Suna Vuori ja Katri Kirkkopelto: Hirveää parkaisi hirviö

Näin syntyivät hirviöt

Siihen tarvittiin lapsen filosofista ihmettelyä ja aikuisten uskallusta päästää mielikuvitus irti. Esikoiskirjailija Suna Vuori kertoo, mitä kaikkea tapahtuu ennen kuin lastenkirja on kaupoissa. 

”Äiti», sanoo tyttäreni eräänä talvisena päivänä kesken piirtämisen.
»Mä ajattelin pienenä, että elämä on niinku kirja, jota jättiläinen lukee lapselleen.»
»Aha. Oho», vastaan minä ja keskeytän sen, mitä olen tekemässä.

Eletään vuotta 2004, tyttö on juuri täyttänyt viisi.

En väitä, että kaikki lapset olisivat luontaisia filosofeja, mutta heidän mielikuvituksestaan puuttuu se järjen ja kohtuuden ikävä sensuuri, joka estää useimpia aikuisia pohtimasta elämää, kuolemaa ynnä muita suuria ja vaikeita kysymyksiä.

»Kuoleeks mummi pian?» he kysyvät vailla vähäisintäkään häveliäisyyttä suuren tuntemattoman edessä. »Miks me synnyttiin? Miks just me eikä jotkut muut?»

Lasten mielestä kaikella on tarkoitus, kaikki on olemassa jotakin varten. Heidän arvoasteikossaan kastemato voi tietysti olla kiinnostavampi kuin universumin alkuperä – varsinkin, jos mato sattuu juuri nyt kiemurtelemaan näköetäisyydellä.

Mikäli he ajattelevat ääneen, niin kuin usein tapahtuu, isot ja pienet ilmiöt voivat ongelmitta mahtua samaan lauseeseen ja johtaa aikuisen mielestä sangen yllättäviin päätelmiin.

Jos ja kun, minä tuumaan, lapset pohtivat olemassa olemista, vastuunsa tuntevien vanhempien pitäisi tietenkin pohtia sitä heidän kanssaan. Ja mikäli asia on miettimisen arvoinen, siitä kannattaa myös kirjoittaa.

Kahden lapsen paljon lukevana ja ammatikseen kirjoittavana äitinä olen hautonut jo jonkin aikaa ajatusta lastenkirjasta, väsännyt yhden käsikirjoituksen niin sanotusti pöytälaatikkoonkin, siis kannettavaan tietokoneeseeni. Kun silmiini sitten osuu lehti-ilmoitus suuresta pohjoismaisesta kuvakirjakilpailusta, tiedän osaavani juuri riittävästi latinaa: carpe diem, tartu hetkeen.

Nuoren hirviön painajainen

Maaliskuisena viikonloppuna istahdan tietokoneeni ääreen ja heittäydyn ajattomaan, paikantamattomaan tilaan, jota omaksikin yllätyksekseni eivät kansoita jättiläiset vaan hirviöt, missä lie alitajunnan varjoissa lymynneet. Syynä saattaa olla amerikkalaisen Maurice Sendakin yli 40 vuotta sitten ilmestynyt Hassut, hurjat hirviöt (jonka suomenkielinen nimi ei todellakaan tee oikeutta alkuteokselle Where The Wild Things Are) – huikean hieno, maailmankuulu klassikko, yksi lapsuuteni suurimmista suosikeista ja omienkin lasteni lempikirjoista.

Yhdellä istumalla syntyy kertomus nuoresta hirviöstä, jonka painajaisessa ihmislapset kyseenalaistavat sen olemassaolon. Aluksi on ahdistunut pikkuhirviö ja sitä lohduttava lempeä äiti; mutta koska tarina tuntuu kaipaavan ronskimpaakin realismia, luolaan harppaa myös halki, poikki ja pinoon -tyyppinen isähirviö.

Annan kertomukselle nimeksi Hirveää, parkaisi hirviö. Luen sen ääneen tuolloin 2- ja 5-vuotiaille lapsilleni sekä miehelleni, joihin hirviöt uppoavat kuin kynsi kuumaan lihaan.

Myöhemmin luetutan tarinan vielä vanhemmillani (isäni Jyrki Vuori on kirjoittanut ja kuvittanut erinäisiä lastenkirjoja), sisarellani sekä kummitädilläni, joka hoitaa työkseen lapsia.

Vihreää valoa, hyväksyvää hyminää, »tosi kivaa» ja »ihan sympaattista». Tyttäreni on hämmentynyt ajatuksesta, että hänen oivalluksensa on sysännyt tarinan liikkeelle. Kukaan ei ole erityisen hämmästynyt siitä, että minä olen yrittämässä lastenkirjailijaksi – samalle alalle Madonnan ja Eva Dahlgrenin kanssa, siis.

Tarina tarvitsee kuvittajan

Kun hirviökertomus on päällisin puolin valmis, sille pitää löytää kuvittaja. Omasta mielestäni kuvakirjassa mikään ei ole olennaisempaa kuin kuvat. Kuvittajat taas väittävät, että ilman toimivaa tarinaa ei loisteliaimmillakaan kuvilla ole mitään virkaa. Ollaan vain kohteliaita, sillä lailla yhteistyökin sujuu mukavammin.

Käytyäni kotikirjastomme läpi retkeilen kirjakauppojen lastenosastoilla bongaamassa uutuuksia. Kerran toisensa jälkeen lasken teoksen käsistäni vain vilkaistuani kantta. Harvempi houkuttelee selaamaan, saati lukemaan. Monessa on kömpelö kuvitus tai vastenmielinen värimaailma, vielä useammassa tarina, joka haiskahtaa ajat sitten hapantuneelta. Toisten kuvittajien käsialat ovat leimaantuneet, toisia on vaikea kuvitella kääntymään hirviöiksi.

Lopulta huomioni kiinnittyy kahteen Katri Kirkkopellon kirjoittamaan ja kuvittamaan kirjaan (Pikku Pesu ja iso ikävä sekä Millin tuumat, kustantaja Lasten Keskus), joiden ilmeikäs ote, muhevat värit ja taidokas piirrosjälki puhuttelevat.

Googlettamalla Kirkkopellon löydän internetistä jokseenkin itseni ikäisen espoolaisen kuvaamataidon opettajan. Ehdotan tapaamista, Katri suostuu ilman muuta. Löydämme toisemme huhtikuussa Café  Engelistä Helsingistä ja tulemme heti hyvin juttuun.

Mielikuvitukset karauttavat laukkaan,  pulssit kiihtyvät, ideat ja yksityiskohdat sinkoilevat – ja niin yksinkertaisesti, luonnollisesti ja sattumalta tämä maailma on jaettu.

Joitakin päiviä myöhemmin saan Katrilta sähköpostia:
»Teksti on todella vaikuttavaa ja vahvaa, pidän siitä suuresti. Kuvamaailman näen hyvin voimakkaana ja lämpimän tummasävyisenä. Isoja kuvia, lähikuvia. Sivun koko olisi 30x30cm, jolloin aukeamasta tulee todella suuri…»

Raskaita olentoja toisesta maailmasta

Katri tutkii eläinkirjoja ja tekee luonnoksia. Heinäkuussa hän kutsuu katsomaan vastasyntynyttä hirviöperhettä. Melkein tärisen jännityksestä. Tästä riippuu paljon.

En ole osannut ajatella tarinan henkilöitä tietynnäköisiksi, vaikka tekstissä viitataankin turkkiin, häntään, kynsiin ja hampaisiin – enkä missään nimessä ole halunnut rajoittaa kuvittajan vapautta tyrkyttämällä hänelle omia mielikuviani.

Päästyäni perille olen helpottunut, liikuttunut ja suorastaan euforinen. Katrin pehmeällä lyijykynällä luonnostelemat hirviöt ovat uskomattoman hienoja, tekee mieli sanoa: täydellisiä. Pikkuhirviö on suloinen ja helposti samastuttava, äiti lauhkea, viitteellisesti feminiininen ja isähirviö hurja ja aidosti pelottava, juuri niin kuin pitkin. Ne ovat raskaita olentoja toisesta maailmasta.

Uskallamme jo puhua kirjasta kirjana. Pohdimme itseemme ylen tyytyväisinä, että mikäli kilpailuraati ei ymmärrä hirviöiden arvoa, joku muu kyllä tarttuu niihin. Tai sitten hirviöt tarttuvat muihin, eivätkä päästä irti!

Koska tehtäisiin sopimus?

Elokuussa Hirveää, parkaisi hirviö lähtee suuressa kuoressa WSOY:hyn. Pohjoismaisessa kuvakirjakilpailussa vaaditut kolme kuva-aukeamaa hehkuvat upeina akvarellin, mustaliidun ja kuivapastellin yhdistelminä.

Maksimiksi määritellyn kuuden liuskan mittainen teksti on kirjoitettu arviolta kymmeneen kertaan. Se on ollut helppoa, koska tekstiä ei ole enempää, ja toisaalta välttämätöntä, koska kirjaa saatetaan parhaassa tapauksessa lukea moneen kertaan. Vaikka Katri jatkaa hirviöiden piirtämistä, kilpailu on unohdettava kuukausiksi. Tietoja pohjoismaisista sijoituksista ja kustannussopimuksista on luvattu antaa vasta seuraavana keväänä, johon lienee valovuosi.

Siksi olenkin ällikällä lyöty, kun kännykkäni pirahtaa jo kuukautta myöhemmin ja kustannuspäällikkö Elina Ahlbäck WSOY:ltä ilmoittaa hirviöiden sijoittuneen kotimaisessa kilpailussa viiden parhaan joukkoon, jaetulle ensimmäiselle sijalle. Onneksi olkoon, kirja ilmestyy ensi keväänä. Milloin pääsisimme käymään? Koska tehtäisiin sopimus? Sopiiko palkintojenjakotilaisuus puolentoista viikon päästä? Istun työpöytäni ääressä, katselen vastapäisen talon kattoa ja toistelen omaperäisesti, ei voi olla totta. Hirviöistä tulee kirja. Se palkitaan.
Puhelun jälkeen soitan Katrille, joka on käynyt samaan aikaan saman keskustelun tulevan kustannustoimittajamme Pirkko Haraisen kanssa.

Pari päivää myöhemmin juoma kuplii kaupungin kalleimmassa ravintolassa siinä missä tunnelmatkin. Tilaamme kuohuviiniä, mutta koska se ei ole vielä kyllin kylmää, joudumme skoolaamaan samalla hinnalla samppanjaa…

Onnea Mummon miehille

Tömähdämme takaisin maankamaralle, kun muutamaa päivää myöhemmin käymme kustantamossa: skandinaavinen raati on pannut hösseliksi ja päättänyt saman tien koko kilpailun voittajan. Pääpalkinnon saa Martti Ruokosen ja Jukka Laajarinteen Mummon kone, jonka kanssa jaamme kotimaisen kilpailun ykkössijan. Mummon miehille voitto merkitsee riihikuivan rahan lisäksi muun muassa kustannussopimusta neljässä Pohjoismaassa. Onnea heille!

Suurimpaan Suomessa koskaan järjestettyyn kuvakirjakilpailuun on osallistunut yhteensä 1 546 ehdotusta, suomalaisia peräti 636. Kukaan ei osaa selittää sitä, miksi juuri täällä on tartuttu syöttiin näin hanakasti. Meikäläiset lastenkirjailijat ovat kuulemma muutenkin aktiivisia. Ehkä siksi, että heitä on niin vähän.

Palkintoseremonia on juhlallinen ja kehut vuolaita, vaikka tuntuu hassulta, että kukaan ei kysy meiltä mitään. Olin valmistautunut kertomaan tyttäreni aivoituksista sekä vastaamaan kritiikkiin Potter-vetoisuudesta, johon törmäsin, kun uutinen vielä oli tuore.
Krhm. Niin mainioita kuin potterit ovatkin, muotoilen mielessäni, Joanne K. Rowlingilla ei sentään ole monopolia mielikuvitukseen. Hirviökirjassa ei ole taikuutta eikä pottereissa ole hirviöitä, ainakaan toistaiseksi ja ainakaan siinä muodossa kuin me hirviöiden genealogian ymmärrämme. Ne ovat satujen peruskauraa siinä missä peikot ja puhuvat eläimetkin.

Krhm, krhm. Niin kauan kuin muistan, olen hullaantunut mahdollisuudesta livahtaa kirjojen kautta toisiin todellisuuksiin, eri tavoin mahdollisiin maailmoihin. Saatuani lapsia olen toistuvasti äimistynyt heidän mielikuvituksensa voimasta ja ulottuvuuksista, toisaalta heidän viisaista ja tuskastuttavan vaikeistakin kysymyksistään. Kirjani, tämä ohut ja aika nopeasti luettu, on yritys vastata joihinkin niistä.

Olkoon vain. Ketään ei kiinnosta.

Hienosäätöä ja laskelmia

Loppusyksyn, joululoman ja vielä tammikuunkin Katri piirtää hirviöitä. Suuria värikkäitä aukeamia on yhteensä 13. Paljon karvaa, sarvia ja hampaita. Kun kuvat ovat valmiita, kirjan ulkoasua hiotaan painokuntoon pitkin kevättä. Tekstiin ei tule muutoksia, mutta kuvien hienoja sävyjä vahditaan lähettämällä vedokset useampaan kertaan takaisin värierotteluun. Melkein kaikki toiveemme toteutuvat. Niin kallista (ja hidasta) kuin kuvakirjan tekeminen onkin, Suomen suurimmassa kirjankustantamossa ei pihistellä.

Todellisuudessa, muistuttaa kustannustoimittaja, lastenkirja on edullinen ostos, jos sitä vertaa aikuisten romaaneihin. Jälkimmäiset ovat huomattavasti halvempia ja helpompia valmistaa, ja silti ne maksavat kaupassa enemmän. Lisäksi lastenkirjoja luetaan moneen kertaan, joten niin kutsuttu »kontaktihinta» on pieni verrattuna »kertakäyttöön». Aikuiset vain yksinkertaisesti ovat valmiita maksamaan omista tuotteistaan enemmän. Kiusallinen fakta.

Alamme käydä malttamattomiksi: valmistuisi jo! Kirjaa odotellessa suunnittelemme Katrin kanssa uusia hirviöprojekteja, jotka paisuvat jokaisella tapaamisella. Kun Hirveää, parkaisi hirviö vihdoin ilmestyy, toinen osa on jo valmis, ja siinä on viisi kertaa enemmän tekstiä kuin edellisessä. Kolmatta osaa viritellään.

Esikoisen kanssa kotiin

Huhtikuun viidentenä seison porvoolaisessa kirjapainosalissa sylissäni kolme vastasyntynyttä hirviökirjaa, enkä tunne paljon mitään.
Värit kohdallaan. Ei painovirheitä. Kansilaminaatti sellainen kuin sovittiin, liimauksissa vielä vähän heittoa. Koneet kolkuttavat, paperit ja kemikaalit tuoksuvat. Taidan sittenkin ehtiä hakemaan lapset päiväkodista.

Olen ponnistanut maailmaan esikoisen. Synnytys oli helppo, olen iloinen ja kaiketi helpottunut, mutta en enempää. Kuvittelin etukäteen, miten pasuunat pauhaavat ja kultainen valo lankeaa ylleni, kun ensi kerran pitelen omaa kirjaani, ihmeellistä, kallisarvoista esinettä. Painossa pauhaavat vain trukit. Valonheitinkin puuttuu.

Kotimatkalla linja-autossa alkaa jo tuntua joltain. Kaivan lämpimäiset tuon tuostakin kustantamon muovikassista ja selailen niitä, jokaista erikseen. Soitan miehelleni, äidilleni sekä Katrille. On enemmän kuin todennäköistä, että hymyilen typerästi.

»Jes! Jes!» hihkuvat lapset, kun kerron, että nyt meillä vihdoin viimein on se hirviökirja. Ihan oikea kirja, täällä kassissa, katsokaa vaikka.

Ei kulu kuin muutama päivä, kun kirja on jo kauppojenkin hyllyillä. »Pelon ja turvallisuuden tunteet, huumori ja herkkyys vaihtelevat tämän kauniin sadun tunnelmallisesti kuvitetuilla sivuilla», mainostetaan takakannessa. Kirjastoluokka L842. Hinta 23 euroa. Aika kallis.

Palautetta päiväkodista

Vastasyntynyt valvottaa. Tuntuu melkein mahdottomalta keskittyä mihinkään muuhun. Hirviökirjan julkaisemisesta on kulunut kahdeksan viikkoa, mutta yhtään arviota ei ole vielä ilmestynyt. Janoamme palautetta. Imeskelemme jokaista kirjasta kuulemaamme kehua.

Eräänä iltapäivänä tyttäreni juoksee minua vastaan, kun haen lapsia päiväkodista.
»Äiti, äiti! Me luettiin tänään hirviökirja!»
»No tykättiinkö siitä?»
»Joo, hirveesti! Paitsi Nelaa vähän pelotti.»

Tyttö puhkuu intoa ja esittelee kirjaa vuoronperään kaikille kavereilleen, jotka tulevat käymään. Ystävät ovat ihmeissään:
»Onksun äiti tehnyt tän?»
»On, ja yks Katri piirsi kuvat.»

Tyttö on ylpeä. Minä olen ylpeä meistä molemmista.

Kritiikin kohteeksi

Kun julkiset arviot lopulta putkahtelevat esiin, huomaan juuttuvani kriittisiin sivulauseisiin, vaikka niitä on vähän, tuskin lainkaan.
Arviot ovat myönteisiä, mutta miksi kriitikko ei ole ymmärtänyt sitä, mikä kirjassa on olennaista? Miksi sitä ja tätä on tulkittu niin ja näin? Miten kukaan voi kutsua turvallisuutta todellisuuden pehmentämiseksi? Tarkoittaako hän, että nelivuotiaalle pitäisi kertoa isin ja äidin voivan kuolla tosiasiassa ihan koska tahansa?

Kuvista kirjoitetaan kautta linjan vähemmän kuin tekstistä, mutta onneksi hirviöt pääsevät näkyvästi esiin lehtien sivuilla.
On varmasti terveellistä seistä vaihteeksi tällä puolella aitaa, jonka olemassaolon aikaisempina kriitikkovuosinani huolettomasti (usein myös närkästyneesti) kyseenalaistin.

Aita on. Se nousee, kun yksi esittää julkisen arvion siitä, mitä toinen on tosissaan tehnyt ja joka on ainakin jossain määrin riippuvainen kolmansien kiinnostuksesta. Ei siihen tarvita sen enempää. Eikä mitään terveellistä ole helppo niellä. Silti minun on pidettävä huoli siitä, etten lankeaisi vähättelyyn: »No se nyt on vain semmoinen kuvakirja.» Tämä puoli asiasta kyllä hoituu ilman minuakin; välillä tuntuu, että lastenkulttuuria arvostavat korkeintaan ne, jotka tekevät tai kuluttavat sitä työkseen. Lapsuus on lyhyt, samoin aikuisten lastensa lukemisiin ja tekemisiin kiinnittämä huomio.

Itse lähestyn sähköpostilla 78-vuotiaan Maurice Sendakin avustajaa pyytääkseni haastattelua ja lähettääkseni kirjailijagurulle New Yorkiin oman hirviökirjani. Vastaus on lyhyt: ei ja ei kiitos. Sendak on kuitenkin onnistunut monopolisoimaan kaikki maailman monsterit puoleksi vuosisataa niin, että Hirveää, parkaisi hirviön kuvissakin jotkut ovat näkevinään vaikutevelkaa hassuille hurjille. Katrille ne ovat uusi tuttavuus ja meidän molempien mielestä tietenkin kokonaan eri maailmasta.

Lymyilyä kirjakaupassa

Olen edelleen onnellinen esikoisestani ja käyn tämän tästä kirjakaupoissa varmistamassa, että se todella on olemassa muuallakin kuin mielikuvituksessani. Lymyilen hyllyjen välissä kurkkimassa, miten hirviöt ovat esillä, tartutaanko niihin, selataanko kirjaa, käveleekö joku sen kanssa kassalle tai työntääkö sen nopeasti takaisin hyllyyn.

Asetun strategisesti parhaisiin tarkkailuasemiin ja pohdin, onko hyvä, jos pino on pieni. Onko huono, jos kirjaa myydään alennuksella? Kumpi on parempi, että kirja sijaitsee hyllyssä aikuisen vai lapsen silmän korkeudella? Syksyn sesonki ja jouluruuhkat siintävät edessä, mutta jostakin kirjakaupasta hirviökirjan ensimmäinen erä myydään jo kesään mennessä loppuun.

Muikeaa. Tekee mieli karjaista! Hirviöt löytävät uusia koteja, kirja saa lukijoita, eivätkä sen tekijät voisi toivoa mitään parempaa.

Seitsemän miljoonaa myytyä lastenkirjaa

Länsimaissa syntyy yhä vähemmän lapsia ja kuvakirjojen kohdeyleisö pienenee – mutta bisnes kukoistaa. Vuonna 2004 Suomen kirjakaupat myivät lastenkirjoja yhteensä noin seitsemän miljoonaa kappaletta, kärjessä Potterien lisäksi Nopolan sisarusten Risto Räppääjät, Mauri Kunnaksen tuotanto sekä Disneyt ja erilaiset muumijohdannaiset.

Kotimaisten kirjankustantajien myynti jälleenmyyjille kasvoi viime vuonna 9,4 prosenttia, lastenkirjallisuus 14,4 prosenttia. Kirjakaupoissakin lastenkirjoja myytiin yli kymmenen prosenttia enemmän kuin edellisvuonna. Viime vuonna ilmestyi 830 uutta lastenkirjaa, joista arviolta kolme neljäsosaa oli kuvakirjoja, ja lisäksi noin 200 nuortenkirjaa. Suomalaisia kuvakirjoja käännetään muille kielille vain muutama vuodessa, kun taas neljä viidesosaa kaikista meillä julkaistavista lastenkirjoista on tuontitavaraa.

Teksti: Suna Vuori/ SK

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Hirveää parkaisi hirviö, Katri Kirkkopelto, Suna Vuori

Kommentit

Hi Louise,Tapping is fantastic and I am so happy I can help more peploe to find it. With your Fear Of Heights, I would maybe start with (The Set Up): Even though I have this great fear of hights, I deeply and completely accept myself anyway , Even though I am terrified to go on high places even on hikes, I thoroughly Love and Accept myself as I am , Even though my fear of heights is preventing me to enjoy lovely hikes on mountains, I forgive myself. And then start Tapping on the 10 points saying things like: This Fear of Heights is so deep in me, this Fear of Heights is preventing me to enjoy hikes, this Fear of Heights has a strong hold of me, I don’t know where it comes from but it’s tying me down, my heart is punping, my ears are humming, I feel that I am going to faint, etc. Things on that line, use what ever the FEELING is in you when you imagine yourself or REMEMBER in a situation that your Fear of Heights has really taken you.In the end, after a couple (maybe 5 or 6 or so) rounds, say something like this: I give myself a possibility to imagine being without this Fear, I imagine myself on a very high place, and I am enjoying it. I give myself permission to be fearless. I give myself permission to let go of this Fear . This is taking the negative out, and putting something positive in Let me know how you’re doing !Katri

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *