Tatiana de Rosnay: Avain

Tatjana de Rosnay, AvainTatiana de Rosnay: Avain (WSOY)

Suhtautumiseni Tatiana de RosnaynAvaimeen on kaksijakoinen: Toisaalta tässä fiktiivisessä romaanissa oli sitä koskettavuutta, jota jäin kaipaamaan juutalaisvainojen keskellä oikeasti eläneen Hélène Berrin päiväkirjasta, mutta toisaalta oli pakko miettiä, onko oikein myydä kauhistuttavilla lapsikohtaloilla viihdettä. Vaikka tässä ei käytetä hyväksi oikeita ihmisiä, vastaavaa on kuitenkin tapahtunut. Samoin toisaalta kirjan kevyt tyyli ja tyhjänpäiväisyydet ärsyttivät minua varsinkin alussa, mutta toisaalta tarina imaisi mukaansa, samoin kuin kirjan erityisen helppolukuisena pitäneet lyhyet luvut ja tiivis hyppiminen tarinasta sekä aikakaudesta toiseen.

Juutalaisvainoja ja historian kieltämistä Ranskassa

Kirjailija oli valinnut romaaniinsa nykyisin aika muodikkaan ja mielestäni ihan toimivan ratkaisun, jossa kerrotaan samaan aikaan historiallista tarinaa sekä nykypäivään sijoittuvaa juonta, jossa yleensä tutkitaan tuota historiallista tapahtumasarjaa. Kirja kertoo toisen maailmansodan aikaisista juutalaisvainoista Ranskassa pienen Sarah-tytön silmin, sekä Pariisissa 2000-luvulla asuvasta amerikkalaistoimittaja Julia Jarmondista, joka alkaa tutkia vainoja ja Sarahin tarinaa.

Sarahin elämäntarina on karmea. Perhe viedään kodistaan eri vaiheiden kautta keskitysleirille, mutta Sarahin pikkuveli piiloutuu heidän asuntonsa salakomeroon, jonka Sarah lukitsee. Itsekin vielä pieni Sarah ei ymmärrä, mitä on tapahtumassa, vaan luulee pääsevänsä takaisin pikkuveljen luo pian. Näin ei kuitenkaan käy, ja pikkuveljen kohtalo sekä syyllisyys siitä painavat leiriltä paennutta Sarahia tämän loppuelämän ajan.

Julia alkaa tehdä toiseen maailmansotaan liittyvän vuosipäivän vuoksi lehtijuttua Pariisin juutalaisvainoista ja järkyttyy huomatessaan, kuinka vaiettu kyseinen aihe nykypäivän Ranskassa on. Hän löytää lisäksi aviomiehensä perheen vaiheista yhteyden vainoihin ja Sarahiin.

Julian elämän muu kuvailu tekee kirjasta kevyemmän ja teos välttää sillä liiallisen kauhistelun ja pateettisuuden. Toisaalta nämä osiot tuntuivat minusta välillä muuhun tarinaan päälleliimatuilta. Tai sitten minua häiritsi se, että Julian elämään liittyvät käänteet ja ihmiset tuntuivat ohuilta, ennalta-arvattavilta ja yksiulotteisilta. Ärsyynnyin kioskikirjallisuustyylistä, vaikka viihdekirjahan tämä on. Ei sen tarvitse olla enempää eikä se siihen varmasti pyrikään.

En halua kuulostaa liian tuomitsevalta, sillä kirja kuitenkin kosketti minua kovasti. Pienten lasten äitinä itkin kuin vesiputous esimerkiksi kuvattaessa leirillä tapahtunutta äitien ja lasten erottamista toisistaan. Ja kyllä teoksella selvästi oli ansioita – onhan varmasti hyvä merkki, jos kirjaa ei halua laskea käsistään, vaan sen lukee nopeasti loppuun. Ehkä se tarkoittaa, ettei tekstiä tarvitse juuri pysähtyä ajattelemaan ja pohtimaan, mutta sekin on joskus ihan rentouttavaa.

Avain toi lisätietoa ja elävyyttä Hélène Berrin päiväkirjamerkintöihin. Olisi mielenkiintoista tietää, suhtautuvatko tämän päivän ranskalaiset oikeasti noin välinpitämättömästi tapahtuneeseen. Tietävätkö esimerkiksi sodan jälkeen syntyneet polvet ranskalaisten omasta roolista juutalaisvainoissa?

Ellit

 

Comments

Teksti:Karoliina
Avainsanat: Avain, Tatiana de Rosnay

Kommentit

Lähes kahden viikon tauon jälkeen halusin vielä kommentoida Stellan kirjoitusta:

Olen samaa mieltä siitä, että kirjassa viljeltiin ihmeellisen staattisia stereotypioita. Se tosin kuulunee tähän kirjallisuuden lajiin. Kirjailija oli mielestäni ehkä tarpeettomasti pyrkinyt tekemään kulttuurieroista yhden sivujuonen.

Eikä minullekaan jäänyt kovin mairitteleva kuva Pariisista ja ranskalaisista, vaikka toki päähenkilö usein myös kehui kaupunkia ja sitä, kuinka hän oli sinne kotiutunut. Hyvä huomio tuo, että amerikkalaisuuden ihannointi (vaikkei se mielestäni täysin varauksetonta ollut) saattaa johtua englanninkielisille markkinoille pyrkimisestä. Ja brititkin varmasti mielellään yhtyvät ainakin ranskalaisten arvosteluun. 🙂

Minua vaivasi ja viihdyttikin, kumma kyllä, teoksessa esitetyt stereotypiat eri kulttuureissa elävistä ihmisistä. Mielestäni kirjailija kai yritti kyllä olla puolueeton kuvatessaan amerikkalaisia ja ranskalaisia tapoja, välillä ihan tarkoituksella provokatiivisestikin, keventääkseen muuten ahdistavaa päällekkäistarinaa Sarah´sta.
Kerrotuista kulttuurieroavaisuuksista olisi voinut koota melkoisen pitkän listan – ranskalaisilla viivoilla. 😉

Kirjan perustyyli ”kaikki ranskattaret ovat pienikokoisia, tyylikkäitä, hillittyjä ja viileitä, kun taas kaikki amerikattaret ovat pitkiä ja urheilullisia, tai reippaita ja vieraanvaraisia kotirouvahössöttäjiä” oli yleistystä, joka toisinaan ärsytti, toisinaan huvitti. Ai niin, olihan siellä oma stereotypiansa italialaisistakin.

Karoliinan viimeisimpään kysymykseen vastaan, että enemmän minulle tuli kuva ranskalaisten mustamaalaamisesta ja Pariisin vähättelystä viehättävänä kaupunkina kuin mainostaminen. Amerikkalaisuuden ihannointi nousi mielestäni esille niin, että oli pakko tarkistaa, mistä Tatiana de Rosnay olikaan syntyisin.

Kannen etuliepeestä selvisi myös, että tämä ”Avain on hänen ensimmäinen englanniksi kirjoitettu teoksensa, aiemmat 8 on julkaistu ranskaksi”. Olisiko tässä jotain syy/seuraus -yhteyttä Amerikka-hehkutteluun? Jos haluaa valloittaa kirjallaan uuden markkinamantereen ja jättimäisen lukijakunnan, on mielisteltävä sen kansalaisia, vaikka samalla tulisi ”paskottua” omaan pesäänsä.

Kyllä, tällaiselle kirjallisuudelle on varmasti tyypillistä henkilöhahmojen ohkaisuus, mutta Julian aviomies jää silti ikään kuin keskeneräiseksi kuvailussa. Hänen käytöksensä motiiviksi esitetään ikäkriisi, mutta se ei tunnu minusta uskottavalta eikä ainakaan liity kirjan tarinaan mitenkään selkeästi.

Ranskassa lienee yleistä ymmärtää puolison syrjähyppyjä (yleistys tämäkin), mutta Julian ajoittain viileä suhtautuminen miehen suhteeseen sekä itsesyytökset tuntuvat oudoilta.

Uskon, että myöskään holokaustin kokeneita ja heidän tarpeitaan jakaa kokemuksiaan ei voi yleistää. Toiset eivät halua tai pysty puhumaan kokemuksistaan, kun taas toisille se voi olla hyvinkin tärkeää – osa haavojen paranemisprosessia, ehkä.

Ja vielä henkilöhahmoista: Oliko Julian appiukon muutos teistä uskottava? Taas yksi tyypillisyys tälle genrelle, mutta minua silti häiritsi se, kuinka mies kuvailtiin ensin kylmän kopeaksi vuosien läheisen tuntemisen ajan, ja sitten hänestä hyvin yhtäkkiä kuoriutuikin lempeä ja sydämellinen herkistelijä.

Toinen kysymys: oliko kirja mielestänne enemmän Pariisin, Ranskan ja ranskalaisten mustamaalausta vai mainostamista (jos olisi pakko valita näistä)?

Minullekin jäi hyvin epämääräinen kuva Julian puolisosta. Ylimalkaisuus kuvauksessa ei tolmi, jos johdonmukaisuus katoaa. Sama juttu muidenkin kirjan henkilöiden kohdalla. Sen sijaan lapsen näkökulma oli minusta aika onnistunut ja uskottava.

En ole ollut ranskalaisten kanssa niin läheisesti ja laajasti tekemisissä, että osaisin arvioida kirjan antamaa kuvaa heidän piittaamattomuudestaan. Jonkin verran kuitenkin epäilen asiaa yleistetyn. Tietysti tuo kaikki on ollut hyvin häpeällistä ja häpeä saattaa vaikuttaa käyttäytymiseen.

Ei ole ihme, että vainon kohteeksi joutuneet eivät tahdo asiasta puhua. Se on niin henkilökohtainen kokemus. Ei tragedian laajuus tee yksittäisen henkilön kokemuksista koko maailman omaisuutta. Jauhaminen myös palauttaa mieleen sen kaiken, ja toisaalta ylenpalttinen kauheuksilla mässäily on vastenmielistä. Tuskinpa me kuitenkaan aivan täysin ymmärtäisimme, mitä se on ollut.

Vielä kirjasta; Julian aviomies jäi tosi ohueksi ja oudoksi hahmoksi. Hän olisi voinut olla kiinnostavakin, sillä mietitytti kyllä se, miksi hänellä oli tapana ivailla vaimolleen huumorin varjolla, ja myöhemmin se ihmeellinen purkaus vanhenemisesta ja vielä rakastajattaren pitäminen vuosikausia – kaikesta tästä olisi voinut rakentaa kiinnostavan henkilöhahmon, mutta nyt todellakin raapaistiin pintaa hyvin, hyvin kevyesti!

Arja, luullakseni tämä on kirjailijan ensimmäinen suomennettu romaani. Ja niin kuin sinä ja muutkin jo kommentoitte, tästä saattaa tulla parempi elokuva kuin kirja.

Tiina, tuo Punatakkinen tyttö oli muuten toinen vaihtoehtoni varjokirjaksi. 🙂

Marja, hyvä pointti tuo, että miksi Sarahin kasvattiperhe ei olisi muka löytänyt häntä, kun Julialta se onnistui niin helposti.

Sarahin tarina on tosiaan aika uskomaton, mutta usein totuus on taruakin ihmeellisempää. Minuakin haukotutti tuo Julian ja Sarahin pojan rakastuminen, mutta jos sen mukaan liittämisessä jotain hyvää oli, niin ainakaan sitä tai suhteen alkamista ei sentään sanottu ihan suoraan, heh.

Minä en itse oudoista asioista helposti innostuvana sinällään ihmetellyt Julian tempautumista mukaan Sarahin tarinaan, mutta kovin paljon hän tosiaan oli valmis uhraamaan aikaa ja rahaa etsinnöissä. Ja tuo syy löytää Sarah tai tämän jälkeiläiset, anteeksipyytäminen, oli minustakin tosi pliisu.

Ihan mielelläni muuten kuulisin lukupiiriläisten (niin kirjaellien kuin muidenkin mahdollisesti piiriä seuraavien) mielipiteitä siitä, millaisia kirjoja haluaisitte piirissä luettavan. Olen toistaiseksi yrittänyt valita melko monipuolisesti erilaisia teoksia, tosin leimallisesti ”naisten kirjoja” ja välttäen liian vaikeita teoksia. Jälkimmäisellä käytännöllä en halua aliarvioida osallistujia, mutta pidän mielelläni piirin avoimena mahdollisimman monille lukijoille. Yritän kuitenkin vuorotella vakavamman ja viihteellisemmän välillä.

Minulle voi laittaa sähköpostia, mutta saatan aloittaa aiheesta myös oman keskustelunsa.

Helppolukuinen, kerralla luettava kirja, jota ei tarvinnut taaksepäin selailla, vaikka aluksi juoksutettiin kahta aika irrallista kertomusta. Sarahin tarina ei minua juuri epäilyttänyt, mielelläni olisin lukenut hänestä enemmän, fiktiivisenä, mutta koskettavana kertomuksena. Tällaisia asioita on tapahtunut, mutta ehkä kirja tosiaan meni joiltain osin hieman överiksi.

Muu osa kirjasta oli mielestäni pääsääntöisesti hölynpölyä ja kioskikirjallisuudeksikin aika heppoista. Kai ne sukulaiset olisivat Sarahin löytäneet, kun kerran Juliakin. Julian säntäilystä, avioerosta ja elämästä ranskalaisessa perheessä olisi kyllä saanut syvällisempääkin irti. Ja kuten jo Stella totesi, rakastuminen Sarahin poikaan oli kyllä luokkaa hoh hoijaa.

Arvoituksia ei juuri jäänyt, mutta silti kuvaus oli ylimalkaista. Olen kallistumassa siihen suuntaan, että kirjailija teki hienoisen arviointivirheen sekoittamalla vakavan tragedian ainekset mitäänsanomattomaan hömppään. Uskoaksesni toimii elokuvana paremmin.

Pitkälti olen, lukupiirin Ellit, kanssanne samaa mieltä. Kirja oli ihan viihdyttävä lukea, jännittäväkin, mutta joissakin kohdissa epäuskottava. Tosin fiktiotahan se olikin, mutta silti, joitain osia olisin kyllä karsinut. Mielenkiintoista myös nähdä, minkälainen elokuva tästä joskus mahtaa syntyä.

Henkilöhahmoista Sarah oli mielestäni uskottavin. Ja nielin myös Sarahin tarinan lähes todellisena. (Itkeä nyyhkin monessa kohtaa.) Ymmärsin hyvin, että hän halusi paeta kaikesta kokemastaan mahdollisimman kauaksi, eri kulttuuriin ja eri kielialueelle Yhdysvaltoihin, pois Ranskasta ja juutalaisvastaisesta Euroopasta. Eikä vaan siltikään hän pystynyt unohtamaan, eikä jaksanut elää tuskansa kanssa.

Julian kiihkomielistä ”missiota”, kuten Tiina hyvin ilmaisi, en minäkään oikein ymmärtänyt. Ja kirjan viimeinen luku, varsinainen ylläriloppuhuipennus, oli siirappisuudessaan jo noloa luettavaa. Siitä tuli tosiaan halvasti tehty kioskikirjallisuus mieleen; sääli. Olisin lopettanut mieluummin kirjan viimeistään sivulle 305, jossa Julia kelaa ajatuksiaan ja toteaa lopuksi: ”Minun täytyi kääntää elämässäni uusi lehti, jatkaa eteenpäin. Mutta miten, se oli jo toinen juttu.”

Pidän kirjoista, joissa jätetään jotain avoimeksi, lukijan itsensä pohdittavaksi ja ratkaistavaksi. Nyt sellainen nautinto tavallaan riistettiin pois. Tarinasta tiristettiin kaikki mehut, mitä vain saatiin, eikä lukijan omalla mielikuvitukselle jäänyt kasvunvoimaa.

Olen aika samoilla linjoilla Karoliinan ja Arjan kanssa. Kirja oli viihdyttävä ja tietysti huomattavasti kevyempi kuin Berrin kirja.

Omassa sarjassaan ihan hyvä tarina , nopealukuinen ja jossain määrin koukuttavakin. Lyhyet luvut ja alkupuolella menneen ja nykyisyyden vuorottelu houkuttelivat lukemaan ”vielä vähän lisää”.

Holokaustin osalta oli kiinnostavaa lukea lapsen näkökulma tapahtumiin, Berrin kirjassahan katsottiin tapahtumia nuoren aikuisen silmin. Toki tässä liikuttiin mielikuvituspohjalta (sen sijaan Roma Ligockan kirjasta Punatakkinen tyttö löytyy ihan oikeaa lapsuusmuisteloa tuolta ajalta) – en silti pitäisi tuollaista selviytymistarinaa mahdottomana.

Mielestäni Berrin kirjassa yhtenä teemana oli se, että tapahtumia ei haluttu nähdä – ja tässä taas se, ettei niitä haluttu muistella – ainakin paikallisten ei-juutalaisten kannalta. Olen itse tavannut kerran Itävaltalaisen juutalaismiehen joka oli selvinnyt keskitysleiriltä, ja tämän, silloin jo vanhan herran läsnäollessa ei saanut viitata sanallakaan aiheeseen eikä hän koskaan siitä ollut puhunut perheensä ulkopuolella. Siksi minua kiusasi kirjassa Julian itsepintainen ”missio” tuoda asiat julki, hän ei mielestäni lainkaan miettinyt mahdollisuutta että joku ehkä kuitenkin mielummin unohtaa. Muutenkin Julian motiivi oli mielestäni hiukan outo – hän halusi pyytää anteeksi sitä ettei tiennyt – vaikka amerikkalaisena en oikeastaan olettanutkaan hänen tietävän.

Luin kirjan nopeasti ja kahden eri aikakauden kuvaamisesta huolimatta se oli helppolukuinen. Onkohan tämä kirjailijan ainoa suomennettu teos? Kirja on viihdekirja, jossa on tunnetta, jännitystä, rakkautta, hyvän ja pahan vastakkain asettelu. Näistä aineksista saa varmasti kelpo elokuvan, jota jo suunnitellaankin.

Päiväkirjan jälkeen tuntui tosi hepposelta kirjalta. Henkilöt oli kuvattu pinnallisesti ja Sarahin tarinakin tuntui liian keksityltä, liian ihmeelliseltä. Pako leiriltä ja pelastuminen viljelijäperheeseen. Oliko mahdollista niissä oloissa ottaa tuntematon lapsi omakseen? Miten hän sai henkilöllisyyden. Miksi hän jätti kasvattiperheensä niin, että ei ottanut enää yhteyttä? Sarahin pojan ja Julian rakastuminen (?).

Julia kuvasi aviomiestään kirjan alussa monilla myönteisillä adjektiiveilla ja kuitenkin yhtäkkiä hän olikin pettänyt vaimoaan koko avioliiton ajan. Myös Julian kiinnostus Sarahin tarinaan oli melkoista seikkailua. Ryntäillä nyt sinne tänne ympäri maailmaa ja vielä raskaana. Missä järki?

Kaiken kaikkiaan oli hyvä valinta Karoliinalta ottaa tämä kirja luettavaksemme, koska se tavallaan jatkoi samaa kuvausta Päiväkirjan kanssa Ranskassa tapahtuneesta juutalaisten vainosta. Teemalla on menossa asiaohjelma Ranskan vastarintaliike 1 – 4. Neliosaisessa dokumentissa kerrotaan Ranskan kohtalonvuosista ja vastarintaliikkeestä, johon kuului satoja tuhansia uhrivalmiita ranskalaisia kaikista yhteiskuntaluokista. Viimeinen osa tulee huomenna klo 21.00, uusinta ensi sunnuntaina. Katsokaa!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *