Kimmo Miettisen Sukuvihan taustalla soi gangsterisävelmä

Kimmo Miettinen: Sukuviha”— Minkäs siinä teet, Markus sanoi huomaamattaan päähaavaansa hellästi hipaisten. — Kun geenit vie ja veri velvoittaa.”

Luin Kimmo Miettisen Sukuvihan (Like) jo tammikuun alkupuolella, mutta arvio kirjasta unohtui (yllättäen) lukemisen kiireissä. Kuluva kevätpuolisko vuodesta 2013 menee kohdallani lähinnä opinnoissa vaadittavia teoksia lukien, mutta enhän minä malta jättää välistä mielenkiintoisia uutuuksia – kuten tätä Sukuvihaa.

Miettinen on tehnyt kunnioitettavan uran musiikin parissa. Hän on perustanut levy-yhtiöitä ja alan lehtiä, kuten Hilseen ja Rumban. Ohessa hän on kirjoittanut muistelmansa, pari musiikista kertovaa tietokirjaa sekä kaksi prosaalisempaa teosta, Pitkäjano ja LoveLies

Sukuviha on ensimmäinen osa Imatra-nimisessä sarjassa, ja myös ensimmäinen lukemani teos Miettiseltä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähinnä 1980-luvun Helsinkiin, joka näyttäytyy nostalgisena pilkkeenä silmäkulmassa musiikkialan miehen kirjoittamassa tarinassa.

”Markus latasi Sony Walkmanin kilpailijan Aiwa-pipodiskon pesään Smack-kasetin ja reippaili Lönkkaa kohti baareihin vilkuilematta.”

Markus Imatran isä Hannes on kadonnut perheen elämästä vuonna 1964. Äiti kuoli kymmenen vuotta myöhemmin, ja Markus on rämpinyt musiikkialan hommasta toiseen päätyen tekemään töitä toimittajana ja tiedottajana. Haaveissa on oma divari, ja vähitellen pesämunaa on kertynyt tarpeeksi unelman toteuttamiseksi.

Sitten Markus saa kirjeen, jossa Hannes ”Frank” Imatra julistetaan virallisesti kuolleeksi. Samaan aikaan Markus saa käsiinsä mysteerisen avaimen ja tiedon osoitteesta, josta löytyy selvästi käytössä oleva toimistohuoneisto. Vähitellen toimiston ympärillä pyörivien ihmisten kautta Markukselle alkaa selvitä salavyyhti isänsä katoamisen jäljiltä ja sukunsa hämäräperäinen historia sekä sen rikollinen lähipiiri. Mitä oikein tapahtui Frank Imatralle?

”Meille kerta kaikkiaan tehtiin tarjous, josta emme voi kieltäytyä.”

Ukki Laineesta, joka on Markuksen äidin Irman isä, muovautuu kertomuksessa suvun piinkova päämies. Esikuva Ukki ”Don” Laineen hahmoon lainataan väljästi Mario Puzon romaanista Kummisetä (WSOY, 1971), joka tuotiin tarinana myös valkokankaalle.

Myöskään Hannes ”Frank” Imatran nimen viittaus Frank Sinatraan ei ole sattumaa, sillä jokainen laulajalegendasta lukenut (tai Kummisetä-elokuvat katsonut) tietää mafiakytköksistä, joita Sinatraan liitetään.

”Tässä puhutaan koodeilla, kuten alalla on tapana.”

”Mitä ihmettä, sukuvihaa villissä lännessä? Markus yritti keventää ja jarruttaa, koska aavisteli, että tulossa on painavaa tavaraa. — Ketkä oli McCoy ja ketkä oli Hatfield?

— Olivat sivuosassa, samoin Grangerfordit ja Shephersonit, ukki kuittasi Tom Sawyer —viittauksella ja jatkoi edelleen poikkeuksellisen totisena, katsekontaktia vältellen, ajatuksiinsa syventyneenä, kahvia ryystäen. — Eikä sukuvihaa villissä lännessä, vaan Tampereella ja Tammisaaressa ja Tammirannassa. Vuodesta 18 lähtien.”

Sukuviha pursuaa vihjeitä revolverisankareihin ja mafiamyytteihin sekä kirjallisuuden että elokuvien parissa. Luvassa on kevyemmän rikoskirjallisuuden tyypillisiä elementtejä mukiloinnista juopotteluun, miehisyyden mittaamista, rockmusiikista keskustelua — sekä kaikille näille naureskelua.

Kirjan lukuisista musiikillisista viitteistä voisi koota soundtrackin, sen verran jykevällä rytmillä esiintyjiä, lauluntekijöitä ja biisejä soljutettiin tekstin sekaan. Täytyy myöntää, että itse en voinut vastustaa kiusausta, vaan laitoin soimaan Frank Sinatraa Sukuvihaa lukiessani. Tekstienvälisyys ja runsas viittaaminen ennen kaikkea musiikkiin herättää houkutuksia tulkinnoille, mutta välillä musiikkitietämyksellä retostelu tuntui kuitenkin kipuilevan päämäärättömästi yli rajojen.

Eniten kirjassa häiritsi jonkin verran irralliseksi jääneet pitkät kertovat selonteot muun muassa vuoden 1918 tapahtumista (s. 181-189), jotka olisin itse toivonut sijoitettavan lähemmäksi dialogia. Kirjoittajaoppaista tuttu mantra ”näytä, älä kerro” ei välttämättä ole paras mahdollinen neuvo kirjoittajille, mutta jotain sen kaltaista tekniikkaa tai näyttämisen muotoa olisin kaivannut sukuvihaan.

Sukuviha on kutkuttava aloitus Imatra-sarjalle

Francis Ford Coppolan ohjaama Kummisetä-trilogia kuuluu suosikkeihini elokuvien puolelta, joten sanomattakin on selvää, että odotukseni ovat korkealla aina mafiaa sivuavien kirjojen ja elokuvien kanssa.

Mafia-aihelmat pulppuavat synkkiä draamallisia virtoja, joista riittää lähteitä Pohjolaan asti. En ole dekkarigenren vannoutuneimpia käyttäjiä, mutta samankaltaiseen järjestäytyneen alamaailman kuvaukseen suomalaisessa maisemassa en muista aiemmin törmänneeni. Vaikka alkuasetelma tarinalle oli otollinen, täysin omakseni en kirjaa tuntenut.

Sukuvihan hiljalleen muotoutuva palapelimainen rakenne on houkutteleva, ja intertekstuaalisuus sinänsä kiehtoo minua, joten hatarasta vierastamisesta huolimatta viihdyin teoksen parissa loppuun asti. Epäilemättä tulen lukemaan Imatra-sarjan myöhemmätkin osat, sillä tahdon tietää, mihin suuntaan Miettinen tarinaansa vie.

Suosittelen teosta erityiset miehille, Helsingin kasvateille, mutta myös gangsteritarinoista ja musiikista pitäville.

Comments

Teksti: Miia
Avainsanat: dekkari, Imatra 1, Kimmo Miettinen, Like, mafia, rikostarina, Sukuviha

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *