Sokerihumalaisen solvaajan seikkailut

Okei. Viitaten edelliseen päivitykseeni, päätän aloittaa projektin humalaa jäljittelevässä tilassa ja vetäisen naaman turpeaksi suklaapavlovalla. Arvioin kuitenkin pavlovan valmistuksessa makeiden elementtien määrän turhan suureksi ja lopputuloksena minulle käy samalla tavalla kuin terävien viinaksien kanssa. Vähäisetkin diplomaattiset soluni lakkaavat toimimasta ja katseeni saalistaa mitä tahansa, johon voisin iskeä sanalliset korpinkynteni ja nokkia silmät elävän uhrin päästä samalla, kun hymyilen maireasti jokaisen vähänkin mustasukkaiselta vaikuttavan naisen miehelle.

Tiedän että tämä on julmaa ja teen sen vain ärsyttääkseni juoruilevia, atooppisia lähihoitajia. Koulukiusattu mörkö sisälläni haluaa maksaa nyt kaiken korkoineen takaisin. Miten tähän kaikkeen pystyn, ja vielä yhtäaikaisesti, on mysteeri. Samoin kuin se, kuinka jälkeen jättämäni raadot saisivat vielä itsetuntonsa takaisin.

 

Kyllä. Eli ei. Älkää koskaan tarjotko minulle viinaa. Ja viininkin voitte lantrata kuplavedellä. Ja mitä sokeriin tulee, säännöstelkää sitäkin.

No, sokerikännin huipulla luen siis toimittaja Hannele Jyrkän rohkaisevat alkusanat.

Taidetanssin perinteisen tyylikirjon rinnalle on kehittynyt runsaasti tekemisen tapoja, joissa keskitytään esimerkiksi sosiaaliseen koreografiaan – vaikkapa amatöörien tai vanhusten aktivoimiseen, tanssiesitysten tekemiseen työttömille, vangeille tai kenelle tahansa kadun kulkijalle.

Okei. Eli toisin sanoen kaikki ovat nykytanssin kohderyhmää, minä mukaan lukien. Ilmaan piirtämälläni kaavalla päättelen, että tuote toteutetaan kohderyhmän käsityskyky huomioon ottaen. Cool. Hyvässä sokerinousussa velatkin tuntuvat saatavilta. Mikäs tässä, luetaanpa, miten TEAKin tanssitaiteen tohtori Kirsi Monni jatkaa.

Myös ”puhtaan” tanssitaiteen laajeneminen monitaiteiseksi tapahtumaksi sekä niin sanotun käsitteellisen ja performatiivisen koreografian ilmaantuminen autonomisen liikekompositioiden rinnalle ovat digitaalisen ja epäpolarisoituneen informaatioyhteiskunnan ilmiöitä.

Ahaa… saanko kilauttaa kaverille? Ai en? No, vastaan siinä tapauksessa että ”Facebook”. Ei hitto, tunnen kuinka insuliini kohisee suonissani ja romahtaa pian jyrkän laskukännin puolelle. Ja sitä ei korjaa muu, kuin parit parantavat suklaapalat, mutta jos sille tielle lähden, on minulla sokeriongelma.

Monille koreografeille ammattitanssin piiri ei riitä tai tunnu henkisesti oikealta, vaan he työskentelevät mieluummin amatöörien kehollisuuden kanssa vaikkapa erilaisissa sosiaalisissa projekteissa, nuorison, vankeinhoidon ja vanhustyön parissa tai luomalla amatöörien kanssa tanssiteoksia.

Niin no, minullahan tosiaan on oma käsitykseni siitä, mitä nyky-termi tarkoittaa. Ja mikäli osun siinä oikeaan, niin hilluisin minäkin mieluummin amatöörien seurassa, kuin ammattilaisten. Mutta sitähän käsitystä yritän nyt tässä kovasti muuttaa, älkää hermostuko. Vielä. Annetaan tanssitutkija Tiina Suhoselle mahdollisuus kääntää pääni.

Toisaalta viimeisen 15 vuoden aikana yhteys studiossa tapahtuvan perusharjoittelun ja esitystilanteen välillä on haurastunut siinä määrin, ettei osaa nykytanssiesityksistä voi enää palauttaa tanssitekniikoihin tai tyyleihin, pikemminkin ne assosioituvat performanssin tai nykyteatterin suuntaan.

Ok, now we’re talking. Ymmärrän lauseen ja olen jopa vähän samaa mieltä. Näillä johdannoilla kävisin seuraavaksi koreografien kirjoitusten niskaan. Sokerihumala on kuitenkin taittunut laskusuhdanteeseen. En kykene enää jatkamaan ilman, että siitä seuraisi kunnianloukkaussyyte. Näen jo kirjan esittelemät koreografit tekemässä amatöörien kanssa Kill the Bitch –performanssia. Esiintyjät olisivat kaikki elämän tosiasioihin kouluttamiani atooppisia lähihoitajia ja kantaesitys suoritettaisiin meidän takapihalla.

Ja hei lähihoitajat, ei ole olemassa ”luonnollisen näköisiä raitoja”, jos asumme perkele maassa, jossa on kuusi kuukautta vuodesta säkkipimeää! Ottakaa nyt rahoillenne kunnolla vastinetta, kun kerran ihan selvästi käytte siellä kampaajalla!

Sokerikännin jälkiaallot muistuttavat ihan oikeaa krapulaa. Näky seuraavana aamuna on lohduton. Olen väsynyt enkä saata syödä mitään liian rouskuvaa. Leivälle on siis turha asetella mitään salaatinriekaleita tai kurkkuja. Tomaatin olemus aiheuttaa pelkotiloja. Aamiainen on siis Ellin perinteinen darrapala – paahtoleipä voilla (ei margariinilla, yök) ja kuppi maitokahvia. Laahustan lasittunein silmin ympäri taloa etsien syliä, johon käpertyä.

Ei löydy.

 

Comments

Teksti:Elli Mäkilä
Avainsanat: 37 tapaa tehdä tanssia, Hannele Jyrkkä, Kirsi Monni, koreografi, Nykykoreografin jalanjäljissä, nykytanssi, tanssi, Tiina Suhonen

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *