Tapio Liinoja: Raapaisuja

Tapio Liinoja, RaapaisujaTapio Liinojan sisäinen kutina

Näyttelijä ja lauluntekijä kirjoitti esikoiskirjan, jonka päähenkilö on iho. Sen hän raapii verille.

Keskussairaalan ihotautiosaston tupakkahuoneessa rujot miehet lyövät korttia. Erkin pää on täynnä kuivaa rupea. Leinosen aknen runtelemat kasvot poimuilevat kuin kuun pinta ja hän joutuu repimään finneihin liimautuvaa t-paitaa irti selästään. Tatuoitu-nimistä miestä vaivaa epämääräinen sukupuolitauti, neekerisankkeri tai mikä lie: penis on kiedottu tuppoon, joka vilahtelee sairaalapyjaman sepaluksesta.

Yöllä miehet nukkuvat levottomasti, jos ollenkaan. Syyhy pitää hereillä. Joku pomppaa sängystä ylös, tarttuu kampaan ja raappaa sillä päänahkaansa. Sen jälkeen hän nukahtaa raukeana, tyynyliina vereen tahriutuen.

Tapio Liinojan esikoiskirjaa Raapaisuja (Johnny Kniga) ei voi suositella heikkovatsaisille, sen verran rajusti siinä lentävät veri ja ihokudos. Mutta Liinoja kirjoittaa hyvin, sillä hän tuntee aiheensa. Hän on itse kärsinyt kuivasta ihosta koko ikänsä. Kirjansa esipuheessa hän kertoo viettäneensä teini-ikäisenä monet kesä- ja talvilomat sairaalassa. Hänen ihottumansa ei kuitenkaan ole pahinta sorttia: jatkuvista kivuista ei ole tarvinnut kärsiä eikä jäseniäkään ole jouduttu amputoimaan.

Kuinka kutisee

»En tiedä siitä esipuheesta», Liinoja toteaa noin kuukausi kirjan julkistamisen jälkeen helsinkiläisessä ravintola Sävelessä, jossa soivat ainoastaan suomalaiset klassikkoiskelmät. »Olisikohan se pitänyt jättää pois? En missään tapauksessa halua lukijalle kiusallista tirkistelijän oloa, että nyt se Liinoja yrittää avautua. Minua on aina ällöttänyt, jos ihmiset paljastavat elämästään liikaa.» Mutta jos valitsee aiheeksi jotain niin intiimiä kuin oman sairautensa, lukija ajattelee väistämättä, että kirjailija kirjoittaa henkilökohtaisista kokemuksistaan. Liinoja ei kuitenkaan tieten tahtoen etsinyt kirjan aihetta omasta elämästään. »Eihän minulla ollut edes aikomusta tehdä mitään kirjaa. Se syntyi puolivahingossa.»

Liinoja kirjoittaa säännöllisesti kolumneja Metro-lehteen; yhdessä niistä hän kertoi iho-ongelmistaan. Hän totesi, että koska Suomessa elää miljoona kuivaihoista ihmistä, aiheesta pitäisi tehdä kirja ja se olisi varma bestseller. Hän ilmoitti – leikillään – ottavansa yhteyttä Johnny Kniga -kustantamon yksikönjohtajaan Jyrki Niemiseen. »Nieminen soitti sen jälkeen minulle ja sanoi, että kirjoita nyt se kirja sitten, kun olet mennyt julkisesti lupaamaan.» Ja Liinoja kirjoitti. Syntyi parikymmentä novellia, jotka kaikki kiertyvät ihon ympärille. Teksti on elävää: myös lukija huomaa käden kuin varkain hivuttautuvan polvitaivetta tai päänahkaa kyhnyttämään. Kutinan sanallistaminen ei kuitenkaan ollut helppoa.

»Aistien, aistimusten ja aistillisuuden kuvaamisessa piilee valtavia vaaroja. Niitä voi sekä ylevöittää että arkipäiväistää liikaa. Jos kohottaa tuntemuksensa jalustalle, joksikin yleväksi tai suorastaan pyhäksi, se ei kiinnosta lukijaa pätkääkään.» Liinoja yritti lähteä liikkeelle avoimin mielin, ajattelematta mitä aiheesta on aikaisemmin kirjoitettu. »Tarkkailin pääosan esittäjää eli ihoa etäältä, mutta välillä tukevammin ja välillä hyvinkin raadollisesti.»

Monta kokkia

Useimmat suomalaiset muistavat kirjailija-muusikko Tapio Liinojan parhaiten näyttelijänä: Kulkurin ja Joutsenen Tapio Rautavaarana tai Raidin Hammarina. Ja tietysti television sketsisarjoista. Hän oli perustamassa Lapinlahden Linnut -yhtyettä 1980-luvun alkupuolella ja pysyi ryhmän matkassa vuoteen 1994. Hänen kynästään ovat lähtöisin monet Lintujen laulunsanat, eivät tosin suosituimmat rallatukset kuten Satiaiset, nuo »jalkovälin pikku tiaiset» tai Tero ja minä, kaksi miestä, joilla molemmilla on jänne poikki »sieltä». »Linnuissa kukin teki sellaisia tekstejä kuin halusi, jokaisella oli persoonallinen tyyli. Omat sanoitukseni poikkesivat hyvin paljon Timo Erängön, Mikko Kivisen tai Heikki Salomaa -vainaan sanoituksista.»

Liinojan teksteissä on vahvoja, toisinaan vaikeastikin aukeavia kielikuvia. Perussävyltään ne ovat vakavia, vaikka toki monet säkeet on kirjoitettu pilke silmäkulmassa kuten tämä maaseudun pojista kertova Ojasta noustaan: Vaan ei kauaa marista/ei poikia arista/hakevat tyttönsä kaupungista/jo aukee saviset laskuojat/jo nousee maaseudun pojat/panevat pystyyn perheet komiat/pellot ja metsät elämään/se panee kaupunkilaispojankin/kävelemään.

Yli 20 vuotta sitten, jolloin Liinoja säkeet kirjoitti, hänellä oli samat kriteerit kiinnostavalle tekstille kuin tänäkin päivänä. »Joku näkökulma saa mielellään olla, jopa yllättävä loppu, ja kirjoittajan kannattaisi myös väittää jotain.» Niin kuin hän itse väittää tuossa laulussa, että kaupunkilaispojilla on helpompaa. »Tietysti voi olla turha lastata laulunsanoihin valtavia filosofisia maailmoja. Pitää miettiä, missä määrin ne ovat kertakäyttötavaraa. Erityisesti nyt, kun suosion syklit ovat niin lyhyet, ja tekijät joutuvat tuottamaan koko ajan uutta materiaalia.» Mutta tehköön itse kukin niin kuin tekee: yksinkertaisia rallatuksia tai vaativia maailmanselityksiä. »Sana on vapaa.»

Rimmattava on

Yhdessä suhteessa Liinoja osoittautuu kuitenkin lähes fundamentalistiksi. Laulunsanoihin – toisin kuin runoihin – kuuluvat hänen mielestään loppusoinnut. »Kun kuuntelee riimityksen mestareita, Junnu Vainiota ja muita, niin silloin huomaa, miten palkitsevaa se on kuulijalle. Korva löytää heti rytmin, ja biisi hengittää. Jos sanat ovat pelkkää virtaa, kirjoittaja on mielestäni päästänyt itsensä liian helpolla.»

Hakaniemessä sijaitseva Sävel-ravintola on oiva paikka havainnoida onnistuneita riimityksiä. Haastattelun aikana taustalla soivat Rovaniemen markkinoilla, Reppu ja reissumies, Täysikuu ja lukemattomat muut ikivihreät. »Kuuntele nyt – tuossakin hieno tango. Kyllä se aika oudolta kuulostaisi, jos siinä ei olisi yhtään loppusointua», Liinoja todistelee. »Jos kirjoittaja on riittävän hyvä, laulu ei jää riimiensä vangiksi.»

Armoton raati

Näyttelijä-Liinojan ja kirjoittaja-Liinojan kaksi roolia yhdistyivät sketsisarjoissa, joita Lapinlahden linnut teki Yleisradiolle. Seitsemän kuolemansyntiä (1988), Maailman kahdeksan ihmettä (1990) ja Kuudestilaukeava (1992) julkaistaan ensi syksynä dvd:nä. Bonuksena ryhmä tekee yhden uuden jakson verran sketsejä.

Linnut tekivät useita ikimuistoisia sketsejä. Monet katsojat muistavat Mikko Kivisen aggressiivisen »Tässä ollaan rauhan asialla» -aktivistin tai Star Trek -parodian Tähtireki, jossa puhuttiin pelkillä lyhenteillä kuten EVVK. Sarjat osallistuivat kahdesti Montreaux’n Kultainen Ruusu -festivaaleille.

Hyviä sketsejä syntyy, kun niitä kirjoittava ryhmä löytää oman yhteisen maailmansa, jossa he osaavat rentoutua. Toisaalta pelkästä vetelehtimisestä ei synny mitään, kirjoittaminen on myös tiukkaa pusertamista. »Meillä oli tapana kokoontua Vuorikatu nelosessa monta kertaa viikossa. Jokaisen piti tuoda vähintään kolme sketsiä. Niitä sitten ruodittiin erittäin ankaralla kädellä. Se oli aika kovaa, jos oli mielestään keksinyt loistavan jutun, mutta muut eivät pitäneet…»

Mikä tahansa taivaan ja maan välillä voi aueta sketsiksi. Liinoja kävi Valamossa 1980-luvun alussa. Rennot ja iloiset ortodoksimunkit tekivät häneen silloin vaikutuksen ja kymmenen vuotta myöhemmin hän halusi heidät seikkailemaan tv-sarjaan. »Aloin pohtia sitä munkkien laulumaailmaa, messuamista, että entäpä jos sketsin ristiriita syntyisikin siitä, että panisi munkit laulamaan, mutta arkipäiväistäisi tekstejä. Ensimmäisenä tulivat mieleen tällaiset säkeet: ’miksi me olemme täällä luostarissa eikä täällä ole ollenkaan naisia’», Liinoja demonstroi laulua yksitoikkoisella nuotilla. Fiktiivisten munkkien kielenkäyttö oli välillä aika rohkeaa, ja jotkut katsojat pahastuivat – Liinojan mielestä aivan suotta. »Kyse ei missään tapauksessa ollut pilkanteosta.»

Lukossa ja tukossa

Liinoja lähti Lapinlahden linnuista vuonna 1994. Hän teki soololevyn vuonna 2002. Pari vuotta sitten oli tarkoitus tehdä toinen levy, mutta silloin tekstejä ei enää syntynytkään. »Tai syntyi paljon lähtöjä, jotain a-osia ja epämääräisiä kertosäkeitä. Etsin tuoretta ilmaisua, mutta toistin vain itseäni, kaikki sanottava tuntui tyhjänpäiväiseltä. Iänikuinen rakkaudesta laulaminen on tappavaa!» »Katsoin biisejä, joita olin Linnuille kirjoittanut ja mietin, että ei jumalauta, enkö pysty tällaista enää kirjoittamaan.» Uusien laulunsanojen kirjoittamiseen verrattuna kirjan tekeminen oli helppoa. Ehkä tyylilaji oli riittävän erilainen. Liinoja toivoo, että proosan kirjoittaminen laukaisi jonkin lukon, sillä vaikka suunnitelmissa on jo toinen kirja, hän haluisi toki yhä tehdä myös hyviä laulunsanoja.

»Kirjan kirjoittaminen oli parhaimmillaan nautinnollista. En todellakaan ole enää juniori, mutta iloitsin kuin lapsi tajutessani, että tämä hahmohan voi seuraavassa tarinassa ollakin eri kantilta, ja tuo toinen voi kertoa siitä uudesta näkökulmasta.» Kirjan paras novelli on Faarao, kertomus rupipäisen Erkin katkerasta kotiinpaluusta. »Hyvä ystäväni allergialääkäri Timo Juvankoski sanoi, että minun pitäisi kuvata myös atoopikon narsismia ja itsekeskeisyyttä, muut ihmiset ovat minua varten -asennetta ja laitostumisen varjopuolia.» Kaoottinen, julmaa slapstick -komediaa muistuttava novelli kulkee juuri niin irtonaisena kuin millaista sen kirjoittaminen Liinojalle oli.

»Jotenkin vaan näin, miten tapahtumat vyöryivät eteenpäin. Lapset ulvovat tuliaiskarkkien perään, Erkki raapii itseään koivun kyljessä, häntä panettaa, vituttaa, viinanhimo iskee ja sitten vielä Jenny-anoppi rynnistää paikalle. Mietin, että mitäköhän Jennyllä on mukanaan, jotain sillä pitää olla kädessä ja sitten näin senkin silmissäni.» Sehän oli tietysti alppiaurinkolamppu. 

Teksti: Leena Sharma/ SK

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Raapaisuja, Tapio Liinoja

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *