Shalom.

Terveisiä Punaiseltamereltä. Karkasin sinne jouluksi, jota en tahtonut viettää. En tahtonut kuulla yhtään Kantri-Helenan Joulumaata. En tahtonut katsella kinkkua uunista odottavan miehen persvakoa. En tahtonut juoda sukulaisten kanssa torttukahveja. Ja jos yksikin englantia murtaen puhuva joulupukki olisi tullut lentokentällä vastaan, olisin niistänyt sen toppamahan siihen paikkaan. Kill the bastard.

Leppoisa lomalento kohteeseen sujui kuin siivillä (toim. huum.) Friedrich Nietzschen selkeästi aukikirjoitetun ajatuksenjuoksun parissa. Lennon aikana sipaistu pikkupullo shampanjaa takasi ymmärryskykyni kirkkauden ja jäin pohtimaan Iloisen tieteen (Otava) 3. kappaletta, Jalo ja halpa. Olen viime aikoina nimittäin kiinnittänyt entistä enemmän huomiota tosiasiaan, että kaikkia niitä harvoja ihmisiä, joiden mieltä ja sydäntä kunnioitan, yhdistää ympäristön arvostelema tai jopa paheksuma elämäntyyli. Sen saman ympäristön, joka elintasomaha hytkyen esittelee tekojaan, jotka on tehnyt puhtaasti itsekkäistä motiiveista. Se ympäristö osoittaa syyttävällä sormellaan heitä, jotka eivät elä näennäisesti ”normaalia” elämää. Valtaväestö syyttää vähemmistöä, joka elää kuinka elää ilman, että yrittää valehdella elävänsä sen jotenkin toisin. Olenkin kategorisoinut valtaväestön halvaksi, vähemmistön jaloksi. Ja tietenkin olen sijoittanut itseni vähemmistöön, kuljen ”syli ja sydän auki” ja muuta jaloa paskaa.

Nietzsche kuitenkin esittää uuden näkökulman, joka alkoholin, omituisen ilmanpaineen ja lentokoneruoan vaikutusten alaisena vaikutti jopa järkevältä:

Halvoista luonnoista näyttävät kaikki jalot, ylevät tunteet epätarkoituksenmukaisilta ja sen tähden heti aluksi epäuskottavilta: kuullessaan semmoista ne vilkuttavat silmiään, ikään kuin tahtoisivat sanoa: »jokin hyvä etu siinä varmaan on, ei voi nähdä kaikkien seinien läpi»: – ­­­he epäilevät jaloa ihmistä, aivan kuin tämä etsisi omaa etuansa salapolkuja kulkien.

Aaa-ha! Voin siis pitää itseäni paitsi jalona, myös mystisenä! Halvat sielut eivät voi ymmärtää minua – kenties jopa pelkäävät!

Jos he sitten vakuuttuvat liian selvästi siitä, ettei mitään itsekkäitä aikomuksia tai voittoja ole, niin he pitävät jaloa jonkinlaisena narrina: he halveksivat häntä hänen iloitessaan ja nauravat hänen silmiensä loistetta. »Kuinka ihminen voi iloita siitä, että hän on epäedullisemmalla puolella, kuinka hän voi silmät avoimina tahtoa joutua epäedullisimmalle puolelle! Tuohon jaloon vammaan liittyy varmaan jokin järjen sairaus» – näin he ajattelevat ja katselevat samalla väheksyvästi: niin kuin he väheksyvät iloa, jota mielenvikainen saa päähänpinttymästään.

Fuck me. Kohteessa korkkasin välittömästi pullon paikallista viinikulttuuria ja jatkoin pohdiskelua.

Siihen verrattuna korkeampi luonto on järjettömämpi: – sillä jalo ylevämielinen uhrautuva joutuu todella viettiensä valtaan, ja hänen parhaina hetkinään hänen järkensä pitää taukoa.

Totta. Minusta tuntuu, että minun järkeni jäi osa-aikaeläkkeelle noin kymmenen vuotta sitten.

Eläin, joka hengenvaaraan antautuen varjelee poikasiaan tai, kiima-aikana, seuraa naarasta kuolemaankin, ei ajattele vaaraa eikä kuolemaa, senkin järki pitää taukoa, koska sikiöstä tai naaraasta aiheutuva ilo ja se pelko, että tämä ilo riistetään pois, vallitsevat sitä kokonaan; se tulee tyhmemmäksi kuin se tavallisesti on, samoin kuin jalo ja ylevämielinen ihminen.

Siis hetkonen, loukkaako tämä ajatus sekä ylä- että alapäätäni? Jumal…

Juuri intohimon järjettömyyttä tai vähäjärkisyyttä halpa ihminen jalossa halveksuu, varsinkin kun intohimo suuntautuu kohteisiin, joiden arvo näyttää hänestä olevan haaveellinen ja mielivaltainen.

Ymmärrän, että minulta on riistetty nyt myös unelmat. Mutta haluan puolustautua, etten viime aikoina ole uskonut niihin enää itsekään. Raahaudun baariin ja tilaan camparituoremehun. Tuplana. Shalom, shalom.

Hyvin harvoin jää korkeammalle luonnolle niin paljon järkeä jäljelle, että se ymmärtää arki-ihmiset sellaisina ja sellaisina heitä käsittelee: useimmiten se uskoo omaan intohimoonsa kaikkien salassa pidettynä intohimona ja on juuri tässä uskossaan täynnä hehkua ja kaunopuheisuutta. Kun nyt tällaiset poikkeus-ihmiset eivät tunne olevansa poikkeuksia, kuinka he voisivat milloinkaan ymmärtää halpoja luontoja ja kohtuullisesti arvioida sääntöä! – ja niin hekin puhuvat ihmissuvun mielettömyydestä, tarkoituksettomuudesta ja haaveellisuudesta, ihmetellen kovin, kuinka hullua on maailman meno ja minkätähden ihmiset eivät tahdo tunnustautua siihen, mikä »on heille tarpeellista». – Tässä on jalojen ikuinen väärämielisyys.

Leppeässä tuulessa alkoi siis Mäkilän karkuretki. Illalla ostin hotellin pikkukaupasta kaksi viinipulloa lisää. Päätin hukuttautua järjettömään, intohimoiseen kohtuuttomuuteeni. Se, johtiko jalo luontoni kuolemaan, selviää seuraavassa postauksessa. Samoin kuin järjestyksessään 2. matkakirjani (kuvassa, vasemmalla) kommentit.

Mutta minä lähden nyt Porvooseen.

Hyvästi vuosi 2011, en jää kaipaamaan. 

Comments

Teksti:Elli Mäkilä
Avainsanat: Friedrich Nietzsche, Iloinen tiede

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *