Sauli Niinistö: Hiljaisten historia

Sanasta miestä

Sauli Niinistö, yksi Suomen tunnetuimmista poliitikoista, on kirjoittanut kirjan tavallisista ihmisistä. Miksi?

Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Pateettinen iskelmäklassikko on livahtanut päähän ja soi siellä itsepäisesti. Nopea silmäys ympäröivään todellisuuteen ei juuri paranna tilannetta: eduskunnan puhemiehen virkahuone uhkuu tummaa mahtipontisuutta, lukitsee kielenkannat ja kahlitsee puheen. Siinäkö selitys?

Sauli Niinistö, joka on juuri julkaissut toisen kirjansa Hiljaisten historia (Teos), kirjoittaa suoraan, konstailemattomasti ja koskettavasti. Itäeurooppalaisista kollegoista ja itsestään:
Ehkä politiikka onkin ollut ainoa mahdollisuus heidän kohdallaan (…) Olikohan se minullekin, ja vielä vapaalta kentältä, ainoa mahdollisuus tarttua menestykseen?

Thaimaasta: Nuori prostituoitu kiertää ja kaartaa mittaillen katseellaan Matiaksen näköä ja minun lompakkoani.

Tai fiktiivisestä Pelastusarmeijan työntekijästä: Miksi minä tässä olen ja seison, tunnista toiseen, päivästä seuraavaan, vuosien mittaan? Henriksson ei ollut koskaan sitä itseltään kysellyt.

Mutta haastattelussa tilanne onkin toinen. Kysymykseen pelastusarmeijamiehen lähtökohdista Niinistö vastaa tällaisella lausehirviöllä: ”Sitä rupeaa ajattelemaan, miten hän, tuo mies, voisi ajatella kaikessa olemisensa vaatimattomuudessa, mutta kuitenkin tietyssä olemisen varmuudessa, siis heijastaen olevansa asiastaan varma.”

Mitä? Siis mitä?

Ja miksi Niinistö, Tarja Halosen ja Matti Nykäsen jälkeen Suomen tunnetuin ihminen, ylipäätään kirjoittaa pienten ihmisten arjesta? Hiljaisten historiassa sekoittuvat fakta ja fiktio, Niinistön omat kokemukset ja kuvitteelliset tapahtumat. Useimpien tarinoiden päähenkilö on joku ”hiljainen, menetetty, kadonnut tai hävinnyt”, kuten heitä kirjan esipuheessa kuvaillaan.

Niin. Jos tavallisuus on hienoa, miksi olet itse lähtenyt tavoittelemaan erottautumista, mainetta, menestystä?  ”En minä sitäkään moiti, erottautumista ja menestymistä”, Niinistö vastaa jakarandakalusteisen työhuoneensa nojatuolissa. ”Kunnioitukseni on aitoa, mutta en sano, että on jotenkin tavoiteltavaa olla tavallinen ihminen. Minä vain totean, että sellaisia on, ja heitä on syytä arvostaa.”

 Yksi asia on selvä: mitä tahansa Sauli Niinistö kirjoittaa – nyt ja vastaisuudessa – sitä pidetään tarkoitushakuisena, poliittisesti latautuneena. ”Niinistö tuntuu tulevan melkein lukijan syliin”, arvioi mediatutkija  Mari K. Niemi taannoin Helsingin Sanomissa Niinistön ensimmäistä kirjaa Viiden vuoden yksinäisyys.

”En ymmärrä mediatutkijoita”, Niinistö huokaa ja kaataa itselleen kahvia vasemmalla kädellään, oikea on olkapääleikkauksen jäljiltä edelleen mustassa kantositeessä. ”Joskus tuntuu, että heidän on pikkuisen pakko kehitellä ajatuskulkujaan. Mediatutkijat näkivät, että olin ensimmäisessä kirjassani vetänyt taktisesti esiin Al Pacinon ja Naisen tuoksu -elokuvan ikään kuin samaistuttamaan siihen roolihahmoon. Herranjestas, minulla ei ollut lainkaan sellaista tarkoitusta!”

Viiden vuoden yksinäisyys kantaa ikuisesti määritelmää ”vaalikirja”. Nyt vaaleja ei ole näköpiirissä, mutta ainahan aktiivipoliitikon kirjoitushankkeen voi selittää pitkän aikavälin imagon rakentamiseksi. Hiljaisten historian motiiveja kysellään varmasti. ”Se on totta, mutta silläkin uhalla minä kirjoitan.” Niinistö muistuttaa, että yli 25 000 ihmistä kävi ostamassa Viiden vuoden yksinäisyyden kirjakaupasta. ”Ei vaalikirjoja myydä sillä tavalla.”

Niinistön itsensä mainitsemat syyt kirjoittamiselle ovat suorastaan lapsekkaita. Kirjoittaminen on hänen mielestään ”kivaa” ja ”rentouttavaa”. Tyypillinen kirjoitustilanne koittaa illalla lenkin jälkeen, kun adrenaliini vielä jyllää elimistössä. ”Tulee sellainen olo, että ai nyt olisi kiva kirjoittaa siitä ja siitä jutusta. Siinä saattaa mennä kuusi tuntia saman tien, sitten se on loppuun kirjoitettu.”

Kenties Sauli Niinistö on kirjoittanut fiktiivisiin hahmoihin itseään, esimerkiksi Pelastusarmeijan mieheen, joka piilottaa omaa persoonaansa univormun taakse. Hän kuittaa tällaiset näkemykset ”mediatutkijamaiseksi” ylitulkinnaksi mutta myöntää sentään, että kaikki ihmiset suojaavat jollain tavoin itseään.

Entä Kadonnut kunta -tarinan kunnanjohtaja, joka manipuloi sanoilla. Teetkö sitä itse poliitikkona? ”Politiikassa tehdään sellaista, elämässä tehdään sellaista, kauppamies ja kauppanainen tekevät sellaista, kotona tehdään sellaista.” Selväksi tuli: kaikki tekevät sellaista. Niinistön haastatteluihin perehtynyt tunnistaa tämän verbaalisen väistöliikkeen, hänen tapansa etäännyttää omaa persoonaa vastauksista. ”Sehän on ilmiö, ei tämä ole mitään etäännyttämistä”, hän protestoi. ”No hyvä on: en manipuloi ainakaan noin alkeellisesti.”

Kysytään samaa hieman eri kulmasta. Hiljaisten historiaan sisältyy luku, jossa Niinistö käy läpi vuoden 2006 presidentinvaalikampanjaansa.

Mikä yhdistää Pelastusarmeijan miestä, lamassa tuhoutuvaa yrittäjää ja presidenttiehdokasta?
”Ei välittömästi mikään muu kuin teesi siitä, että on hiljaisia, hävinneitä, menetyksiä, jotka usein jäävät näkemättä. Mutta korostan, että ehdokasluku poikkeaa kirjan kuvasta ja tavoitteista kaikkein eniten.”

Niinistö antaa ymmärtää, että luku lisättiin kirjaan lähinnä kustantajan toivomuksesta, hän ei olisi itse sitä halunnut välttämättä mukaan lainkaan. ”Mutta liittyyhän sekin tavallaan teemaan. Siihen sisältyy tappion ilosanomaa: häviö ei ole aina paha, eikä tappio ole aina häviö.”

Hmm.
”Nytkö ei olla ihan samaa mieltä?”
Eikö tuo ole vähän klisee?
”On se varmaan vähän klisee, mutta klisee voi myös olla totta.”
Miten tappio siis oli tässä tapauksessa voitto?
”Vedän aika suoran yhteyden presidentinvaalikampanjaan ja siihen, mitä tapahtui eduskuntavaaleissa. Kuinka vahingollista vallantäyteys oli SAK:lle ja demareille. Paavo Lipponen kirjoitti Turun Sanomissa presidentinvaalien jälkeen, että on hämmentävää, miten lukeneetkin ihmiset noin äänestivät. Vallantäyteinen puhuu tuollaista kieltä. Ei hyväksy, että joku on ajatellut toisella tavalla.”
Okei, mutta nuo ovat suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä. Entä yksilöpsykologisella tasolla…
”Ei.”
…millä tavoin ihmiselle voi joskus tehdä hyvää hävitä?
”Ei. Se menee pieleen tässä yhteydessä. Minun on vaikea ajatella tulosta tappiona. Voi olla, että olisi tehnyt hyvää kärsiä tappio, mutta se on toinen juttu. En ole lukenut yhtään arviota, jossa sanottaisiin, että tulos oli ennakkoasetelmiin nähden pettymys.”
Eikä se ollut sitä myöskään sinulle henkilökohtaisesti?
”Ei.”
Ei?
”Ei. Ei todellakaan.”
Mutta jos on joku tavoite, joka ei toteudu, niin silloinhan kaikki ei ole mennyt kuten toivoi?
Niinistö nauraa omalle vastaukselleen jo ennen kuin aloittaa.
”Meillä kaikilla on tavoitteita, jotka eivät toteudu.”

Puhemiehen virka-auto, musta Audi, kiitää kuurosateessa Karjalohjalta kohti Helsinkiä. Niinistö on käynyt puhumassa Metlan järjestämässä seminaarissa aiheesta Miten metsävaramme riittävät nyt ja tulevaisuudessa. Katteluksen tilalta on matkaa Helsingin keskustaan lähes puolitoista tuntia, melkoinen ajo kymmenen minuutin puheen takia.
”Ei tämä niin pitkä heitto ole, mukavia reissujahan nämä. Kyllä siinä aina tietomääräkin terästyy.”
Mitä muuta keskiviikkopäivään sisältyy?
”Vaikka mitä. En minä muista, siitä tulee vaan turhia paineita, minä vaan menen.”

Kuljettaja kaivaa ohjelman hansikaslokerosta ja ojentaa sen Niinistölle. Käy ilmi, että siihen sisältyy puhetta, puhetta ja puhetta. Puoliltapäivin Jacob Söderman esittää kansanedustajan valtakirjansa, sitten on vuorossa Avun haastattelu, sitten neuvottelu eduskunnan palkka-asioista, puhemiesneuvosto, istunto, Puolan pääministerin tapaaminen ja esiintyminen valtiotieteen opiskelijoiden tilaisuudessa.

”Ai mä en pääsekään jalkapallomatsiin.”
Näin on: Suomi–Puola-ottelu jää näkemättä, ja työpäivälle tulee mittaa yli 12 tuntia. ”Joo en minä näin pitkistä päivistä kauheasti tykkää.”
Jaksatko kuunnella kaiken mitä päivän aikana puhutaan?
”Kyllä ajatus joskus tietysti karkaa, mutta esimerkiksi äskeisestä tilaisuudesta muistan kaiken relevantin.”

Yksi kirjan teemoista on se, mihin aikaan ja paikkaan ihminen syntyy ja miten paljon – tai vähän – se häntä muovaa.

Mietitkö tällaisia asioita koskaan omalla kohdallasi, vaikkapa sitä, miten kaikista suomalaisista juuri sinä olet päätynyt istumaan puhemiehen pönttöön?
”En kauheasti. Paitsi siltä kantilta, kuinka pieni asia olisi voinut muuttaa koko paletin. Muutama sekunti sinne tai tänne jossain tilanteessa olisi voinut olla hyvin ratkaiseva. Minusta tuntuu, että jokainen ihminen…”

Siinä sitä taas ollaan. Jokaiset ihmiset voisi jo heittää ohikiitävään jorpakkoon. Mistä ihmeestä tämä kirjoittamisen ja puheen välinen ristiriita? Kahdessa kirjassaan Niinistö on sentään kertonut erittäin henkilökohtaisista kokemuksista ja tunteista.

Onko kyseessä haastattelutilanteeseen liittyvä ongelma? Ärsyttävätkö sinua vieraat ihmiset (toimittajat), jotka haaskaavat aikaasi utelemalla kaikenmaailman asioita?
”En minä tiedä, eivät kai ne ärsytäkään”, hän vastaa ärsyyntyneen kuuloisena.
”Luulen, että sillä lailla saa itsensä paremmin ymmärretyksi, kun ottaa laajan näkökulman. Kai siinä on loogisuudenkin tarvetta, minun on vaikea heittää ajatuksia, jotka eivät perustu mihinkään. Että eihän tässä ole mitään kummallista, mitä minä teen tai sanon, että kyllähän yleisestikin… En tiedä.”

Kenties myös pitkä työura juristina ja poliitikkona on muovannut puhetta pökkelömäiseksi?
”Saattaa olla, loogisuus kuuluu juristin perusvalikoimaan.”
(lyhyt tauko)
”Vai pökkelömäiseksi.”

Niinistö sanoo, ettei hänellä ole vaikeuksia kirjoittaa itsestään – paitsi poliittisena toimijana, virallisen aseman haltijana. Tsunamikokemuksia ei ollut sen hankalampi kuvailla kuin kilpapyöräilijä Floyd Landisia tai fiktiivistä kunnanjohtajaa. Hän siis osaa kirjoittaa itsestään, mutta ei puhua itsestään. Ehkä kyse onkin perisuomalaisesta piirteestä: tunteita on helpompi kirjata ylös kuin lausua ääneen.
”Jaa. Voi se olla näinkin.”

Ehdokkuutta ja tsunamia käsitteleviä jaksoja lukuun ottamatta Niinistö on kirjassa mukana lähinnä mikrotasolla: miehenä joka hukkaa sukkiaan, kehittää diletanttia taideteoriaa, ihastelee siroa kättä auton ikkunasta. Mielenkiintoinen ratkaisu.
”Ei se ole mikään ratkaisu! En ole tehnyt tietoisia ratkaisuja näissä tarinoissa. Olen kirjoittanut ilmiöistä, jotka ovat mielestäni pienuudessaankin kiinnostavia.”
No ehkä ei mutta…
”Ei sellaisia tule väkisin, että nyt pitää keksiä joku aihe, löytää joku kirjatekninen ratkaisu.”
Olet siellä kuitenkin läsnä aika arkipäiväisellä tasolla?
”Jokainen ihminen elää arkipäivää.”
Apua!

Palataan niihin muutamiin ratkaiseviin hetkiin, sekunteihin, jotka voivat muuttaa ihmisen koko elämän.
Mitä ne hetket ovat olleet sinulle?
”En minä niistä… Mutta luulen, että jokainen ihminen löytää sellaisia omasta elämästään.” Äänensävystä kuulee, että nyt Niinistö parodioi jo tahallaan itseään.

Toisaalta kyllä hän yrittää myös tosissaan miettiä tätä semioottista ongelmaa. Vaikkei se taida olla ongelma kenellekään muulle kuin autossa istuvalle toimittajalle, ei ainakaan Niinistölle itselleen.
”Ei mikään ole maailmassa niin kauhean ainutkertaista, etteikö sen joku olisi jo ehtinyt kokea”, hän sanoo pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Senkin takia kai nämä yleistykset tulevat.”
Voitko tuolla elämänfilosofialla ymmärtää lainkaan valtavaa kiinnostusta, jota ihmiset tuntevat sinua kohtaan?
”Onhan kiinnostusta moneen muuhunkin persoonaan”, Niinistö naureskelee. ”En minä sitä ymmärrä enkä tiedä, onko se edes niin mittavaa.”
On se.
”No joo, mutta onhan kiinnostusta Einariinkin.”
Kehen?
”Siis tähän Big Brother -kilpailijaan.”
Niinpä tietysti. Einari on Suomen Big Brotherin kolmannen tuotantokauden osanottaja, espoolainen kokoomusnuori, joka on julistautunut biseksuaaliksi. (Niinistö tähdentää, ettei seuraa BB:tä vaan on törmännyt asiaan sattumalta.)

–Jaksatko, Matias kysyy huolestuneena.
– Jaksatko sinä, vastaan, koska vain sillä on merkitystä minulle. Huomaan, että hän on samalla kietonut toisen kätensä ympärilleni. Jotain tästä jää, elämänkaari on kääntynyt: ennen aina isä oli ensin huolestunut poikansa hyvinvoinnista.
Tsunami.
”Paljonhan siinä tolpassa tapahtui, mutta armelias unohduskin on tullut väliin. En kuitenkaan muista kovin paljoa, kun ottaa huomioon, että siinä oltiin aika pitkään”, Niinistö sanoo yli kaksi ja puoli vuotta onnettomuuden jälkeen.

Hän alkoi kirjoittaa tsunamista keväällä 2006. Viime jouluna hän palasi tuhopaikalle poikansa kanssa, ja kertomus sai uudenlaista ulottuvuutta. Moni on kysynyt, miten kokemus muutti häntä. Kysymykseen sisältyy ajatus siitä, että hän saattaisi olla aiempaa henkistyneempi ja parempi ihminen. Mutta joutuuko tuollaisessa tilanteessa kohtaamaan pikemminkin oman pimeytensä? Näin henkilökohtaisen kysymyksen esittäminen ihmiselle, joka on sulkenut itsensä kymmenien lukkojen taakse, tuntuu toivottomalta. Yllättäen Niinistö kuitenkin yrittää vastata.

”Minä kirjoitan kirjassa hetkestä, jolloin laskeudumme sähkötolpasta ja astun suoraan veden peittämään viemärikaivoon. Ajattelin, että siinäpä oli rangaistusta riittävästi. Ja jäin sitten itsekin ihmettelemään, että mitä rangaistusta tässä tarvitaan. Ehkä se heijastaa jotain tuon kaltaista tunnetta.”

Tsunamiluku on taiten kirjoitettu, suorastaan hypnoottista luettavaa. On vaikea kuvitella, että ammattikirjoittaja olisi onnistunut kuvailemaan katastrofin tunnelmia koskettavammin. ”Orvoksi jääneen lapsen kohtalo on järkyttävä, mutta minun mielessäni kummittelee lapsetta jäänyt vanhempi”, Niinistö miettii. ”Orpolapsi ei osaa syyllistää itseään. Vanhemmalla sen sijaan on vastuun tunne: tapahtuu lapselle mitä tahansa, se on minun käsissäni. Yritän poistaa tällaista tunnelmaa ihmisiltä.”

Niinistö haluaa auttaa lukijoita, jotka ovat jääneet pohtimaan sattumien ketjua ja sitä, miten kaikki olisi voinut käydä toisin. Koska ratkaisevaa ei ole yksi sattuma vaan monta sattumaa. Vasta yhdessä ne vievät polun päähän.
”Siinä tulee varmaan omien elämänkokemusten kertautumaa, olen itseltäni näitä kysymyksiä paljon kysellyt.”
Mutta jäänyt vastauksia vaille. En minäkään ymmärrä, miten minulla olisi voinut olla johdatus myötä kun sitä ei ollut heillä, jotka olivat viattomia. Pienillä lapsilla, Niinistö kirjoittaa.

Onko kaikki siis todella vain suurta sattumaa?
”Sekin kysymys jää minulle avoimeksi. Olihan siellä kirkonmiehiä, eikä heillä ollut kovin paljoa sanottavaa.”
Ehkä olennaisempi kysymys onkin: mikäli kaikki on sattumaa, mitä siitä seuraa, miten tätä elämää pitäisi elää?
”Ainakaan sattuman tiedostamisesta ei saisi tehdä rajoitetta. Koska elää ei voi sattumanvaraisesti.”
Olet kuitenkin joutunut pohtimaan elämässäsi paljon sitä kuka pelastuu, kuka kuolee ja kuka jää henkiin?
”Kyllä, mutta se on pysähtynyt siihen, että en ole kyennyt selittämään, en ole löytänyt vastauksia.”
Harva löytää. Jokainen kysyy.

Teksti: Leena Sharma/ SK

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Hiljaisten historia, Sauli Niinistö

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *