Vanhat karut ajat palasivat

Pienen tauon jälkeen olen jälleen lukenut runoutta. Tällä kertaa valinta osui Ville Hytösen Sotaraamattuun (Siltala 2014).

Jo sen takia valintani osui, että kirjan aihepiiri vaikutti kiehtovan erilaiselta kustantajalta saamani tiedotteen perusteella. Eksistentiaalista etsimistä jaksaa aikansa lukea, mutta kun sukelletaan historiaan kuten Hytösen teoksessa, niin tarinoita löytyy.

Ville Hytösen Sotaraamattu on saanut hyviä arvosteluja, eikä syyttä. Se poikkeaa kaikesta lukemastani kotimaisesta nykyrunoudesta. En sano, että se olisi huonoa, mutta harvoin löydän mitään uutta ja innostavaa.

Sotaraamatun kieli on jykevää ja vahvaa. Eräänlaista nykypäiväistettyä 1920- ja 1930-lukujen suomalaista runokieltä. Jollain tavalla mieleeni tulee Hytösen kirjasta Nick Caven murhaballadit. Sinänsä ei ihme, sillä murhaballadeja Hytösen kirjastakin löytyy.

Kirja on myös visuaalisesti onnistunut. Mustanpuhuva kansi ei väkisin väännettyjä graafisia kyhäelmiä seurakseen kaipaa.

Ja jos joku on ymmärtänyt ottaa Suomen ykkössyöjättären Regina Linnanheimon ja Suomi-filmit mukaan runoihin, olen myytyä miestä.

Ote runosta Levoton veri 1946:

on vain polttava katse

me kerroimme toisillemme kaikki suurten elostelijoiden tarinat,
me kerroimme silmittömän sokeuden hetkenä tai näytellen

herraneitien rusottavan puhtauden sinun
miehenpuhumien
sanojen sinun 

Oma suosikkini on Yrjö Jylhälle omistettu Pyhät metalliset kellot.

Siitä pieni ote:

tiedäthän miten se kaikki loppuu,
pistoolinlaukaukseen

jää merkintä joulusunnuntaina.

Sanon täältä maan uumenista:
paikkani on teidän luonanne ja se on aina.

En osaa sanoa, onko kirjassa aineksia klassikoksi. Aika näyttää.  Pääosin se on kuitenkin konstailematon ja jopa näkemyksellinen.

Comments

Teksti:Esa Pesonen
Avainsanat: Nick Cave, Regina Linnanheimo, Sotaraamattu, Ville Hytönen, Yrjö Jylhä

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *