Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Ihmismielet lujilla

Sirpa Kähkönen: Hietakehto. Romaani 336 s. Otava 2012. Etukannen alkuperäinen kuva: Jussi Kangas.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja jatkuu. Hietakehdossa sotavuoden 1943 kaiut entävät Kuopioon Kesäkallion huvilakesään. Romanttinen kertoja-asenne sopii hyvin historiallisen aineiston käsittelyyn, tiukka asiatausta saa inhimillistä väriä. Kirjailijan mikrohistoriallisella lähestymistavalla on ansiokkaat esikuvat ja romaani asettuu tähän perinteeseen mutkattomasti.

Sodan aika hahmottaa tarinan kehykset, kalvava tunnelma elää rintamien takana arjessa ja juhlassa, suoraan ja epäsuorasti. Kerronta painottuu hienoisesti lasten suuntaan, aikuisten elämänpiiri luo tapahtumille puitteet.

Huvilaelämän on määrä torjua ajan raskautta, mutta onnistumisen laita on niin ja näin. Perheet ja aikuisten suhteet ovat sekaisin, sukulaisia ja vieraita riittää, tullaan ja mennään, uhkia ilmaantuu. Tarinan henkilögalleria on isohko, mutta ei liikaa, ei liian vähän.

Kirjan ytimeen voinee asettaa Juho Tiihosen, vanhempansa menettäneen vakavan, pikkuvanhan ja tulisieluisen nuoren lyseolaisen. Poika elää sotaisassa mielikuvitusmaailmassa ja pako on rajua. Häntä ohjaavat menetysten haavoittaman mielen epäjärjestys sekä poikaikään kuuluvat unelmat. Kun epätodellisen ehdoton mieli ajaa hänet lopulta umpikujaan, elämä huvilalla järkkyy.

Juhon ystävänä on äitinsä hylkäämä levoton kahdeksanvuotias tyttö, Charlotta, josta yksinäisyyden tunne ei ota irrottaakseen. Häntä hallitsee huoli ja voimakas kaipuu sekä tyttönä kasvamisen epätietoisuus.

Kähkönen on liittänyt romaaniin säkeitä Kiven ”Sydämeni laulusta”: ”Tuonen lehto, öinen lehto, siell´ on hieno hietakehto.” Runo peilaa aikaa sattuvasti, yksityisesti ja yleisemmin, kuoleman uhka on totta. ”Se on meitä lähellä aina… ja siellä on himmeä ja hyvä olla.” Ajan ja ihmisten väliset raja-aidat ylittyvät pienen Charlotan laulaessa sitä nukelleen.

Kähkönen rakentaa romaanikaarta kärsivällisesti ja antaumuksella. Muistin kerrokset liikahtelevat. Hän etenee aistit avoinna ja elää tarinaansa voimakkaasti eikä hän pelkää tunteellisuuden syvää kymeä. Tarinassa yhteiskuntaluokat lomittuvat ja törmäävät. Ystävyys auttaa esteiden edessä, sovittelu on välttämätöntä. Aikuisia ohjaa sisäänrakennettu kestävyys ja halu ymmärtää, kuolema kun on liiankin tuttu ja elämänvoima koetuksella.

Lasten rooli on romaanissa kantava. Heidän heittelehtimisensä koskettaa, oraalla oleva puhdas mieli kaikkine kulmikkuuksineen yhtä aikaa tuskastuttaa ja hellyttää. Lapset uuvuttavat, mutta myös pitävät ajatukset ja aikuiset liikkeessä.

Kähkönen ei piirrä kesäisestä maaseudusta pysähtynyttä, irrallista idylliä. Yhtymäkohdat ja vastakohtaisuus etu- ja kotirintamien välillä rakentavat elävää kuvaa. Kerronta on vahvaa ja ilmaisurikasta, tarinan kulku riittävän vaihteleva. Tyylikeinona vaikeasti hallittava, arveluttavakin asetelmallisuus on hallinnassa, muodostelmat putoilevat täsmällisinä. Paksuhko patetiakaan ei tekijälle ole vierasta. Kieli nousee paikoin näyttävään runollisuuteen.

Sen sijaan tarinan itsellisyys häiriintyy joskus kertojan läpilyövästä läsnäolosta sekä liiallisesta yksityiskohtien luettelomaisesta kirjaamisesta. Syntyy laitetun tarkoitushakuisuuden tuntu, jossa romaani kohmettuu.

Lopuksi yksi kysymys: missä ja millä keinoin koivuklapit kuivuvat muutamassa kuukaudessa? Yleensä se vie aikaa vuodesta kahteen.

Matti Saurama

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Hietakehto, Matti Saurama, Sirpa Kähkönen

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *