Taslima Nasrin: Häpeä

Tuomittu, ei vaiennettu

Bangladeshiläinen kirjailija Taslima Nasrin vaatii naisille vapautta uskontojen ja perinteiden kahleista. Oman vapautensa hän on kuitenkin menettänyt. 

Rawdon street 7, Kalkutta. Vanhan arvokkaan talon edessä puutarhuri kastelee tyylikästä kukkapenkkiä, pihavartija viittaa parvekkeen suuntaan. ”Tuolla, toisessa kerroksessa hän asuu.” Taslima Nasrinin ovessa ei ole nimikylttiä, mutta paikasta ei voi erehtyä. Oven edessä istuu kaksi poliisia kiväärit muovituoleihin nojaten. Pitkiä katseita, punnintaa. Vasta sitten voimme soittaa ovikelloa.

Nasrin avaa oven turkoosissa, hihattomassa t-paidassa, hiukset sekaisin ja hiki otsalla helmeillen. Kalkuttaan on tullut kesä, ja lämpöä on 38 astetta. En edes kysy, häiritsemmekö. Se on ilmeistä. Hän on selvästi ärtynyt eikä muistanut, että tapaaminen oli sovittu kolmeksi.
Saatettuaan vieraansa sohvalle hän katoaa pitkäksi aikaa jonnekin takahuoneeseen. Kun hän lopulta palaa, hiukset ovat yhä kampaamatta ja päällä on sama paita. Valokuvaajan tulo ei ole mikään syy siistiytyä. Magneetti jääkaapin ovessa muistuttaa: ”I’m proud to be feminist.”

Saman Rawdon streetin varrella tuhannet äärimuslimit – miehet ja naiset – osoittivat mieltään Nasrinia vastaan vain joitain viikkoja sitten. He vaativat kirjailijan karkottamista Kalkutasta ja koko Intiasta. Nasrin oli lehtiartikkelissaan arvostellut lisääntyvää burkan käyttöä ja syyttänyt islamia naisen alistamisesta. Se loukkasi mielenosoittajien uskonnollisia tunteita.

”Vain pari viikkoa sen jälkeen eräs ääriryhmä julisti uuden fatwan ja lupasi päästäni 500 000 rupiaa (noin 9 000 euroa). Se on paljon rahaa tässä maassa”, Nasrin huokaa. Nasrin on vähentänyt ulkona liikkumista eikä enää mene Kalkutan muslimialueille. Ja minne tahansa hän kulkeekin, siviilipukuiset poliisit ovat vain parin askeleen päässä. ”Olen jo tottunut elämään näin, mutta tämä viimeinen fatwa on oikeasti vakava asia. Tässä maassa on paljon uskonnollisten johtajien kiihottamia köyhiä, jotka ovat valmiita ääritekoihin. Se on surullista.”

Melkein kotona

Taslima Nasrin on elänyt kuolemantuomion kanssa jo 14 vuotta. 1993 bangladeshiläiset ääriryhmät julistivat ensimmäisen fatwan, kun Nasrin oli julkaissut kirjansa Lajja (Häpeä). Se kuvailee piinallisen todellisesti, kuinka muslimit hyökkäävät vähemmistönä olevia hinduja vastaan Bangladeshissä – eikä kukaan välitä. Kirja on paikoin niin ahdistavaa luettavaa, että se on pantava välillä pois. Ja kuitenkin todellisuuteen verrattuna kirja on yksi tarina tuhansien joukossa.

Vain Euroopan parlamentin järjestämä operaatio pelasti Nasrinin – syntyperäisen muslimin – raivostuneelta väkijoukolta, ja hän pääsi pakenemaan maasta. Yli kymmenen vuoden ajan Nasrin asui pääosin Ruotsissa mutta myös Saksassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Reilu vuosi sitten hän kuitenkin muutti Kalkuttaan ja on hakenut Intian kansalaisuutta. ”Kirjoitan bengalin kielellä ja minun täytyy saada elää bengalinkielisessä ympäristössä voidakseni kirjoittaa. Euroopassa koin itseni myös aina ulkopuoliseksi. Täällä Kalkutassa koen olevani melkein kotona.” ”Sitä paitsi Intiassa pystyn vaikuttamaan paljon enemmän naisten elämään ja tietoisuuteen.”

Keskiluokan petturit

Nyt Nasrin kirjoittaa kirjoja, runoja ja lehtiartikkeleita sekä kiertää maailmaa puhumassa ihmisoikeuksista ja naisten oikeuksista. ”Talouskasvusta huolimatta naisen asema ei ole Intiassa juuri muuttunut”, Nasrin sanoo. Hän syyttää ennen kaikkea koulutetun keskiluokan naisia. ”Olen heille tavattoman vihainen. Naiset, joilla olisi mahdollisuus parantaa naisen asemaa ja vaatia muutosta, pitävät päinvastoin yllä patriarkaattia. He eivät haasta mitään.”

Sen sijaan köyhät, kouluttamattomat naiset, jotka ovat saaneet edes vähän tietoa ja valistusta, ovat niitä jotka ovat Nasrinin mukaan nousseet barrikadeille vaatimaan muutosta. ”Heidän keskuudessaan olen tavannut aivan ainutlaatuisia naisia.”

Naisen ja tytön väheksyntä näkyy Nasrinin mielestä selkeimmin Intian väestötilastoissa. Unicefin mukaan Intiassa jää tilastollisesti syntymättä joka päivä 7 000 tyttövauvaa. Kaksi ja puoli miljoonaa tyttöä joka vuosi. ”Eivätkä tyttöjä tapa suinkaan köyhät, kouluttamattomat perheet kuten yleensä ajatellaan, vaan juuri keskiluokka.” Tilastot ovat kaikkein synkimmät vauraassa Punjabissa ja Delhin rikkaimmilla alueilla. ”Heillä on varaa käydä ultraäänessä ja hankkiutua eroon tyttösikiöistä. Se on tavattoman surullista.”

Nasrinin mukaan Intian hallitus on kuitenkin tehnyt paljon tyttöjen aseman kohentamiseksi. Joillain alueilla perhe saa lisärahaa kahdesta tytöstä, tyttöjen koulunkäyntiä tuetaan monin keinoin, myötäjäiset ja sikiön sukupuolen paljastaminen on kielletty laissa. ”Mutta on rajallista mitä hallitukset voivat tehdä. Perinteet muuttuvat vasta kun ihmiset itse haluavat niitä muuttaa. Valistus ja koulutus ratkaisevat. Se on vain niin tuskallisen hidasta.”

Minä vai me?

Nasrinin mielestä kyse on pohjimmiltaan yksilön suhteesta yhteisöön. Oletko arvokas itsenäsi vain silloin kun olet osa suurempaa kokonaisuutta. ”Meillä tyttö ja nainen ovat suvun ja yhteisön omaisuutta. Tyttö menee edelleen naimisiin silloin, kun perhe haluaa ja usein suvun valitseman miehen kanssa.” Tyttö, joka on voinut olla hyvinkin itsenäinen omassa ympäristössään, kiskaistaan irti juuriltaan ja hän muuttaa miehensä vanhempien kotiin. Niin koulutetuissa keskiluokan perheissä kuin takakylissä. ”Sen jälkeen vain odotetaan, koska hän synnyttää sen vaaditun poikalapsen. Muusta viis.”

Nasrinin mielestä vasta kun Aasiassa tunnustetaan yksilön oikeudet – niin miehen kuin naisen – tilanne voi muuttua. Mutta silläkin on hänen mielestä rajansa. ”Teillä lännessä äärimmäinen individualismi on tehnyt ihmisestä yksinäisen. Niin moni joutuu hakemaan psykiatrilta apua masennukseen.” Nasrin sanoo, ettei aasialainen oikeastaan ole koskaan yksin. Jos alakulo iskee, aina löytyy perheenjäsen, tuttu tai naapuri seuraksi. ”Se pitää ihmisen mielen paljon terveempänä.” ”Eli meidän pitää kamppailla individualismin puolesta, ja teidän päinvastoin”, hän hymähtää.

Nasrin poimii lattialta kissan, elämänkumppaninsa, ja halaa sitä hellästi. Ärtymys on jo haihtunut.

Uhkana demokratia

Nasrinin kotimaahan Bangladeshiin on Kalkutasta alle sata kilometriä. Rajan yli Nasrinilla ei kuitenkaan ole asiaa. Hänen Bangladeshin passinsa on jo vanhentunut, eikä hänen Ruotsin passiinsa myönnetä viisumia. Rajan toisella puolella asuvat kuitenkin edelleen Nasrinin veli ja sedät, joita hän tahtoisi tavata.

Bangladeshin sekasortoista poliittista tilannetta Nasrin sanoo seuraavansa huolestuneena. ”Pelkään demokratiaa. Jos puolueet nyt palaavat valtaan, ne liittoutuvat fundamentalistiryhmien kanssa. Silloin naisten ja ihmisoikeuksien asema vain entisestään heikkenee.” Vaikka kirjailijan on vaikea sanoa vastustavansa demokratiaa, Bangladeshissä hän ei näe sillä erityistä arvoa.
”Kun 70 prosenttia ihmisistä ei osaa lukea ja 80 prosenttia elää äärimmäisessä köyhyydessä, politiikalla ei ole mitään merkitystä ihmisten arjessa. Ääni annetaan sille, joka maksaa siitä eniten.”

Rikšalla lumessa

Vajaa vuosi sen jälkeen kun Nasrin oli paennut Bangladeshistä Ruotsiin, Suomen PEN kutsui hänet Helsinkiin luennoimaan. Tuolta matkalta Nasrinilla on erityisen lämmin muisto. ”Olin puhumassa jossain päin Helsinkiä, kun luennon jälkeen tuntematon mies lähestyi minua. Hän oli pukeutunut perinteiseen bangladeshiläiseen kietaisuhameeseen lungiin ja päähineeseen.” Mies kertoi Nasrinille lukeneensa lehdestä, että tämä oli vierailemassa Suomessa ja sanoi tahtovansa näyttää tälle jotain. ”Mies saattoi minut ulos ja pihalla lumen keskellä seisoi perinteinen bangladeshiläinen rikša. Mies oli tuonut sen Bangladeshistä ja nyt hän oli polkenut pitkän matkan, jotta voisin hetken aikaa kokea olevani kotona.” Nasrin nousi rikšan kyytiin ja mies otti valokuvan. ”Istuin siinä tutun rikšan kyydissä kuten tuhannesti aiemmin, nyt vain lumen ja jään keskellä. Hetken aikaa olin tavattoman onnellinen.”

Teksti: Katri Merikallio/ SK

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Häpeä, Taslima Nasrin

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *