V.S. Luoma-aho: Kronologi

Ruumiinkuva nurin

V. S. Luoma-aho: Kronologi.Runoja, 60 s. Poesia 2013.

Kolme teosta julkaissut V. S. Luoma-aho on saanut jonkinlaisen vaikean runoilijan maineen. Oikeastaan Kronologi on vaikea vain siinä määrin kuin runouden aina tulisi olla; miksi lukea jotain helposti lähestyttävää, kun voi lukea esimerkiksi Luoma-ahon raa’an lempeitä lauseita.

Runoilijalle ominainen terävyys ei näet johdu niinkään vaikeudesta tai edes läpitunkemattomasta kyynisyydestä vaan kertakaikkisesta sentimentaalisuuden puutteesta.

Ennen kaikkea maine on kuitenkin seurausta runoilijan projektista ujuttaa runoteokseksi jotain, joka tavallaan kyseenalaistaa koko teosformaatin. Kronologissa ei nimittäin ole suvantokohtia tai vähemmän intensiivisiä lauseita, vaan jokainen säe tai lause on itseriittoinen kiteytys. Luoma-ahon poetiikka perustuu pitkälti tällaisten jossain määrin häiritsevien lauseiden välisille jännitteille:
”Kissalta kestää puoli vuotta tappaa hiiri. // Täi, joka menee kalan kieleen, syö sen ja teeskentelee itse olevansa kieli.”

Vaikka Kronologissa on tekijän aiempaa tuotantoa enemmän runojen välistä ja sisäistä jatkuvuutta, teos parodioi haluamme lukea runoa kokevan tietoisuuden ilmauksena tai juonellisena kokonaisuutena. Jatkuvuuden hetket johtavat lukijan kiinnittämään huomiota koomisiin tai triviaaleihin asioihin tehden pilaa kerronnallisen kokoelmallisuuden kyllästämistä odotuksista ja luennan määräytyneisyydestä.

Tietynlainen kulttuurinen determinismi muodostuu teoksen keskeiseksi kysymykseksi. Luoma-ahon kuvat perustuvat usein eräänlaisille kategoriavirheille, jolloin siirtymät merkityskenttien välillä horjuttavat kokonaislogiikkaa. Kronologissa kaikki organismit ovat analogisia ja kaikki on verrattavissa keskenään: ”Muovi perustuu mikrotasollaan toistoon, samoin kuin hygienia.” Ajatusjärjestelmämme hierarkkisuutta purkamalla runot tuovat esiin ruumiin ja tajunnan kulttuurista koodautuneisuutta.

Aivan kuten edellinen teos Remora tutki kieltä ja jonkinlaista derridalaisen viiveen käsitteen konkreettisuutta, myös Kronologissa painopiste on ruumiillisessa kielessä. ”Se on viimeinen elin, joka ei ole ruumiini ulkopuolella”, puhuja sanoo ihostaan; aivan kuten hyönteisillä, joilla ”luuranko on niiden ulkopuolella”, myös ihmisen ruumis on itse asiassa ulkopuolella, kulttuurissa, kielessä.

Runot kaiuttavat lainatunoloista materiaalia ja persoonattomia puheavaruuden kappaleita, ja hetkellisestä ekspressiivisyydestä huolimatta niiden puhuja on persoonaton ja kollektiivinen. Runojen minän paikalle voi astua kuka vain, sillä se on vain eräänlainen kehys, jossa lukuisat todellisuuden rakentumisen mekanismit risteävät. Luoma-ahon teoksessa liikutaan erilaisten medioiden – sosiaalisen median, pornon, elokuvan – aikakauden nomadisessa tietoisuudessa, jossa representoitu todellisuus sanelee, millainen representaation kohde on.

Runoissa toistuu lomittuva, loismainen ja muotoaan muuttava ruumiillisuus, ja Luoma-aholle ainutlaatuisella tavalla kuva on samanaikaisen groteski ja kaunis: ”En tiedä, kertooko vatsa mitään hedelmällistä järjen ja ruumiin vastakkainasettelusta, mutta koin sen kauniiksi, kuin vadillisen kasviksia. // Meidän vatsamme, astiasto.”

Kronologin taidokas rekisterimosaiikki piirtää hienon kuvan siitä, miten persoonaton lainattu puhe on nykyajan mytologia, joka tekee meistä ihmisiä, ruumiita.

Anna Tomi

Teksti: Plaza
Avainsanat: Anna Tomi, Kronologi, V.S. Luoma-aho

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *