunkin Suomen kipukohdat, elävät vahvasti suullisessa perimässä ja vaietuissa muistoissa — ja vaikuttavat edelleen nykypäivään trauman tavoin. Jälkipolville kerrotaan enemmän ja vähemmän harkittuja tarinoita, mutta totuus tapahtumista on useimmiten pelkkä verinen tahra jo sulaneella hangella. 

Jossain määrin Milla Ollikainen asettuu teoksellaan samaan jatkumoon muiden viime vuosien aikana sodasta kirjoittaneiden naisten (muun muassa Katja KetunPaula Havasten ja Jenni Linturin) kanssa, mutta hän tekee sen raikkaalla tavalla. Genrenä on nimenomaan rikoskirjallisuus ja historiasta tuodaan romaanin sivuille vain välähdyksiä.

Joskus kuitenkin juuri pienet osaset herättävät eniten ajatusta ja merkitystä.

Arvostelukappale.

Comments

Teksti: Miia
Avainsanat: esikoinen, kirjoituskilpailun voittaja, Like, Rikos kannattaa, romaani, Sunnuntaiote

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *