Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Sirpa Kähkönen, Vihan ja rakkauden liekitVanki 258/32

Lauri Tuomainen oli poliittinen vanki, jolle muistaminen teki kipeää. Sirpa Kähkönen on nyt kertonut sen, mistä hänen isoisänsä vaikeni.

Rouva Anna Tuomaisella on ruskeaan voimapaperiin kääritty ja narulla nyöritetty paketti. Hän on 22-vuotias, ujo, tottumaton, aristunut kulkija. Hän on tehnyt aikaisemmin vain yhden matkan, lähtenyt kotoaan Kaavilta Kuopioon piikomaan. Nyt hän on tullut junalla Kuopiosta, vaihtanut Hangon-junaan ja jäänyt pois Dragsvikin seisakkeella.

Matka joukkohautojen takana olevalta seisakkeelta pakkotyölaitokselle on lyhyt. Laitoksen portti on meren puoleisella sivulla, Anna merkitään tapaajaluetteloon sunnuntaina 4.3.1934. Anna ja Lauri Tuomainen ovat avioituneet joulukuussa 1931. Lauri on ollut vangittuna kesästä 1932 lähtien. Tapaamisoikeus kestää puoli tuntia. Koskea ei saa. Laurissa on koetun jäljet. Hän on saanut helmikuun puolivälissä kurinpitorangaistuksen: kahdeksan vuorokautta vettä ja leipää, joista neljä vuorokautta pimeässä kopissa.

Anna Tuomainen tulee 38 vuotta Tammisaaren tapaamisen jälkeen, vuoden 1972 alussa, tyttärensä kotiin Kuopioon ja on taipumaton. Hän polttaa makuuhuoneen kaakeliuunissa kaikki miehensä paperit. Lauri on kuollut mahasyöpään edellisenä vuonna.

Annan tyttärentytär Sirpa Kähkönen on seitsenvuotias. Hän piilottaa vihreäkantisen, silkkipunoksin sidotun muistokirjansa. Isoäitihän voisi haluta polttaa senkin, olihan isoisä kirjoittanut siihen runoja.

Dragsvikissa, 38 vuotta Lauri Tuomaisen paperien polttamisen jälkeen, 15.9. 2010, julkistetaan Sirpa Kähkösen kirja Vihan ja rakkauden liekit (Otava). Se on kirja isoisästä ja muista poliittisista vangeista, joiden kohtalona oli 1930-luvun Suomi. Mielikuvamaisemointi Uudenmaan Prikaatin varuskunta-alueella Dragsvikissa ei ole vaikeaa: näe puut pois, pyyhi nurmista vehreys, korvaa asfalttiset väylät narisevan hiekan karuudella, kavenna hieman.

Rakennuksia ei tarvitse katsoa pois, ne ovat visusti jo yhden vuosisatansa perustuksillaan seisseet, talojen numerointikin on säilynyt samanlaisena kuin ne olivat Lauri Tuomaisen tuomioiden aikana. Hän tuli ensimmäisen kerran Tammisaareen yhteiskunnalliseen kuntoutukseen kesällä 1928. Puolitoista vuotta ei riittänyt edes hyväksi aluksi. Toinen ojennusjakso alkoi kesällä 1932, nyt 28-vuotias Lauri oli jo pitkätuomioinen mies, seitsemän vuotta.

Mielikuvahenkilöinti on jo vaikeaa, on vaikea nähdä millaisia miehiä näillä raiteilla, rivissä tai jonossa – ihan miten vain – kulki. Selleissä oli kiertänyt salakuljetettu kamera 1920-luvulla. Ainakin yksi niistä kuvista on säilynyt, ja se on julkaistu Kähkösen kirjassa. Sirpa tekee sen ilmeisen ja lähestulkoon ainoan järjellisen johtopäätöksen. Kuva kolmesta miehestä ”ei vastannut yhteiskunnan fantasioita väkivaltaisista kumouksellista, mutta ei se kyllä vastannut SKP:n ajatusta kirkasotsaisista kommunistimarttyyreistäkään”.

Lauri oli syntynyt yhdeksänlapsiseen katraaseen vuonna 1904, keskimmäisenä. Äiti oli kaupungin pesulaitoksen emäntä ja lestadiolainen, laivuri-isä oli sosialisti, ja Lauri-pojalla oli raju temperamentti ja ylikorostunut oikeudentunto. Laurin kortit oli tavallaan jo valmiiksi katsottu ennen nuoruuden hukkumista 1900-luvun alun väkivaltaiseen ristiaallokkoon.
 

Vuosina 1902–1904 syntyneet miehet olivat kyllin vanhoja ymmärtämään sisällissodan tapahtumat”, Sirpa Kähkönen sanoo. ”He olivat olleet murrosiässä, ehjien maailmanselitysten tarve oli voimakkaimmillaan ja ehdottomuus kiihkeintä. Sisällissodan väkivaltaisuudet radikalisoivat tämän sukupolven rajusti molemmilla puolilla.” Laurin vanhemmat veljet, Aarne ja Elias, olivat saaneet tuomionsa valtiorikosoikeudessa. Aarnen sota oli kestänyt neljä päivää, Eliaksen viikon.

Veljekset armahdettiin 1920. Vankeuden aikana Aarnen raskaana ollut vaimo Anna kuoli espanjantautiin, esikoispoika Arvo jäi sukulaisten hoiviin. Elias avioitui ja lähti Klaaransa kanssa Venäjälle. Aarne meni myöhemmin perässä.

Laurin lähtövuoro tuli, kun työt Pitkänlahden sahalla loppuivat elokuussa 1924. Hänellä ei ollut mitään syitä jäädä eikä esteitä lähteä, armeijakin jo käyty. Neljä nuorukaista lähti Venäjälle lähes niiltä saappaansijoiltaan, toverit sahalta ja Lauri verstaalta, jossa korjattiin laivoja. Vaihtoehdot olivat vähissä, rahasta oli puute, innokkuudesta ei. Nuorukaiset nousivat Viipurin-junaan ja Rajajoesta mentiin yli kahlaamalla.

Suomalaisten kouluttaminen punaupseereiksi oli alkanut Pietarissa 1918. Lauri selvisi pääsykokeista ja aloitti kursanttina kolmivuotisen koulun 1925. Hän ei päässyt kovinkaan pitkälle punaupseerina mutta tuli vastentahtoisesti luoneeksi itselleen uran poliittisena vankina.

Lauri ajautui känälinjalle komppanianpäällikkönsä kanssa. Syy oli vähäinen ja Lauri piti itseään syypäänä. Lauri karkasi koulusta joulun alla 1926, käveli Sulo Koposen kanssa Kannaksen poikki Viipuriin ja lainasi Anni Kukkoselta lippurahat päästäkseen Kuopioon. Sulo ei vippiä tarvinnut, hänet löydettiin hirttäytyneenä putkasta.

Tässä kohtaa isoisänsä tarinaa Sirpa joutui tekemisiin yllättävän asetelman kanssa. Selvisi, että Anni Kukkonen ja Lauri ovatkin olleet kihloissa, kihlakuvakin löytyi myöhemmin Etsivän Keskuspoliisin kansioista. Anni oli ainakin vuodesta 1927 toiminut SKP:n kirjallisuusetapin hoitajana Viipurissa ja katosi Venäjälle jäljittämättömiin Laurin istuessa toistamiseen Tammisaaressa. Anni tunnettiin myöhemmin Neuvostoliitossa nimellä Alma Kari.

Kuopiossa ei Etsivä Keskuspoliisi hötkyillyt, vaikka kaupunki tunnettiinkin Suomen Moskovana. Kommunistien kannatus oli laajaa, Kuopiosta oli kulkenut Kuhmon kautta etappireitti Neuvosto-Venäjälle, kumouskirjoja ja kiihotuspamfletteja tehtiin painokoneiden telat soikeina. J. W. Snellmankin oli, jouduttuaan yliopistollisiin riitoihin, valinnut aikoinaan asuinpaikakseen Kuopion, koska siellä silloin oli yksi Sisä-Suomen harvoista kirjapainoista. Nyt niitä oli useita.

Lauri todennäköisesti piileskeli, ja hänet löydettiin vasta syyskuun viimeisenä päivänä 1927. Pidätetty iski viikon kestäneissä kuulusteluissa niin uskottavan tarinan toimistaan sotakoulun talouskomennuskunnassa, ettei häntä pidetty varsinaisena upseerikurssilaisena.

Tarina meni läpi Hovissakin, mutta Korkein oikeus oli sitä mieltä, ettei tästä tule jatkossa yhtään mitään, jos joka ukko väittää vain talouskomennuskunnassa häärineensä. Lauri sai puolentoista vuoden tuomion. Hän sai tuomion myös toverituomioistuimessa. Punaupseerikoulusta karannut kuopiolainen on luopio, josta ei pahkikäveltäessäkään tarvitse välittää, sillä eihän ilmaa voi väistää.

Elokuun 27. päivänä 2010 Dragsvikin varuskunta-alueella on kovin vähän väisteltävää. Jääkärit ovat valaa vannomassa Pietarsaaressa. Kähkönen kävi täällä ensimmäisen kerran keväällä, nyt hän liikkuu kovin koordinoidusti eikä juurikaan tarvitse käsissään olevaa karttaa rakennuksia nimetessään ja niiden rooleista kertoessaan. Niin monen tuhannen asiakirjasivun, raportin ja dokumentin kanssa hän on täällä mielikuvissaan liikkunut. ”Paikat ovat mieleen painuneet”, Sirpa sanoo.

Hän näyttää pakkotyölaitoksen portin paikan, mutta ei ehkä pystyisi sanomaan, kumpaa hän juuri nyt ajattelee enemmän, isoisäänsä, joka tuli Tammisaareen ensimmäisen kerran kesällä 1928, vaiko isoäitiään, joka kävi täällä nuorena vaimona 1934. Portilta on rantaan 150 metriä. Nyt täytyy katsoa puskat pois. Meri on aikoinaan ollut vankien, niin poliittisten kuin vankeusvankienkin, silmissä kaiken aikaa. Sen vapauden symboleina läikkyvien kimmellysten on toisinaan täytynyt tehdä kipeää.

Kun Lauri täältä vapautui, hän lähti merille. Tuskinpa vain siksi, että oli laivuri-isänsä matkassa niille töille tottunut. Sirpa näyttää päävartiorakennuksen, jossa Lauri oli aikansa uutena tulokkaana karenssissa, ja C-rakennuksen (Närpiö, nykyinen esikuntarakennus), jossa poliittiset vuonna 1928 asuivat. He kävivät töissä puusepänverstaalla. Rakennusta ei ole, paikan Sirpa kyllä tietää. ”Lauri Tuomainen, vanki numero 197/28”, Sirpa sanoo.

Ensimmäisen kerran häälähtää mielessä, ettei tämä olekaan Sirpalle mikään kevytkeikka. Hän kertoi tunteneensa lyijynraskaan painon suonissaan jo kirjaa kirjoittaessaan. Tämä läsnäytyminen Tammisaareen ei sitä oloa kevennä.

Sirpan ei tarvinnut kirjoittaa itselleen isoisää. Hän sai pitää ukkinsa seitsemänvuotiaaksi, pitää niin lähellä ja vaeltaa niin usein hänen kanssaan Kuopion hautausmaalla suvun haudoilla, että ymmärsi, miten jotain pahaa on tapahtunut, mutta siitä ei voinut puhua. Puhumattomuutta kertyi lapseen kuin nukkaa villatakkiin.

Dragsvikin rakennukset riisuttiin tiheistä murattiverhouksistaan muutama vuosi sitten. Yliluutnantti Mikael Isberg löysi esikuntarakennuksen merenpuoleisesta eteläpäädystä useita muistijälkiä tiilien sivuihin raapaistuina. Yhdessä niistä on selvästi luettavissa Voi sinua piikkiportti, ei se ole voi, se on piikkiportti. Merkintä on tehty 7.6. 1931 kello 2.50, tekijä on Koponen. Kähkönen ja Isberg ovat yksituumaisia siitä, että Koponen on ollut vartija, sillä vangeilla ei siihen vuorokauden aikaan ollut mahdollisuuksia seiniin kirjoitella. Vanki tai vartija, jokin merkki itsestään on jätettävä, vaikka tiilen kupeeseen.

Koposen merkinnän aikoihin ne siedettävät olosuhteet, jotka leirillä vielä 1920-luvulla oli, alkoivat muuttua vankien määrän kasvamisen, heidän oikeuksiensa vähentämisen ja rangaistusherkkyyden lisääntymisen myötä. Maailman kommunistien ”kattojärjestön” Kominternin kongressissa julistettiin kesällä 1928 sotien ja luokkataistelujen kausi alkaneeksi. Se aktivoi Suomessakin erityisesti kommunistisia nuoria.

Maailmanlaajuinen talouslama oli alkanut, ja Neuvostoliiton tukema Suomen satamalakko kesti kesästä 1928 seuraavan vuoden kevääseen. Sisällissodasta oli kulunut vasta 10 vuotta. Oikeisto radikalisoitui vaatimaan autoritäärisiä korjausliikkeitä. Ensimmäinen liike oli saada kommunistit kuriin, keinoista ei niin väliä. Tammisaaressa jopa piereskelystä saattoi joutua rangaistavaksi. Se jo oli sadistista mielivaltaa. Vatsavaivat olivat vankien perussairaus. Laurikin niistä kärsi vankeutensa alusta kuolemaansa saakka.

Entisen kirkon edustalla tutkitaan rakennepiirrosta itäpäädystä sipuleineen, joita uuden päivän aurinko on ensimmäisenä loimotellut alueelle tunkeutuessaan. Mielikuvarestaurointi on helppoa, kupolit kohoavat puhaltelemalla entisille paikoilleen. Kun kirkonpäädylle kääntää selkänsä, edessä on entinen päävartio ja kello yhdentoista suunnassa on paatuneitten kukkula, Kominternin mäki, jonne Laurikin luokituksensa perusteella siirrettiin vuoden 1933 syömälakon jälkeen.

Yliluutnantti Isberg saa kiinni siitä ”jatkumosta”, joka Tammisaaren pakkotyölaitoksen ja tämän ajan välillä on ollut. Kominternin mäellä olivat aikoinaan majoitettuina kansainvälisiä tehtäviä varten koulutuksessa olleet ADU-joukot, erityisporukka. Laitokselta oli kaupunkiin muutama kilometri, mutta ei siellä leirin asioista juurikaan tiedetty. Ekenäs oli Ekenäs, Tammisaari oli jotain muuta ja ylisummaan kysymys oli enemmänkin suomalaisten keskinäisistä asioista.

Isberg sanoo, etteivät nykyiset varusmiehet juurikaan tiedä alueen menneisyydestä. Nyt suunnitellaan varusmiestoimikunnan nimissä järjestettävää vapaaehtoista tilaisuutta, jossa halulliset pääsisivät avartamaan historiallista tietämystään. ”Varusmiehet kulkevat samoja reittejä, asuvat samoissa rakennuksissa, viettävät aikaansa, nukkuvat ja kaipaavat samoissa tiloissa”, Sirpa sanoo.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa on vuosina 1998–2009 ilmestynyt viisi romaania. ”Kuopio on sisääni tatuoitu kaupunki, jossa on helppo liikutella ihmisiä.” Liikutella kaikkia muita paitsi isoisää. Kyllä isoisä on Kähkösen romaanien sivuilla käväissyt, mutta ei täyden tarinan vertaa esiintynyt. Sirpa joutui pitämään isoisää vintillä. ”Hän oli kuin pieni aikapommi. Hänen kohtansa oli niin iso, ettei se koskaan ole mahtunut kaunokirjalliseen tuotantooni. Vihan ja rakkauden liekit saavat voimansa siitä, että sanomattomat asiat tulevat esille yksinkertaisesti ilmaistuna. Se on ollut se laavakeskittymä, luovuuden voima.”

Kähkönen aloitti isoisänsä sanomattomuuden purkamisen 20 vuotta sitten Etsivän Keskuspoliisin arkistojen avauduttua. Nyt alkoi Tammisaarikin tatuoitua häneen. Suomi on hyvin organisoidun muistitiedon maa. EK:n arkistoja täydensivät eri lähteistä (lähes 200) löytyvät tiedot. Ainoa tarkoituksenmukaisuusaukko on ollut vankileirin vuosikertomusten puuttuminen. Niiden hävittäminen on ollut ennakoimista. Sotien jälkeisessä Suomessa ei olisi ollut kovinkaan viisasta jättää jälkeensä virallisia dokumentteja valtiovallan yrityksistä painaa kommunistit parrelleen.

Lauri Tuomainenkin oli ennakoinut. Hän oli kirjoittanut kaksi pitkää omaelämäkerrallista tekstiä, toisen mustaan vahakantiseen vankilavihkoon vuonna 1937 ja toisen 1960–1970-lukujen vaihteessa. Uudemman tekstin Sirpa löysi Kansan Arkistosta, jonne se oli tallennettu Laurin kuolinvuonna. Pidemmän elämäkerran Lauri oli antanut sisarentyttärelleen säilytettäväksi tietoisena siitä, että vaimonsa Anna oli kaikkien papereiden suhteen säikytetty loppuiäkseen yhden nöyryyttävän kotietsinnän aikana. Ja niin isoäiti ei saanutkaan kaikkea kaakeliuunissa poltetuksi. Se, mikä oli säästynyt, oli Sirpalle merkityksellistä. Hän koki kirjan kirjoittamisen isoisänsä sanattomana tehtävänantona. ”Se on aina ollut läsnä oleva velvollisuus.”

”Olen koettanut sanoa sen, mikä jäi sanomatta isoisältäni”, Kähkönen kirjoittaa. ”Toivon että ne haamut, jotka ahdistivat häntä, saavat leponsa, jos kerron, mitä olen heidän kohtaloistaan saanut tietää.” Ja se, mitä hän nyt Tammisaaren entisellä leirialueella kävellessään tietää, ”se on sen verran enemmän kuin voi tietää elämällä toista aikaa, kun on lupa katsoa toisella tavalla, kun on lupa tietää”.

Lauri Tuomainen käveli ensimmäiseltä tuomioltaan Tammisaaren Piikkiportista ulos 9.1.1930. Hän täyttäisi seuraavassa kuussa 26 vuotta, eikä tulevaisuus ollut vapautumista lukuun ottamatta millään tavoin kohdillaan. Morsian Anni Kukkonen oli karannut pidättäjiltään Viipurissa jo edellisen vuoden toukokuussa ja lähtenyt Venäjälle. Laurilla ei ollut sotilaskoulun karkurina Venäjälle mitään asiaa.

Lauri pestautui Onnetar-nimiseen laivaan lämmittäjäksi maaliskuun viimeisenä päivänä. Veli Aarne oli konemestarina samalla laivalla. Meri laivoja keinutti ja Lapuan liike yhteiskuntaa, kun Lauri palasi Kuopioon elokuussa. Laurin vielä istuessa Tammisaaren yliopistossa ja vallankumousta opiskellessaan oli Komintern ennakoinut vallankumouksellisen tilanteen kypsymistä. Suomessa oli kuitenkin leimahtanut vastavallankumous. Lapuan liikkeen yksi pyhitetyimmistä tehtävistä oli ”isänmaallisen työmiehen puolustaminen”. Suomessa puhuttiin vielä 76 vuotta myöhemminkin jopa työväen presidentistä.

Lähivesillä laivamiehenä vapautumisensa jälkeen töitä tehnyt Lauri näki työmiehen puolustamisen jossain määrin toisella tavalla. Hänellä oli jo muutakin henkilökohtaista puolustettavaa. Kaavilta tullut, ujo ja vaaleatukkainen 20-vuotias Anna oli raskaana. Anna ja Lauri avioituivat 5.12.1931. Seuraavana kesänä syntynyt lapsi kuoli, ja Lauri pidätettiin elokuun lopulla.

Kuopion suuressa jutussa oli pidätettynä 12 miestä. Heistä Taavetti Kukkonen ei saanut tuomiota, koska hän suostui todistamaan Lauri Tuomaista vastaan. Lauri sai Viipurin hovioikeudessa tuomion ensisijaisesti maanalaisen SKP:n lentolehtisten monistamisesta. Tuomiota sävytti Kukkosen todistus siitä, miten hän oli saanut Laurilta pistoolin ja tehtävän ampua yksi ohranan kätyri pois päiviltä. Näytöt eivät aivan riittäneet, mutta todistus oli joka tapauksessa oikean suuntainen, periaatteessa mahdollinen ja sävyiltään sopiva. Laurin tuomio oli seitsemän vuotta.

Tuomiopöytäkirjat eivät sinällään kerro yhteiskunnan säätilasta, mutta ilmanpaineesta ne saattavat jotain kertoa. Samoihin aikoihin, kun kuopiolaisia tuomittiin, antoi Turun hovioikeus päätöksensä Mäntsälän kapinasta. Rivimiehet vapautettiin. Tammisaaressa ei ollut edes ruuhkaisimpiin aikoihin niin paljon poliittisia vankeja kuin Ohkolassa oli ollut Lapuan liikkeen väkeä aseet kourissa työväentaloa piirittämässä. Kenraalimajuri Kurt Wallenius ja talonpoikaiskenraali Vihtori Kosola saivat yhdeksän kuukautta. Ehdollisena.

Viikko Mäntsälän kapinan kevyttuomioiden jälkeen, maanantaina 28.11.1932, Lauri Tuomainen käveli toistamiseen Piikkiportista sisään.

Lauri sai uuden vankinumeron, 258/32. Tässä vaiheessa Sirpa Kähkönen kadottaa isoisänsä henkilökohtaiset jäljet, mutta hän pystyy viranomaisten ja vankien arkistoäänien avulla seuramaan hyvinkin tarkkaan pakkotyölaitoksen elämää. Siellä, missä asiat ovat hyvin, siellä on aina yksinkertaista. Tammisaaren leirillä mikään ei ollut yksinkertaista. Poliittiset vangit olivat vain vuosikymmen aikaisemmin päättyneen sisällissodan perillisiä, ja pakkotyölaitoksen henkilökunta koostui voittajien perikunnasta. ”Vangeilla kyllä oli ulkonaiset keinot vapaudessa menestymiseen, mutta heidän sisäiset aatteensa olivat väärät”, Sirpa sanoo. ”Niihin taas ei päästy käsiksi.”

Suurin osa vartijoista oli vahvasti kallellaan Lapuan liikkeeseen, joka oli erikoistunut väkivaltaiseen ja ulkoparlamentaariseen voimannäyttöön. Vangit edustivat liikkeen suurinta vihan kohdetta. Yhteentörmäykset olivat päivittäisiä. ”Vangilla on numeronsa, vartijalla, lääkärillä, pastorilla, opettajalla ja johtajalla pilkkanimensä”, Kähkönen kirjoittaa. Vangeilla oli keskusneuvosto ja kasarmineuvostot, käytävä- ja sellikohtaiset solut. Tieto kulki naputellen, vaatteisiin ommeltujen tai ruokaan kätkettyjen viestien avulla. Ryhmäkuri ja omat säännöt olivat laitoksen sääntöjä sitovampia.

”Vankeinhoidon rajuus näkyi 1930- luvulla juuri siinä, että rangaistuskeinot rajoittivat perustarpeita ankarasti”, Kähkönen muistuttaa. ”Vankeuteen kuuluu aina vapauden, seksuaalisuuden ja yksityisyyden riisto. 1930-luvulla vangeilta riistettiin kurinpitorangaistusten yhteydessä myös lämpö, ravinto, valo ja yksinäissellirangaistuksella työ ja inhimillinen kanssakäyminen.” On oikein ja kohtuullista, ettei ryhdy leikkimään moralistia niiden vuosikymmenten kanssa, joita itse ei ole elänyt ja joiden koodeja ei tunne. Aina kuitenkin on lupa ihmetellä. Olivatko ne miehet sittenkään niin vaarallisia, vai oliko kysymys puhtaimmillaan ”valtiovallan kolhiutuneen auktoriteerin palauttamisesta”, kuten pakkotyölaitoksen apulaisjohtaja Walter Brofeldt kesällä 1930 Vankeinhoitolaitokselle kirjelmöi.

Brofeldtin tie oli selvä. Hän ilmoitti aikomuksekseen ”riistää jokaiselta poliittiselta vangilta, joka ei täydellisesti alistu rangaistuspakkoon ja vankilan järjestykseen, poliittisen vangin oikeudet sekä lisäksi kirjeenvaihto-, tapaamis- ja kirjainlainausoikeuden kunnes alistuvat”. Brofeldt oli asian ytimessä. Yhdessä virkkeessä esiintyy kahdesti kaikkein keskeisin sana. Alistua.

Kähkönen ei moralisoi, ei kuumene, ei lietso. Poliittisten vankien kohtelusta on tiedetty vähän, puhuttu vielä vähemmän. Mykistelyn ymmärtää muistaessaan, miten vaikeaa on ollut keskustelu sisällissodasta. ”Monet suvut ja yksittäiset ihmiset ovat vieläkin ihan ihottumalla 1918-tapahtumista.” Poliittisista kirjoittaessaan Kähköselle on riittänyt se, mikä on dokumentoitavissa. Siihen riittävät suorat, viestinsä painon kestävät lauseet ja sen vuoksi Vihan ja rakkauden liekit onkin tietokirja. ”Käydäänkö vielä seinällä”, Sirpa kysyy, ja on saman tien pikaeloisesti edellä kulkemassa. Poliittisten vankien vaarallisuusihmettely jää kesken. Porsaat ja syömälakkokin on vielä käsittelemättä.

Kertomus pakkotyölaitoksen porsaista on todistus alistamisen arvojärjestyksestä. Helmikuussa 1933 kuoli 66 porsasta fosforimyrkytykseen väärän lääkityksen seurauksena. Kuolemiset johtivat tiukkoihin kuulusteluihin. Raportista tuli laaja ja yksityiskohtainen, ja se liitettiin johtokunnan pöytäkirjoihin. Samaan aikaan leirillä oli tuplatautiepidemia, influenssaa ja lavantautia. Kymmenen vankia kuoli. Epidemiasta ei ole ensimmäistäkään mainintaa johtokunnan pöytäkirjoissa. Vankien kuolema näkyi vain nimenä ja vankinumerona vankilan päiväkirjassa yhdellä rivillä kuolinpäivän kohdalla. Porsaat sen sijaan käsiteltiin laajasti johtokunnan kokouksessa, ja asiasta laadittiin pöytäkirja.

Poliittisten alistaminen oli kaiken aikaa toiminut huonosti. Se oli enemmänkin leirin sisäinen kysymys, mutta perustelluin syin oli aihetta pelätä vankien pyrkivän ”herättämään yhteiskunta”. Kenties juuri tästä syystä laitoksen porttikaan ei ollut ohi menevän maantien varressa, mikä olisi ollut luonnollista, vaan syrjäsilmäisemmässä kohdassa meren puolella. Kesällä 1933 pidettiin eduskuntavaalit. Tammisaaressa syömälakkoon johtaneet syyt liittyivät yhteiskunnan herättämiseen. ”Tämä on äärimmäinen tulkinta”, Sirpa sanoo.

Räjähdystä, Suurta Kapinaa, oli ladattu pitkään, ja sytytyslangan sai kipinöimään reservin luutnantti Arvo Kartano, joka oli tullut kesäkuun alussa apulaisjohtajaksi Tammisaareen ratkaisemaan kuriongelmat. Lopullisesti. Kaksi poliittista aloitti syömälakon 11.7. Seuraavana päivänä 371 vankia 450:stä oli mukana. Työt loppuivat viimeisilläkin verstailla 18.7. Kymmenkunta johtavana kommunistina pidettyä vankia kyörättiin Turun lääninvankilaan. Vangeille ilmoitettiin, että heitä tullaan syyttämään salakapinasta – kaikki tosin tapahtui erinomaisen julkisesti ja vaatimukset olivat tiedossa – ellei lakko lopu. Ankarin rangaistus tulee olemaan kahdeksan vuotta. Lakkolaisille pidettiin ensimmäinen lääkärintarkastus 20.7., yhdeksäntenä syömättömyyspäivänä. Seuraavana päivänä alkoi pakkoruokinta. Maitoa valutettiin letkun avulla. Jos sitä ei saatu sisään suun kautta, ujutettiin letku sieraimista. Pakkosyöttäminen merkitsi poikkeuksetta pahoinpitelyä.

Kartanon kehittämä ”giljotiini”, jonka avulla laverille sidotun pääkin saatiin pysymään paikoillaan, otettiin käyttöön 22. päivänä. Lakko loppui kaksi päivää myöhemmin Lauri oli oppinut tuntemaan Kartanon asevelvollisuusaikanaan Pohjois-Savon rykmentissä. Kurinpitohaluista vänrikkiä kutsuttiin Tarsuksi (Tarzan). Syömälakko päättyi laihoin tuloksin. Päävaatimus oli ollut Kartanon erottaminen, mutta vain muutama vartija erotettiin. Neljä vankia kuoli, Lauri vaikeni. Lopullisesti. Oppi kääntämään selkänsä, kun teki oikein kipeää.

Tammisaaressa oli joulukuussa 1937 poliittisia vankeja 98. Heidät kaikki siirrettiin Riihimäelle. Tulijoille jaettiin vankilavihot käytettäväksi yksinomaan ja ehdottomasti vain opiskeluun. Laurin vihko alkoi runolla Saimaalle ja täyttyi sitten lapsuudesta alkavilla muistelmilla. Oppimistarkoituksiin se vihko sittenkin lopulta päätyi. Tämä lupa kirjoittaa vapaasti ilmaisi Riihimäen vankilan pehmeämpää asennetta. Johtaja Nummela oli sanonut poliittisille, että se mikä oli Tammisaaressa, jäi sinne. Kuopiossa Laurin sisar Hilda tuli joulukuun alussa Anna Tuomaisen työpaikalle kertomaan, että tämän appivanhempien luo oli tullut paketti. Anna löysi kammarin sängyltä miehensä. Lauri oli vapautunut Riihimäeltä 8.12.1938. Kuusi vuotta ja 15 päivää. Anna oli pian raskaana. Poika, Sirpan eno, syntyi keskosena, mutta selvisi. Talvisodan syttymisen kynnyksellä Lauri pidätettiin. Hän murtui kuulusteluissa. Hän haluaa vain elättää perheensä, hän ei missään nimessä halunnut enää vankilaan eikä ollut enää kommunisti.

Laurin vapautumisen vuonna neuvostoviranomaiset vangitsivat hänen veljensä Aarnen Petroskoissa. Toinen veljistä, Elias, oli vangittu jo edellisenä vuonna. Hänet karkotettiin Krasnojarskiin, missä hän kuoli marraskuussa 1940, joko ammuttiin tai menehtyi väkivaltaisen kuulustelun vammoihin leiriolojen näännyttämänä. Aarne Tuomainen kuoli virallisten asiakirjojen mukaan vuonna 1942. Mahdollisesti hänet teloitettiin saman tien jo pidätysvuonnaan. Aarnen toinen vaimo ja tytär ehtivät palata Suomeen juuri ennen pahimman vainokauden alkamista. Talvisodassa Lauri oli rakennuspataljoonassa ja jatkosodassa ratavartijana Sallassa Voitajoen asemalla. Laurista tuli sotien jälkeen ”piinkova kommunisti, hermostunut isä ja ymmärtämätön aviomies”, tietää Sirpa. ”Ja 1960-luvulla hellä isoisä.”

Kuinka vaarallisia poliittiset vangit todella olivat, sen ihmettelemiseen ei tule helpotusta. Tosissaan he olivat aatteissaan ja pyrkimyksissään, mutta heidän vaarallisuudessaan oli myös Kominternin lainavaloa, sitä uusien aamujen loistoa, joka sai Tammisaaren leirin kirkonkupolitkin kirkkaiksi kultautumaan. Ehkä kaikkein vaikeinta Tammisaaren-kierroksella on ymmärtää, miten pitkäikäistä, raakaa ja tunnotonta voi viha olla. Sirpa arvelee, että pakkotyöleiri oli panssaroitunut saareke, missä edelleen tapahtui asioita, jotka muualla olivat jo ohi. ”Se oli mentaalisesti kapseloitua vihaa.”

Erillään muista varuskunnan rakennuksista, siviilialueen rajalla, on entinen hevostalli. Kun viimeisetkin vanhan kapinan punikit oli armahdettu 1920-luvun puoliväliin mennessä, tallin itäpääty, vankileirin syrjäisin seinä, sai pintaansa lähes päädyn levyisen ja neljä metriä korkean rappauksen. Se on hyvin ohut, eikä laastin levittämisellä ole ollut mitään tekemistä rakennuksen kunnon kanssa. Rappauksella peitettiin luotien iskemät ennen kuin uuden kapinan miehiä Tammisaareen tuotiin. Kähkönen kääntää äkisti selkänsä, hän haluaa olla hetken yksin.

Teksti: Risto Lindstedt/ SK

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Sirpa Kähkönen, Vihan ja rakkauden liekit

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *