Yhdet hautajaiset ja nakki

Ne olivat hautajaiset,
jäähileistä kotikaljaa monta tonkallista,
minun isäni kaivettiin maahan
ja hänellä oli kasvot vahaa, hän oli kutistunut
pienemmäksi minua.

Ajattelin, että en näkisi häntä enää,
Hiihdin poispäin umpeenpyrynnyttä latua.

Näin päättyi Arto Mellerin runo ”Hautajaiset”. Ja minä ymmärsin sen. Ja se tekee runosta huomattavasti paremman, kuin moni muu rynö.

Niin että on runoja ja rynöjä. Näistä kahdesta jälkimmäiset ja niiden tekijät vituttavat minua niin, ettei veri kierrä päässä. Mutta voin selittää.

Aikoinaan, siinä 13-16-vuotiaana, minulla on suhteellisen syvä saarikoskisuuden tila. Miehen elämänvaiheista inspiroituneena ahmin kaiken hänen käsistään lähteneen ja tilan syvetessä myös hänen ystäväpiirinsä tuotannon. Se oli kyllä virhe.

Tämä tekotaiteellinen teini ilmoitti myös omille kavereilleen, että alkaisi järjestää keskustelupiirejä kilpailemaan muiden suosimien pussikaljabileiden kanssa. Miksi? Koska Saarikoskikin oli tehnyt niin. Varmaan arvannette, kenen kemuissa oli vähän hiljaisempaa. No mutta, valitsin itse viikoittaiset aiheeni ja aloin kirjoittaa niistä novelleja – ja tadaaaaaa – runoja! Oi sitä runojen tulvaa, kuin keskijakaus tutisten tuijottelin ikkunasta sateiseen iltaan, litkin Keisarin morsian –teetä ja sytyttelin isoveljeltä varastamiin viinipulloihin kruunukynttilöitä!


Tätä nykyä minulla on jo laajennettu teevalikoima.

Mutta aivan karmeaa kuraahan koko tuotantoni oli. Ja tämän sain kuulla sinä päivänä, kun uskalsin joidenkin punkkareiden kainalossa Oranssin silloiseen kuppilaan, Putkinotkoon. Eräänä teenhuuruisena iltana rohkaisin mieleni, oikaisin tyylikästä, virkattua reggaelätsääni ja kysyin samassa pöydässä istuvalta – huom, jo yli 20-vuotiaalta – ja itseään runoilijaksi tituleeraavalta hipiltä, josko tämä haluaisi kuulla yhden säkeen. Sillä hipillä oli baskeri ja irtotupakkaa. Otin sätkäpaperin nuolaisun myöntymisen merkkinä ja lausuin sydänverellä raapimani runon niin tekotaiteellisella intonaatiolla, kuin 14-vuotias vain osasi. Sitten loin runoilijaan kohtalokkaan katseen, jota oli harjoitellut peilin edessä.

– Sä et taida ymmärtää mitään runoudesta, hippi nauroi.
– Nooooo viiiittu! huusin minä (tahtoa oli jo tuolloin enemmän kuin taitoa).
– Mikäs saatanan rynöilijä sinä sitten olet? Missäs se herran esikoisteos viipyy, mitä? Vityt sinä mikään rynöilijä ölet! Sinä ölet pähänhäjyinen työtön, jöllä ön rymä bäskeri! Jä tiedätkö mitä, minä en ymmärrä mitään sinyn rynöistäsi, köskä eihän ne edes kerrö mistään!

Että se siitä tuttavuudesta.

Henkinen reggaelätsä kutittaa minua edelleenkin, kun törmään runoihin, joista en ymmärrä mitään. Huonoja ne sellaiset ovat. On minulla kaksi silmää ja jonkinlaista juonentajua, joten uskallan väittää, että mikäli rynöys on suunnattu ihmisille, niin niiden tulisi myös siitä jotain ymmärtää. Miksi kukaan haluaisi lukea rynöjä? Tai mennä katsomaan Jussi Parviaisen elokuvia?

En minä ainakaan. Ei sen runon tarvitse olla edes pitkä. Kunhan sen viesti on selvä ja tunnistettava. Yksikin sana riittää viemään tunnetta eteenpäin.

Lähetin eilen eräälle ystävälleni tekstiviestin, jossa luki ”Nakki.”

Se oli minun runoni, joka kertoi siitä, että on olemassa yksi ihan tavallinen nakki.

Ja se nakki ei
                  ulvonut kirkkoa tuleen
              kasteisilla käsillä
lietsonut itseään uneen.

Se oli vain nakki.
Ja sen pituinen se.

P.S. Aloitin juuri Martti Anhavan kirjoittaman Mellerin elämänkerran ”Romua rakkauden valtatiellä” (Otava 2011), josta enemmän seuraavassa päivityksessä.

 

Comments

Teksti:Elli Mäkilä
Avainsanat: Arto Melleri, Martti Anhava, Romua rakkauden valtatiellä, Saarikoski

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *