Lukukuun tarinat: mikä kirja sykähdytti kesäkuussa?

Lukukuun_tarinatJälleen kyselen Lukukuun tarinoissa kuukauden parhaita lukukokemuksia. Mikä kirja kohosi SINUN suosikiksesi kesäkuussa?

Kesäkuu on ollut hyvä lukukuukausi. Olen saanut luettua jo jonkin verran kiireisen kevään takia rästissä olleita romaaneita, ja olenkin nauttinut suunnattomasti saadessani kahlata läpi suurimmaksi osaksi omavalintaisia teoksia. Juhannuksena luin muun muassa Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -sarjan toisen osan Kosto ikuisessa kaupungissa (siitä kirjoitan myöhemmin lisää), joka oli kerrassaan täydellinen kesäromaani viihteen muodossa: siinä yhdistyivät salapoliisijuoni, Italian maut ja tuoksut, maan historia sekä Rooman kadut — ja romantiikkakin oli ripaus. 

Juhannuksen pääanti kirjojen muodossa oli kuitenkin pitkään ja hartaasti odottamani Neil Gaimanin uutuusromaani The Ocean at the End of the Lane (jatkossa Ocean). Se on myös kursailematta kesäkuun paras lukukokemus. 

Tarkkasilmäisimmät ovat varmaankin havainneet aiemmista bloggauksistani, että fanitan Gaimania. Teen sitä häpeilemättömästi. Miksi? 

Yksinkertainen vastaus on tarinankerronnan voima. Tapa, jolla Gaiman kutoo tarinavyyhdeistä kokonaisuuksia on suhteellisen yksinkertainen, mutta silti maagisen moniulotteinen. Fantastiset elementit kuuluvat hänen tyyliinsä, samoin myyttien tai mytologioiden hyödyntäminen. Hän lisää säikeitä ja loimilankoja, pieniä viittauksia sinne tai tänne, kunnes (anteeksi nyt nämä käsityöaiheiset termit) kudelma on ihmetystä herättävä.

Gaiman hyödyntää kaikkea sitä kertomuksellista pääomaa, joka alkoi nuotion ympärillä kerrotuista tarinoista ja jatkuu yhä edelleen esimerkiksi satujen ja romaanien muodossa.

OceanMuistojen valtameri

Kuten aiemmin mainitsin, olen odottanut Oceania pitkään. Tarkalleen ottaen kahdeksan vuotta, sillä Gaimanin viimeisin aikuisille suunnattu romaani The Anansi Boys (suom. Hämähäkkijumala) ilmestyi vuonna 2005. Sen jälkeen Gaimanilta on julkaistu vuonna 2006 novellikokoelma Fragile Things (suom. Aarteita ja muistoesineitä, joka sisälsi vain osan alkuperäisistä novelleista) ja vuonna 2008 nuorille suunnattu The Graveyard Book (suom. Hautausmaan poika), joka oli eräänlainen versio Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta: murhatun perheen pieni poika pakenee hautausmaalle, jonka enemmän ja vähemmän kuolleet (tai elävät) olennot kasvattavat pojan.

The Graveyard Book oli hirvittävän ja kummastuttavan hieno tarina, taas erinomainen osoitus siitä, että Gaiman hyödyntää nokkelasti teoksissaan intertekstuaalisuutta ja että hyvin kirjoitetun nuortenkirjan parissa viihtyy aikuinenkin.

Oceanin päähenkilö on nimettömäksi jäävä mies, joka saapuu lapsuudenkotiinsa Englannin maaseudulle Sussexiin ja päätyy muistelemaan unohtunutta poikavuosiensa kesää. Kaikki alkaa, kun perheen vuokralaisena ollut mainari varastaa pojan isän auton ja mies löydetään itsemurhan tehneenä auton takapenkiltä.

Tapahtuma on kumma kyllä unohtunut, mutta vähitellen ajellessaan pitkin lapsuudesta tuttuja kujia mies alkaa muistaa lisää asioita kyseisestä kesästä. Muistovyöryn keskiössä on ilkeä lastenhoitaja nimeltään Ursula Monkton ja pieni Lettie Hemstock, joka asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa ränsistyneessä talossa kujan päässä.

Lettie Hemstockin kodin takapihalla on pieni lampi, jota Lettie kutsuu valtamereksi ja joka on salattuja syvyyksiä täynnä — syvyyksiä, jotka pulpahtavat muistoina ja tarinoina pintaan.

Ocean_lahikuvaNeil Gaimanin henkilökohtaisin romaani?

Romaania lukiessani minusta tuntui siltä kuin Neil Gaiman olisi itse lukenut tekstiä ääneen pääni sisällä: ehkä tunne johtui siitä, että teos on kirjoitettu minä-muodossa. Toisaalta myös Sussexin maisemat — Gaimanin perhe muutti Hampshiren Portsmouthista Sussexiin East Grinsteadiin vuonna 1965 — ja kertojan lapsuusvuosien sijoittaminen 1960-luvulle — Gaiman on syntynyt vuonna 1960 — antoivat ymmärtää ikään kuin Gaiman olisi ollut tämä anonyymiksi jäävä mies, ja hän kertoisi omaa (fantasian värittämää) lapsuusmuistoaan.

Jotain leimallisen omaelämäkerrallista teos esitti, mutta mahdollisista henkilökohtaisuuksista huolimatta (tai ehkä jopa niiden takia) Ocean on yksi Gaimanin parhaista romaaneista. 

Ocean on lapsuuden ajan ihmeiden nostalgiaa täynnä. Se on haikea ja kaunis romaani muistoista ja mielikuvituksesta; se on tarina rakkaudesta kirjoihin, mutta tekstissä pohditaan myös aikuisen ja lapsen eroavaisuuksia. Kuten Lettie Hemstock kertoo pojalle:

”I’m going to tell you something important. Grown-ups don’t look like grown-ups on the inside either. Outside, they’re big and thoughtless and they always know what they’re doing. Inside, they look just like they always have. Like they did when they were your age. The truth is, there aren’t any grown-ups. Not one, in the whole wide world.”

Yksi syy lukemisintooni ja -harrastukseeni on se, että hyvät kertomukset herättävät yhä edelleen sisälläni olevassa pienessä tytössä ihmetystä, kun pääsen näkemään erilaisia maailmoja ja mielenmaisemia kirjoitetun sanan voimalla. Romaanit ovat toimineet oppainani siitä saakka, kun opin lukemaan. Voinkin helposti samastua Oceanin kertojaan:

”Growing up, I took so meny cues from books. They thaught me most of what I knew about what people did, about how to behave. They were my teachers and my advisors.”

Onneksi on Neil Gaimanin kaltaisia kirjailijoita. Onneksi on kirjoja. 

Kirjallisena. Minna

PS. Jos haluat lukea lisää Oceanin ”henkilökohtaisuuksista”, suosittelen Neil Gaimanin vaimon Amanda Palmerin bloggausta romaanin tiimoilta.

PPS. Gaimanin synnyinkaupungissa Portsmouthissa ollaan nimeämässä katua The Ocean at the End of the Lanen mukaan. Lisää aiheesta voi lukea Guardianin artikkelista. Romaanin virallisilla Fb-sivuilla voi käydä kurkistamassa epävirallista katukylttiä

Comments

Teksti: Miia
Avainsanat: Lukukuun tarinat, Neil Gaiman, Sunnuntaiote, The Ocean at the End of the Lane

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *