Tunnesyöpön suorituspaineet

Kun mää niin rakaaastan aikakauslehtiä. Ja kun mää niin rakaaastan tehrä niitä. Ja kun mää niin rakaaastan lukea niitä. Mutku mää en millään ehri tehrä kaikkia niiden reseptejä ja neulontavinkkejä! Ja silloonki kun ehrin, niin mää epäonnistun.

Mutta silti raahaan lähes joka päivä uuden pinkan tuoretta painomustetta turvallisen harmaaseen kansanautooni. Kotona jaan lehtipinkat keittiön, työhuoneeni ja olohuoneen pöydille. Ja joka päivä minulla on vakaa aikomus lukea ne ajan kanssa. Leikata kiinnostavat reseptit ja neulontaohjeet irti ja toteuttaa ne huolellisesti – ajan kanssa. Sitten arkistoin ne siistin työhuoneeni hyllyyn. Hymyilen upealla purukalustollani ja taputtelen triplasuklaaherkulla täytettyä vatsaani, joka on litteä ja virheetön.

No, hammasrivihän on oikeasti vino kuin keskustalaisen selkäranka ja työhuone muistuttaa kirpputoria. Lehdet kasaantuvat ympäri taloa. Ja vaikka mieheni kantaa viikossa lihalaatikollisen paperijätettä kierrätykseen, kasvavat lehtivuoret entisestään. Ruokapöytään ei ole pitkään aikaan katettu kahta lautasta enempää, sillä sen toista päätyä koristaa aikauslehdistä pinottu Manhattan. Alimmat kerrokset ovat touko-kesäkuulta.

Vuodelta 2008.

Reseptit kellastuvat isossa, hopeisessa laatikossa, jonne olen heitellyt lirvakkeita vuodesta 1997. Ihan eivät ole kronologisessa tai missään muussakaan järjestyksessä. Mutta ajatus ruokatyypeittäin kootusta kansiosta ei ole vieläkään haudattu. Mutta osa resepteistä on jo varmaan maatunut.

Toissa vuonna neuloin kahdet sukat. Kumpikin pari epäonnistui täydellisesti mutta ainakin toisia käytettiin. Tai näin minulle ainakin väitettiin. Aloitin kyllä viime vuonna villatakinkin itselleni, mutta kun huomasin tehneeni selkäkappaleeseen kolme käsiaukkoa ja kaikki vasempaan kylkeen, pistin sen sivuun, jos vaikka keksisin kappaleelle jotain muuta käyttöä.

En keksinyt.

Tänä syksynä neuloin kaulaliinan, josta tuli kyllä oikeastikin aika hieno. Mutta koska se oli tarkoitettu lahjaksi, täytyy minun nyt yrittää neuloa itselleni jokseenkin samanlainen. Tiedän jo nyt, että tulen pettymään.

Onnistumiseni ovat nimittäin aina vahinkoja, vaikka annankin toisin ymmärtää.

Ja se vatsa. Se ei ole koskaan ollut litteä. Painoindeksistä riippumatta se on aina sellainen söpö pömppö. Ja tiettyyn aikaan kuukaudesta oikein saatanan söpö. Lapsena turhaan leikatusta umpisuolesta muistuttaa kastematomainen arpi, joka sinnikkäästi yrittää joustaa tunnesyömiseni aallokossa.

Mutta se onkin parasta siinä lehtien lukemisessa. Kun saa tehdä itselleen lukueväät. Herkullisia voileipiä, joissa on juusto leikkeleen päällä. Kahvia tai teetä. Jotain pientä makeaa. Tai vaikka iso tuore pulla ja lasi kylmää maitoa. Ihania viinereitä, joista puolet murenee lukutuolini tyynyjen väliin. Eilen mieheni löysi sieltä myös kymmenen pennin kolikon.

Ehkä siksi kasaan talooni niitä lehtiä. Lukueväiden vuoksi. Että voin syödä silmillä ja suulla. Eihän se suorittamisen toteuttaminen ole lukemisen pointti. Vaan sen mahdollinen suunnittelu.

Ja siihen tunnesyöppö tarvitsee materiaalia.
 

Comments

Teksti:Elli Mäkilä
Avainsanat: Aikakauslehti, neulonta, resepti, tunnesyöminen

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *