Ikäraja-tv:n uusi aika

Olipa kerran aika, jolloin Nelonen saattoi esittää Greyn anatomian ja Täydellisten naisten arki-iltaisin klo 21:n kieppeillä nähdyistä jaksot uusintana sunnuntai-iltapäivällä. Viime syksynä se oli tavallista ohjelmapolitiikkaa, eikä häirinnyt kansalaisia ainakaan kohuksi asti.

Nykyään tämä olisi lainvastaista toimintaa, josta kanava tuomittaisiin uhkasakkoihin. Jenkkisarjojen uusinnat on haudattu aamuyöhön.

Vuoden 2012 alussa voimaan astuneen uuden kuvaohjelmien tarkastuslain pohjalle rakennettua ikärajasysteemiä vasten katsottuna Täydelliset naiset (tai ainakin osa sarjan jaksoista) sisältää lapsen kehitykselle vahingollista materiaalia. Siksi se on kielletty alle 12-vuotiailta.

Joku katsoja voisi sanoa tähän, että lapset eivät oikestaan vahingoittuneet ohjelmasta viime vuonnakaan, että perheen pienimmät eivät edes jaksa seurata englanninkielistä ihmissuhdeohjelmaa ja että vanhemmat osaavat kyllä tarvittaessa rajoittaa tv:n katselua myös iltapäivällä.

Kanavan kannalta K12 on kuitenkin ehdoton kielto, ei mikään jouston varaa sisältävä suositus. Mediatalojen ja mediaviranomaisten sopimuksella on päätetty, että K12-ohjelmia saa esittää vasta kello 17:n jälkeen. K16- ja K18-aineistoa esitetään klo 21:n ja 23:n jälkeen. Pitkien sarjojen eri jaksoilla on usein eri ikärajat. Salatut elämät on yleensä K7, mutta ”vahingolliseksi” äityessään K12. Viime vuonna aikaisemmat lähetysajat olivat mahdollisia viikonloppuisin, mutta lakimuutoksen yhteydessä säännöt tiukkenivat.

Muutamilla kanavilla ihmetellään nyt, mitä tehdä K12-elokuville, jotka kestävät yli hieman kaksi tuntia. Ennen niitä oli mahdollista esittää ennen klo 21:n uutisia. Uusien sääntöjen mukaan ne eivät saa alkaa ennen kuin kello on 17.

Viralliset aikataulut eivät sido maksukanavia, jotka on rajattu valvontasysteemin ulkopuolelle sillä perusteella, että lapset eivät tee sopimuksia kanavapakettien hankkimisesta koteihin.

Kotioloissa tarkasteltuina kiellot eivät muutenkaan näytä ihan ehdottomilta. Aikuinen, joka antaa 11-vuotiaan katsoa Täykkärit tai Salkkarien K12-jakson, ei vieläkään ole rikollinen, jonka toimista on syytä ilmoittaa poliisille tai lastensuojeluviranomaisille.

Silti ikärajat joustavat televisiossa vähemmän kuin elokuvateatterissa, jossa yhdeksänvuotias saa aikuisen seurassa katsoa alle 12-vuotiaalta kielletyn Harry Potter -elokuvan. Vastaava kolmen vuoden jousto on mahdollinen kaikkien paitsi K18-elokuvien yhteydessä, mutta koskee vain julkisia esityksiä.
Jos vanhemman läsnäolo pehmentää katsomiskokemuksen särmiä, on syytä kysyä, miksi sillä ei ole merkitystä kotona.

Vuodesta 1946 joulukuun 2011 loppuun toiminut Valtion elokuvatarkastamo toteutti Suomessa sitkeästi kannatettua aatetta, jonka mukaan elokuvat eivät ansaitse muiden taiteiden ja viestimien vapauksia, koska ne ovat psykologisesti, poliittisesti tai moraalisesti vahingollisia tuotteita – kunnes toisin todistetaan ennakkotarkastuksessa.

Ikärajoista päättämisen lisäksi tarkastamo kielsi runsaasti elokuvataidetta ja -viihdettä, määräsi leikkauksia ja mätki filmiyhtiöitä oletettuihin haittoihin perustuvilla lisäveroilla. Tarkastuspakko koski elokuvateatterien ohjelmistoa sekä kotitallenteita, lähinnä videomarkkinoiden tuotteita.

Televisiotoiminnan alkuvaiheissa tv-ohjelmien katsominen työllisti tarkastamoa liikaakin. Tv siirrettiin radiolähetysten lailla viestintäviraston vastuulle, mikä merkitsi vapautta ikärajoista ja ennakkotarkastuksesta.

Jakelukanavien eriarvoisuus muuttui räikeäksi, kun Suomen säädettiin 1980-luvulla länsimaiden tiukin videolaki, mutta tv-kanavat saivat jatkaa videoina kiellettyjen K18-elokuvien esittämistä.

Vastaperustettu Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus eli MEKU on saanut hoitaakseen sekä Valtion elokuvatarkastamon että Viestintäviraston tonteille kuuluneiden ohjelmien tarjonnan. Televisio on nyt sidottu samaan ikäraja- ja ennakkotarkastussysteemiin kuin elokuvateatterit, pelikauppiaat ja dvd-julkaisijat.
MEKU ei kuitenkaan yritä katsoa kaikkia Suomessa esitettäviä ohjelmia. Osallistumismaksuiltaan noin tuhannen euron hintaisilla MEKU:n tehokursseilla koulutetaan kuvaohjelmaluokittelijoita, jotka sisäistävät ikärajojen kriteerien ja pelisääntöjen pitkät listat ja osaavat soveltaa oppia käytännnössä. Valtio ulkoistaa kontrollia mediataloille: useimmilla tv-kanavilla ja elokuvafirmoilla on omat luokittelijansa.

Nykyisin miltei kenestä tahansa voi tulla luokittelija: kärjistettynä vain sokeat ja pedofiilit diskataan. Luokittelijalla ei saa olla pahoja aistivammoja eikä ”tuomioita kuvaohjelmalaissa mainituista rikoksista”, millä yritetään pitää erityisesti namusetien näpit irti ikärajoista.

Luokittelijan pätevyyskoe ei kuitenkaan ole ihan helppo. Jopa kokeneet elokuvatarkastajat ja muut media-alan pitkän linjan ammattilaiset ovat reputtaneet.

1900-luvun elokuvasensorit muodostivat tavallisten katsojien sekä elokuva-alan yrittäjien ja taiteilijoiden yläpuolelle asettuneen eliitin, jonka erehtymättömyys tuntui usein tekopyhältä ja soti perustuslaillisia oikeuksia vastaan. Nykyisin auktoriteettien ja yleisön valtasuhde on murroksessa. Ikärajoista valittava katsoja on yhä useammin oikeassa, jos hän kokee ikärajan liian matalaksi ja osaa perustella väitteensä MEKU:lle.

Valtion elokuvatarkastamon viimeinen johtaja Maarit Pietinen antoi Taru Mäkelän Varasto-draamakomedialle ikärajan K7, mutta katsojilta tulleiden valitusten jälkeen MEKU nosti ikärajan K11:een ”seksuaalisen sisällön takia”. Lehdistössäkin palstatilaa saaneen katsojapalautteen perusteella ongelman ydin ei ollut yksi sänkykohtaus vaan se, että Putouksen suosittu hassuttelija Aku Hirviniemi esiintyi odotettua ronskimmassa ja kiroilua sisältävässä duunarielämän kuvauksessa.
Enää ei tunnu edes vitsiltä kuvitella, että ehkä MEKU tulevaisuudessa nostaa ikärajaa, jos perheviihteestä tuttu näyttelijä tekee totuttua rosoisemman roolin ja aiheuttaa epämiellyttävän yllätyksen. Voidaan sanoa, että sellainen on vahingollisia jonkun kehitykselle, koska niin voi aina sanoa. Asenneilmastossa, jossa epämieluisat sisällöt julistetaan herkästi vahingollisiksi, jokainen makutuomari voi ryhtyä heikompien suojelijaksi ja lähteä hakemaan mielipiteilleen lain voimaa.

Lasten ja nuorten parasta tarkoittava mediakontrolli ei ulotu kovin pitkälle internetiin, josta on tullut nuorille pelaamisen sekä elokuvien ja tv-ohjelmien katselun väline. Netti tarjoaa YouTuben tapaisia käteviä ja suosittuja alustoja kaikenlaisen ohjelmiston julkaisemiseen ja levittämiseen. Samalla se saa useat tarkastus- ja ikärajasysteemit vaikuttamaan vanhentuneilta.

Kansainvälisten tietoverkkojen ja sosiaalisen median sitouttaminen noudattamaan yhden valtion sisäisiä ikärajoja olisi mahdoton tehtävä sekä teknisesti että juridisesti, vielä hankalampaa kuin tekijänoikeuksien aukoton valvominen netissä. Siksi miltei kuka tahansa voi julkaista verkossa ohjelmia MEKU:sta välittämättä.

Samalla kun valtio määrää median olemaan tarkkana ikärajojen kanssa, se jättää yksittäiset videotiedostojen jakajat rauhaan. Mutta jos molemmat tahot levittävät samoja ohjelmia, onko sillä vastaanottajan kehityksen kannalta suurta väliä, kumpaa kautta ne tulevat?

Suomessa kulutettu liikkuva kuva on jaettu kahteen ryhmään. On ammattimainen, ikärajoja noudattava valtavirta ja on epämääräinen marginaali, jossa amatööri voi seikkailla vailla selviä sääntöjä, kun kukaan ei kuitenkaan mahda mitään. Jälkimmäinen paikka vaikuttaa ensimmäiseen verrattuna levottomalta viidakolta, mutta vahingoittumaton kehitys lienee sielläkin ihan mahdollista: ratkaisevinta ei ole levityskanava eikä edes ohjelman sisältö, vaan todellisuus, jonka keskellä sitä katsotaan.

MEKU yrittää vastata haasteisiin muutenkin kuin ikärajoja ja ikärajaihmisiä tekemällä. Resurssit ovat rajalliset, mutta johtaja Leo Pekkala lupaa Mediakasvatuslaitoksen panostavan kasvatukseen entistä voimakkaammin. Toivottavasti se jatkossa merkitsee muutakin kuin lasten ympäröimistä kaavamaisilla uhkakuvilla. 

Lauri Lehtinen

Comments

Teksti: Plaza

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *