Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell

Taikakirjojen uusi tähti

Susanna Clarke kuvaa esikoisromaanissaan, kuinka taika kaatoi Napoleonin. Aikuisten sadusta tuli menestys. 

Satuja kerrottiin muinoin viihdykkeeksi ja opetukseksi aikuisille siinä missä lapsillekin. Meidän aikanamme on koettu paluu entiseen: myös aikuiset ovat alkaneet taas ahmia satuja. Harry Pottereista se taisi alkaa. Aikuiset lukivat niitä salaa, kunnes velholasten parissa viihtymisestä tuli sosiaalisesti sallittua. Nyt ovat kirjallisuuden ilmiökartalle ilmestyneet aikuisten sadut, joita ei ole ajateltukaan lapsiyleisöille. Uusin tulokas on Susanna Clarke, 46.

Tapaan pidättyväisen kohteliaan Clarken hiljaisessa haastatteluhuoneessa Göteborgin kirjamessuilla. En ole tunnistaa kirjailijaa hänestä levitettyjen, romantisoitujen kuvien perusteella, sillä hänen todellinen olemuksensa on niin väritön, että se on melkein huomiota herättävää. Harmahtava tukka, harmaat vaatteet. Olikohan hänellä silmälaseja?

Mutta Clarken 800-sivuisesta romaanista on värittömyys kaukana. Jonathan Strange & Herra Norrell (WSOY) on yhdistelmä Jane Austenin tapakomediaa ja Dickensin urbaania romantiikkaa, silattuna aimo annoksella fantasiaa.

Kirja on myyty nopeasti kymmeniin maihin, ja rahan haistava elokuvaväki on jo liikkeellä suunnitelmineen. Myös arvostelijat ovat ottaneet Clarken riemuiten vastaan, ja hänen romaaninsa on kerännyt vuoden mittaan useita palkintoja.

Romaani sijoittuu 1800-luvun alun Englantiin, jonne kirjailija on sijoittanut vaikutusvaltaisen maagikkokaksikon. Herra Norrellin ja Jonathan Strangen taiat vaikuttavat ratkaisevasti historian tapahtumiin, kuten Napoleonin kukistumiseen Waterloossa. Historiallinen miljöö on hahmoteltu tarkasti, mutta Clarke ei juutu pitkiin kuvailuihin. Yhä uusia jännittäviä käänteitä kaipaava lukija saa palkintonsa nopeasti.

»Fantasiakirjallisuudessa on hyviä tarinoita. Joskus täytyy katsoa valtavirran ulkopuolelle löytääkseen hyvää kerrontaa», Clarke sanoo selitykseksi fantasian suosiolle. Mutta tämä on vain osaselitys, eikä Clarke yritäkään väittää ymmärtävänsä ilmiön kaikkia syitä. Muotivirtausten oikuilla on omat lakinsa, joita ei kukaan voi ennustaa.

Itse keksitty magian historia

Haastatteluhuone on ytimiin käyvän viileä. Silmät sulkemalla voi kuvitella hytisevänsä viktoriaanisen kivitalon kirjastossa kynttilänvalossa, taikakirjojen ympäröimänä. Clarken romaanissa kuvataan monia sellaisia huoneita. Taikakirjat ovat läsnä myös romaanin runsaissa alaviitteissä, joihin kirjailija on rakentanut tarkan esityksen itse keksimästään magian historiasta – aika lailla samaan tapaan kuin J.R.R.Tolkien rakensi omiin kirjoihinsa kokonaisen maailmanhistorian. Pyydänkin kirjailijaa vertailemaan romaaniaan Taruun sormusten herrasta ja J.K. Rowlingin Harry Pottereihin.

»Itse asiassa yhtäläisyyksiä ei ole kovin paljon», Clarke sanoo koulukaupunkinsa Oxfordin korostuksella.

»Totta kai meitä vertaillaan, koska Harry Potter on meidän aikamme suuri kirja velhoista ja taikuudesta, ja kaikkia muita magiasta kertovia kirjoja verrataan siihen. Mutta Rowling ja Tolkien tekevät toisin kuin minä, sillä he asettavat hyvän ja pahan toisiaan vastaan.»
Herra Norrell ja Jonathan Strange sen sijaan ovat kuin minkä tahansa tavallisen romaanin henkilöitä. He eivät ole hyvyyden tai pahuuden palveluksessa.

»Olen suuri Tolkienin ihailija, mutta itse asiassa seuraan enemmän Ursula LeGuinia, jonka Maameri-sarjassa taikuus on yksi teknologian muoto, jonka käyttötapa riippuu sen käyttäjästä.»

Englantilaisen koppavuuden pilkkaa

Romaanissa kuvattu Englanti on menettämäisillään kosketuksen maagiseen menneisyytensä. Sitten kammiostaan kömpii esiin Herra Norrell, joka palauttaa magian Englantiin ja tulee samalla itse merkittäväksi mieheksi. Keinoina hänellä on hankkiutuminen seurapiireihin ja valtaapitävien hurmaaminen.

Toinen maagikko Jonathan Strange nousee julkisuuteen Norrellin vanavedessä. Hänestä tulee lordi Wellingtonin avustaja, ja juuri hän ratkaisee Napoleonia vastaan käytävän sodan Englannin hyväksi. Yhtä tärkeällä sijalla kuin taikuus on todentuntuinen ajankuva. Siihen kuuluu massiivinen julkisuus, jota molemmat maagikot tavoittelevat. Kehun kirjailijan siirtäneen meidän aikamme mediajulkisuuden ilmiöt etevästi kahden sadan vuoden taakse, mutta hän kiistää siirtäneensä mitään.

»Lehdistö oli hyvin vilkas jo siihen aikaan. Nyrkkeilijöistä ja näyttelijöistä saattoi tulla suuria julkkiksia. Romaanissa sivuhenkilönä esiintyvä lordi Byron oli historian ensimmäinen pop-idoli, hän muokkasi hyvin tietoisesti omaa julkista kuvaansa.» Ajankuvaan kuuluu myös englantilaisten sokea usko omaan ylivoimaisuuteensa . Kirjailija ei malta olla piikittelemättä maanmiehiään korskeasta kapeakatseisuudesta.

»Britit ottivat ylemmyytensä 1800-luvulla hyvin vakavasti», Clarke naurahtaa. »Se ei ollut heille pelkkä siunaus vaan myös taakka. He kokivat velvollisuudekseen opettaa muita kansoja brittien tavoille.»

Taikuus ja uskonto rinta rinnan

Susanne Clarke on saanut kristillisen kasvatuksen, hän on metodistipastorin tytär. Isän komennukset Pohjois-Englannissa ja Skotlannissa veivät perheen maisemiin, jotka tulivat tyttärelle rakkaiksi ja joiden kätköistä romaanin magia kumpuaa. Kristillinen ja maaginen maailmanselitys elävät romaanissa rinta rinnan, taikakeinot ja uskonto tarjoavat vaihtoehtoisia ratkaisuja samoihin ongelmiin. Jotkut vainajiksi luullut ihmiset eivät olekaan kuolleita vaan vankeina keijujen valtakunnassa.

Voisi kuvitella, että vanhoilliset kristityt suuttuisivat tällaisesta kirjasta. Niin ei ole kuitenkaan käynyt. »Romaanini on toki suurehko menestys, mutta Harry Potteriin verrattuna se on vain pisara meressä. Ja tarvittaisiin Potterin mittaluokka, jotta herättäisi huomiota Yhdysvaltojen keskiosissa, mista tällaisia reaktioita saattaisi tulla», Clarke pohtii.

Trendin muutos ei vaikuta

Clarken esikoisromaani ilmestyi parahiksi fantasiabuumiin, mutta kun hän aloitti kirjoittamisen, mistään buumista ei ollut tietoakaan. Vallitseva trendi ehti muuttua totaalisesti kirjoittamiseen kuluneen vuosikymmenen aikana. Trendi muuttuu varmaan pian uudelleen. Susanna Clarke ei anna moisen häiritä.

»Ihailen sellaisia kirjailijoita kuin Alan Garner. Hän alkoi kirjoittaa fantasiaa 1960-luvulla. Hän oli välillä vuosikymmeniä poissa muodista, mutta kirjoitti silti sellaisia kirjoja kuin halusi.»

Niin Susanne Clarkekin aikoo tehdä. Tekeillä oleva romaani sijoittuu samaan maailmaan kuin esikoinenkin, muutamaa vuotta myöhempään aikaan. Mutta samoja päähenkilöitä ei seuraavassa kirjassa tavata, ei vaikka fanilaumat kuinka vaatisivat.
Niin hän ainakin lupaa.

Teksti: Jarmo Papinniemi/ SK

[embrd http://lukeminen.fi/kirjat/jonathan-strange-herra-norrell]

Dan Brownin hengessä

Susanna Clarke ei ole suinkaan ainoa kirjailija, jonka fantasialla silattu kirjallisuus on viime vuosina levinnyt paljon laajemmalle kuin lajityypin harrastajien keskuuteen. Esimerkiksi hypersuositun Dan Brownin voi ajatella kuuluvan samaan joukkoon.
Fantasia on tullut osaksi aikuisten proosakirjallisuutta myös Suomessa.

Maarit Verronen on kirjoittanut useita romaaneja ja novelleja toden ja sadun rajamailta 1990-luvun alusta alkaen. Johanna Sinisalon Finlandia-palkittu Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000) sijoittaa peikot osaksi luonnonhistoriaa vastaavalla tavalla kuin Clarke kirjoitti maagikot Englannin historiaan.

Uusin »aikuisten satu» on Anssi AsunnanKolmas aikakirja (Teos 2005). Siinä amerikkalaiset tutkijat joutuvat ajassa taaksepäin, Raamatun aikaiseen Lähi-itään ja vievät mennessään ydinkäyttöisen sukkulan. Asunta kirjoittaa Raamatun uusiksi tästä näkökulmasta: enkelit olivatkin astronautteja ja ihmeteot 2000-luvun teknologiaa.

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Jonathan Strange & herra Norrell, Susanna Clarke

Kommentit

I have been working on Jonathan Strange & Mr. Norell for the betetr part of five years now and I never get anywhere with it. I want to like it; everyone that I like/value book opinions from likes it; I JUST DON’T GET IT. Every year I try again, and every year same old same old.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *