Tuula Karjalainen: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta

Edessä kaikki ihanuus

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta. Elämäkerta. 304 s. Tammi 2013.

Tuula Karjalaisella on ollut Tove Janssonin elämäkertaa varten käytössään valtava kuvamateriaali, museoista, kustantamoista, kirjastoista, arkistoista, yksityisiltä omistajilta. Materiaalia hän on osannut riemukkaasti käyttää.

Aukeamien ulkoasusta sopii kiittää myös taittajaa Timo Nummista. Sivuilla on kauniisti vaihdellen valokuvia, maalauksia, kuvituksia, sarjakuvia ja sarjakuvien ruutuja, luonnoksia, kirjeisiin kuuluneita piirroksia – teoksen viehättävimpiin kuviin kuuluu sivun 96 alakulmaan isohkon postimerkin kokoisena sijoitettu nuoren Tove Janssonin omakuva. Se on kirjeestä Atos Wirtaselle vuodelta 1943, ja siinä hymyilevä neito kahlaa kullankeltaisessa, taipuilevassa viljassa. Tuulenhenki kohauttaa kulkijan tukkaa, vaatteiden värit ovat vaaleanpunainen ja okra, rinnassa on kukka ja kasvoilla napakka hymy. Sitä ei kerrota, minkälaisen tekstin viereen kuva alkujaan sijoittui. Tunnesävy siitä kuitenkin hohtaa; sen voisi pukea säkeeksi ”on edessämme kaikki ihanuus”, jos rohkenisi tässä lainata vuonna 1960 ilmestynyttä teosta Kuka lohduttaisi Nyytiä.

Yksittäiset teokseen valitut kuvat ovat poikkeuksetta kauniita ja poikkeuksellisen informatiivisia. Sen lisäksi, että Tove Jansson maalasi runsaasti hienoja omakuvia, hänen lähipiirissään oli taitavia valokuvaajia. Kun selaa kirjan läpi pysähdellen vain sivunkokoisten Tove-valokuvien äärelle, näkee hänet mustavalkoisena, työhönsä tai muihin syviin mietteisiinsä keskittyneenä. Hämmästyttävää, miten päättäväisen vakavana, hivenen eksyneenä ja hillityn kiukkuisenakin – tavaratalon muumimarkkinointi näyttää olleen kiusallinen esiintymisen paikka – taiteilija edustavimmiksi valikoituneissa valokuvissa näyttäytyy. Kirjan kanteen valittu hauska hattupääkuva välittää sentään hiukan keimailevaa huumoria, siinä on hymyäkin sen verran että kaksi ylähammasta pilkistää näkyviin. Ja lopulta selailija löytää sellaisen Tove-kuvan, josta ei paista ratkaisua hakeva mietteliäisyys vaan sula ilo: viimeisenä isona mustavalkokuvana tarjotaan Per Olov Janssonin valoisa vuoden 1946 otos Tove-siskon ja meren kohtaamisesta. Aurinkoinen meri nostaa tyrskyjä, jotka Tove ottaa vastaan syli avoinna. ”On edessämme kaikki ihanuus.”

Meren ihanuus ilahdutti Tove Janssonia vuosikymmenestä toiseen. Lapsuuden kesät kuluivat Pellingin saaren mökillä tai Tukholman saariston Blidössä. Aikuisiässä, rakentaessaan ja varsinkin suunnitellessaan uusia asuinpaikkoja, taiteilija hahmotteli elämää asuntolaivalla tai Tongan saarella tai Gibraltarin salmen rannalla Marokossa, aina lähellä merta ja kaukana murheista ja hankaluuksista. Lopulta toteutui kaukaisen tyyssijan unelma, kun Tove Jansson ja elämänkumppani Tuulikki Pietilä rakensivat pikkuruisen mökin pikkuriikkiselle Klovharun saarelle.

Kaukaisella, rauhallisella kahdestaanololla oli vähäiset varjopuolensa. Joka kerta kun sumu oli tihenemässä, Tove ja Tuulikki sanoivat toisilleen, että nyt on sumu tihenemässä. Sitten he totesivat sumun tihentyneen. ”Minä kyllästyin meihin, minusta me olimme muuttuneet ikäviksi”, kertoo teos Haru, eräs saari. Onneksi ikävät  ystävykset muuttuivat takaisin hauskoiksi, kun kiipesivät kallioille katselemaan merellä kulkevia laivoja.

Niin kuin elämäkerran nimi Tee työtä ja rakasta lupaa, teos perehtyy huolellisesti kuvataiteen ja kirjoittamisen ohella Tove Janssonin muihin rakkauksiin. Nimi on kotoisin taiteilijan vuonna 1947 itselleen suunnittelemasta ensimmäisestä, kuva-aiheita tulvillaan olevasta exlibriksestä. Siinä se on melkein latinaksi: Labora et amare. Tuula Karjalainen kirjoittaa, että kaikki, mitä taiteilija rakastaa, saa kuvassa aikaan tungoksen. ”Niin oli varmasti hänen elämässäänkin aloittelevana taiteilijana ja itsenäistyvänä, suurta rakkautta etsivänä nuorena naisena.”  

Rakkaus sai aikaan tungosta muulloinkin kuin nuorena naisena. Myötätuntoisesti elämäkerta kuvaa vaikeuksia, joita syntyi, kun piti mahduttaa lyhyihin päiviin kaksi kiinteää suhdetta, suhde loputtoman rakkaaseen äitiin Signe Hammarsten-Janssoniin ja suhde elämänkumppaniin Tuulikkiin. Molempien kanssa olisi pitänyt olla paljon yhdessä ja tehdä mukavia matkoja. Kolmen kesken ei sujunut. Kirjeessä luottoystävälleen Eva Konikoffille Tove tuskailee: ”Herranjestas sentään kuinka naisväki voikaan joskus olla vaikeaa.”

Miesväkikin ennätti elämän mittaan olla vaikeaa. Rakkaussuhteista huolehtiminen oli välillä vaikeaa ja murheellista. Sam Vanni, Tapio Tapiovaara ja ennen muita Atos Wirtanen tehdään teoksessa tutuksi lähinnä Toven näkökulmasta, niin kuin asiallista onkin. Miesten koomiset piirteet ja vastenmielisetkin tempaukset kuvataan. Sen sijaan paria naispuolista rakastettua suojellaan. Elämäkerta pitää väistelyä, salaamista ja puhumattomuutta ”kaikkien tietämästä asiasta” pahana ja kertoo, miten Tove Jansson ja Vivica Bandler yhdessä murehtivat äitiensä kykenemättömyyttä puhumaan seksuaalisuudesta. Siksi ihmettelen paria väistelevää rakkauden mainintaa.

Henkilöstä nimeltä Putte Foch saamme tietää, että hän Toven ystävä ja rakastettu ja että hänen piirteitään on nähty Myyn olemuksessa. Toinen rakastettu – luultavasti toinen – esiintyy vain kerrottaessa, että vanha äiti Ham sairasteli kahdeksankymmenvuotiaana ja että hänen turvanaan asui ”Toven entinen naisystävä”.

Puolet laborasta – kuvataiteen puoli – ja amare melkein kokonaan saa elämäkerrassa kunnioittavan kuvauksen. Sen sijaan kirjallisuuden osuus jää ohuehkoksi. Esimerkiksi suomentajat mainitaan vain lähdeluettelossa, eikä suomennoksia analysoida. Jotain täytyy tietenkin jättää käsittelemättä, kun taiteilijan tuotanto on niin ylenmääräisen suuri ja monipuolinen. Tuula Karjalainen on taidehistorian ihminen, ei suinkaan kirjatoukka. Pieni kirjatoukkuus olisi kuitenkin ollut tarpeen joko teosta kirjoitettaessa tai ainakin kustannettaessa.

Olkoon menneeksi, että elämäkerran kirjoittaja huudahtelee ylisanoja. Niitä rakkaus aiheeseen tuntuu tuottavan. Maalauksia kuvatessaan Karjalainen osuu innostuksessaan kohdalleen. Taitavasti hän lukee esimerkiksi ”Rumasta omakuvasta” vuodelta 1975 ”vapautta, loistoa, hinkua ja halua”. Kirjallisuudesta hän ajautuu käyttämään hehkutuskliseitä. Haru, eräs saari on ”ihana kirja”, ”Syyslaulu” on useampaan kertaan ”kaikkien rakastama”, Kuka lohduttaisi Nyytiä -kirjasta ”tuli välittömästi kaikkien rakastama”.

Asiatiedoissa on kiusallisia heikkouksia. Sivulla 170 teos esittää katsauksen ”kultaiseen vuosikymmeneen”, 1950-lukuun. Uuden kirjallisuuden merkittävimmiksi tekijöiksi luetellaan joukko etevää väkeä, mutta yksi on joukosta poissa ja hänen mukanaan paljon: Pentti Saarikoski on unohtunut. Esitellystä ”vanhojen tekijöiden” viisikosta (Mika Waltari, Juha Mannerkorpi, Lauri Viita, Marko Tapio, Väinö Linna) vain yhtä saattoi 50-luvulla mainita vanhaksi tekijäksi. Joku olisi myös saanut tarttua samassa 50-luvun kuvailussa huimaan lauseeseen ”Ensimmäistä kertaa Helsingissä nähtiin paljon etnistä syntyperää olevia ihmisiä”.

Napinastani huolimatta olen sitä mieltä, että on edessämme kaikki ihanuus, kun ryhdymme katselemaan ja lukemaankin Tove Janssonin elämäkertaa. Se on runsas ja kaunis ja kiinnostava. Ansio on ennen kaikkea Tove Janssonin, mutta ei vähäinen ole Tuula Karjalaisenkaan osuus.

Kaisa Neimala

Teksti: Plaza
Avainsanat: Kaisa Neimala, Tove Jansson, Tuula Karjalainen

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *