Sekoilua ja valaistumista Pariisissa

Alkuaan kanadanranskalainen Jack Kerouac taisi olla epäonnistunut buddhalainen. Miehen elämästä oli sisäinen rauha kaukana. Kovasti hän kyllä etsi valaistumista ja irtautumista arkielämästä. Kukapa ei sellaista kaipaisi.

Teoksessaan Satori Pariisissa (Sammakko 2014) Kerouac etsi sukunsa juuria 60-luvulla Pariisista ja Bretagnesta, mutta ei juuriaan löytänyt.

Taisi olla vain tekosyy päästä heittämään reissu Ranskaan. Huonompiakin ideoita voi tietenkin olla. Kerouac kyllä löysi taitavasti hetkittäin surkean jamansa ja ehdottomasti irtaantumisen arkitodellisuudesta.

Satori Pariisissa on kirja, jonka Kerouac olisi voinut jättää kirjoittamatta, eikä jälkipolvet itkisi perään. Tai sitten itkisivät. Kirjassa on hänen tunnetuimpien teoksiensa ehkäpä tietynlainen hienostelunmaku kaukana.

Pariisissa Jack tajuaa olevansa juoppo, jota ei käy enää pelastaminen. Omalla tavallaan Kerouac on täysin avoin. Humalassa sitä ihminen onkin, koska estot katoavat. Kaikki alkukantaisuus että tuska puskevat esiin. Eikä Kerouac ole siivonnut ajatuksiaan ja kokemuksiaan jälkeenpäin.

Kirkkaitakin kohtia Keroucilla on kirjassaan, kuten seuraavissa kohdissa.

”Arvelen naisten rakastavan minua, kunnes he tajuavat, että olen päissäni maailman tappiin, ja tämä saa heidät ajanoloon tajuamaan, etten voi keskittyä vain heihin, tekee heidät mustasukkaisiksi, ja minä olen hulluna rakkaudesta Jumalaan. Niin. Sitä paitsi rietastelu ei ole minun heiniäni ja saa minut punastelemaan.”

”Omat tapani, hetkittäin iljettävät, saattavat olla suloiset. Kun vartuin vanhemmaksi, minusta tuli juoppo. Miksi? Koska minä pidän tajun ekstaasista. Olen hylkiö. Mutta rakastan rakkautta.”

Esi-isiensä maassa Kerouac valittaa yksinäisyyttä, mutta ainakin huorat, taksikuskit ja baarimikot jaksavat kuunnella tuskaista miestä. Hehän ovat niitä viimeisiä ihmisiä, jotka kuuntelevat pakon edessä, kun muut eivät enää kuuntele.

Vahvimmin Satori Pariisissa on sairaskertomus ja tilitys siitä, että miten tähän tultiin. Kirjassa on samaa kuin Pentti Saarikosken matkakertomuksissa. Itsekeskeistä itsensäruoskimistä, kohtaamisia Euroopan suurkaupungeissa, yksinäisyyttä ja oivalluksia.

Kerouac kuoli kolmen vuoden päästä kirjan ilmestymisestä. Muistaakseni äitinsä hoivissa. Ei häntä turhaan kutsuttu mammanpojaksi. Ehkä Kerouacin ei olisi kannattanut koskaan matkustella.

Comments

Teksti:Esa Pesonen
Avainsanat: Jack Kerouac, Satori Pariisissa

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *