Lukijana olemisen taito

”Mutta jos ihan tosissaan pitäisi lyhyesti määritellä, mihin taidetta tarvitaan, miksi lukeminen saattaa olla tärkeämpää kuin mattojen tamppaaminen, minä vastaisin: identiteetin rakentamisen takia.”Anneli Pukema

On kaiketi alleviivaava sanoa, että luen paljon. Sanon sen silti. Olisin hyvin tyytyväinen elämääni, jos saisin lukea päivät pitkät ilman arjen luomia rajoituksia kuten talouden tukemiseen tarvittava työ, esseiden ja kauppalappujen kirjoittaminen tai mattojen tamppaaminen. Todennäköisesti yksinäisyydessä lukeminen ei pidemmän päälle tekisi hyvää, vaikka eihän hyvän tarinan kanssa koskaan ole yksin. Tarinan henkilöt ja maisemat kun muuttuvat eläviksi lukukokemuksen myötä.

Olen tänä syksynä joutunut miettimään tavanomaista enemmän (lukijuus)identiteettiäni vaihtaessani kirjakaupan tutuiksi tulleista rutiineista sekä lukemisen enemmän ja vähemmän huolettomasta nautinnosta objektiivisempaan opiskelu- ja ammattilukijuuden piiriin. Olen lukenut työkseni jo useamman vuoden ajan, sillä jokainen lukemani teos on auttanut minua kirjakaupan myyjän työssä miettiessäni erilaisille asiakkaille sopivanlaista luettavaa. Lisäksi olen lukenut lukupiiriäni ja kirjailijahaastatteluja varten. Jälkimmäisiäkin on siis sisältynyt työnkuvaani.

Syksyn mittaan olen palannut miettimään kirjoja tutkimuksellisuudesta käsin. Suoraan sanoen välillä olen kokenut pakokauhua ajatuksen äärellä: tekstistä itsestään tulee minulle työkohde, kun kapinoivan haaveellinen runotyttö (kyllä, se pilkottaa edelleen tämän kolmikymppisen naisen sisällä!) tahtoo ainoastaan nauttia tarinamaailmoista. Todellisuudenpako on suuntautunut fantasiakirjallisuuteen, joten Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut – ja Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen  -teosten kanssa ovat kulkeneet rinnan Justin Croninin Twelve ja Bromin Krampus the Yule Lord.

Nautin lukemisesta liiaksi, jotta voisin ajatella kirjoja pelkkänä työnä – vaikka joidenkin teosten kohdalla minun on ollut pakko aidosti tehdä töitä päästäkseni viimeiselle sivulle asti. Esimerkkinä mainittakoon Väinö Linnan Tuntematon sotilas, joka minun oli luettava uudestaan tänä syksynä. Luin teoksen ensimmäinen kerran teini-ikäisenä, koska halusin tietää mistä kirjassa on kyse, miksi siitä on tullut niin tärkeä itsenäisen Suomen symboli. En pitänyt kirjasta ensimmäisellä lukukerralla, en toisellakaan. Ironinen huumori ei uponnut minuun, naiskuva on edelleen leimaava ja tarina liian jaaritteleva makuuni.

Olenko syntynyt väärään aikaan, kun Tuntematon sotilas jättää minut kylmäksi? Hyvä tarina kyllä kestää aikaa, mutta minä olin vääränlainen lukija sille. Sotakirjallisuus ei lajityyppinä maistu minulle, vaikka senkin sisälle mahtuu monia hienoja teoksia, esimerkiksi vuosi sitten suomennettu David Grossmanin tuskallisen kaunis Sinne missä maa päättyy. Sitä paitsi mielipiteestäni viis, sillä Tuntematon sotilas on lunastanut paikkansa suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Eihän meillä olisi ilman kyseistä teosta monia sutkautuksia heiteltäväksi ilmoille. Kuuluisin siteeraus taitaa olla: ”Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kun Ellun kanat”. Tämän vuoden kirjoista muun muassa Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta on velkaa Tuntemattomalle sotilaalle. Heikkisen kirjan kanssa sain nauraa. Ja myönnettäköön: osa vitseistä olisi mennyt ohi ilman tuoretta muistikuvaa Linnan tekstistä.

Lukeminen on minulle pakotie ja nautinto, lohduttaja, mieluisin stimulanttini: lukeminen pelkästä lukemisen ilosta ja siitä kauniista hiljaisuudesta, joka ympäröi lukijaa silloin kun hän kuulee kirjailijan sanojen resonoivan tajunnassaan.” – Paul Auster (kirjasta Sattumuksia Brooklynissa)

Lukupiirien keskustelujen aikana tulee esille erilaisia lukuprofiileita, niiden tiedostamista ja tunnustamista. Näin kävi esimerkiksi viime tiistaina Oulun pääkirjastolla, kun eräs lukupiiriläisistäni totesi, ettei olisi koskaan avannut käsittelemäämme teosta ilman lukupiiriä. Yllätyksekseen tämä enemmän realistisesta kerronnasta pitävä henkilö tykästyi merkittävästi lumoavaan tarinaan. Käsittelimme Alice Hoffmanin Punaista puutarhaa. Eikä muuten ole ensimmäinen kerta, kun lukupiirissä piirtyy pintaan edellä kuvailemani tilanne.

Meillä on tapana lokeroida itsemme luettujen tekstien myötä: joku tykkää kovaksikeitetyistä dekkareista, toinen avaruusoopperasta, kolmas lukee pelkästään suomalaista proosaa, neljäs romanttista viihdettä, viides haikailee historiallisten romaanien perään. Vaihtoehtoja ja niiden yhdistelmiä on lukematon määrä, sillä kustannusmaailma hemmottelee lukijaa painamalla vuosittain kasvavan määrän rikasta lukemistoa – kaiken aiemmin ilmestyneen rinnalle.

Osa lukupiirin viehätystä kohdallani on nimenomaan lukemisen monipuolistaminen. Vaikka pyrin lukemaan kaunokirjallisia teoksia laidasta laitaan, olen huomannut, että valikoidessani lukupiirikirjoja menen välillä mukavuusalueeni ulkopuolelle. Valitsen kirjoja, joita en välttämättä muuten lukisi mutta joista tiedän todennäköisesti syntyvän polveilevia keskusteluja erilaisten lukukokemusten kohdatessa. Kaunokirjallisen teoksen ainutlaatuisuus korostuu yhteydessä, joka syntyy lukijan ja tekstin välillä. Lukupiirin omaleimainen viehätys taas perustuu mielestäni yhteyteen, joka keskustelijoiden välille syntyy luetun teoksen kohdatessa erilaiset lukukokemukset. Ajatukset risteävät, tunteet syttyvät ja ymmärrys leimahtaa. Joskus voi todeta lukeneensa täysin eri teoksen toisen lukupiiriläisen kanssa, koska näkemykset eroavat niin jyrkästi toisistaan.

Ei ole olemassa yhtä oikeaa lukijatyyppiä, jota meidän muiden pitäisi noudattaa. Jos Finlandia-ehdokkaista ja -voittajista ei löydy mieleistä kirjaa, asiaa ei tarvitse surra tai hävetä. Tärkeintä on, että lukemisesta löytyy se ydin, joka saa tarttumaan uusiin teoksiin – vaikka sitten saman genren sisällä. Meillä jokaisella on mahdollisuus valikoida kirjoista ne houkuttelevimmat. Yksi asia kuitenkin on ja pysyy: lukemisen nautinto.

Mikä kirja kuvailee sinua lukijana? Oma valintani kohdistuisi Michael Enden nuortenkirjaklassikkoon Tarina vailla loppua. Tutkimusten ja teorioiden kaleidoskoopeista toivon löytäväni uusi tapoja tutkailla kirjamaailmaa. Haluan kuitenkin edelleen kokea löytämisen riemua ja lukemisen lumoutumista. Jos Fantaasian maailmassa vaarallisinta on kulkea Toiveiden tien päähän, kirjamaailmassa kaiketi pelottavinta on ajautua viimeisen kirjan äärelle, jonka jälkeen ei muita teoksia haluaisi lukea. Onko sellainen edes mahdollista?

Comments

Teksti: Miia
Avainsanat: kirjat, lukeminen

Kommentit

Kirjalipasto, aarrekirstu! Yllätyksellisten, koskettavien ja kauniiden kaunokirjallisten merkityksien kätkö avaa lipaston lisäksi maailmaa. 🙂

Pidin kovasti tuosta ”Meillä on tapana lokeroida itsemme luettujen tekstien myötä” -kohdasta. Kun paljon lukeva lukee paljon kaikenlaista; scifistä kotimaisiin klassikoihin ja dekkareista runoihin, niin lokeron sijaan eteen aukeaa kokonainen lipasto.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *