Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä

Puhuttelevaa sanottavaa

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä. Romaani, 221 s. WSOY 2013.

Vietnamin sodan päättymisestä on kulunut nelisenkymmentä vuotta. Yhdysvallat jätti tantereet, vaikka virallinen sota jatkui. Veteraaneista taistelut eivät hellittäneet. Siitä riittää osapuolilla esimerkkejä.

Sota tuntuu jo kaukaiselta. Onko siis aika analyyttisemmän ja kiihkottoman käsittelyn? Aihe näyttää muuttuneen kaunokirjalliseksi materiaaliksi siinä missä mikä tahansa katastrofi, kansanmurha, hirmuteko.

Tero Liukkonen on tarttunut rohkeasti Vietnamin tunteita herättäneeseen sotaan. On tilaa kirjoittaa, omaperäinen valinta.

Kirja jakautuu kolmen kertojan osalle. Tekijä nimittää niitä hajaantuneiksi monologeiksi. Kirjan luettuaan ymmärtää ja hyväksyy määritelmän.

Dung on pienen kylän poika, joka varttuu luostarissa, pakenee ja elää lopulta munkkina Ranskassa. Carver on yhdysvaltalainen veteraani, joka välttyy kuolemalta ja pääsee takaisin kotimaahansa. Lien, Duongin äiti, on yksin jäänyt nainen. Perhe ja suuri osa suvusta on kuollut sodassa, kylä poltettu.

Kukin kertoo tarinaansa pienin katkelmin. Dungin äiti vie poikansa luostariin halutessaan pelastaa tämän sodalta. Tutustuminen nuoreen tyttöön Thuy Daoon tuo Dungin elämään toivon, joka kestää. Buddhalaisuuden kauneimmat piirteet kantavat ja antavat voimia. Kirja päättyy Dungin heräävään huomiseen.

Lien elää maatyön antimin. Perhe hajoaa kappaleiksi sotilaiden tuhotessa kylän. Avun hän saa pikkuserkultaan, nainen ottaa hänet kotiinsa. Toipuminen saa tilaa.

Carver oppii tappamisen sodan edetessä. Aluksi se on vaikeaa, mutta kun ahdistus laukeaa, ampuminen käy mutkattomaksi. ”Mutta se mitä näet, on myös sisälläsi… Sitä on vaikea käsittää.” Palatessaan kotiseudulle Carver kohtaa rakastettunsa, menee naimisiin, ja he saavat kaksi lasta. Mutta sota jatkuu hänessä, ja hän ajautuu yhä pahemmin traumojensa vangiksi. Carver päättää suojata kotinsa panssari-ovin ja kalterein, viholliset uhkaavat. Lopulta hän tietää, mitä on tehtävä.

Sodan järjettömyys hallitsee tarinaa. Kaiken saa tappaa, silpoa ja tärvellä eikä rietastelulle ole rajoja. Liukkonen ei säästele lukijaa. Hän avaa syvältä henkilöidensä mielen maailmaa, koskettelee arimpia, kipeimpiä, kestäviäkin tunteita herkästi.

Dung etsii ja tavoittaa tien buddhalaisuuden lempeydestä ja sallivasta rauhasta. ”Hyväksy elämä.” Lien alkaa toipua sukulaisensa tuella. Carverin kokemus syövyttää rikki. Hän tahtoi toisin, mutta tuska on ylivoimainen.

Liukkonen näyttää miten kulttuuri, sadut ja uskonto tarjoavat oman apunsa kipuihin. Tarinoiden jännitys ja kauneus avautuvat lapselle ja muistuttavat aikuista. Opetus on vahva, yksi tie selviytyä aukeaa. Lohikäärmeruhtinas pelastaa paholaislinnulta, tuhoaa sen.

Päähenkilöt piirtyvät omanlaisinaan, vain Lien jää heiveröisemmäksi, ehkä tarkoituksella, kohtaloa korostaen. Valituissa sanamuodoissa häivähtää joskus outo sävy, tiedä mistä se johtuu. Alussa hauras kertomus tihenee, kuvien ääriviivat vahvistuvat, värit erottuvat. Lopun vaiheissa inhimillisyys saa vallan. Romaania voi pitää lähes pienoisromaanina, niin keskitetty se on. Kuin palapeli, pienistä osasista muotoutuminen viittaisi siihen.

Kirjailija suo lopussa toivolle sijaa, hän ei tuomitse, mutta osoittaa suunnan ja suunnat. Erikoinen romaani suomalaisesta näkökulmasta, vahvasti eläydytty, itseä hilliten ja oikeaa tietä etsien.

Matti Saurama

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Matti Saurama, Tero Liukkonen, Vihreän lohikäärmeen kylä

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *