Salman Rushdie: Shalimar, ilveilijä

Nuoralla kävelijä

Salman Rushdien romaani Shalimar, ilveilijä alkaa hänen rakkaasta lapsuudenmaisemastaan Kashmirista ja päättyy muslimiterroristin veriseen kostoon Yhdysvalloissa. Kirjailija tietää paljon taiteilusta kahden maailman välillä.

Salman Rushdie ilmestyy kymmenen minuuttia etuajassa lontoolaisen kustantajansa neuvotteluhuoneeseen, ottaa aurinkolasit silmiltään ja näyttää suorastaan nauttivan aiheuttamastaan hämmennyksestä.

Hän tottui ilmestymään kuin tyhjästä ja katoamaan yhtä odottamatta maan alla viettämiensä yhdeksän vuoden aikana. Nyt Iranin hengellisen johtajan ajatollah Khomeinin vuonna 1989 Rushdielle langettaman fatwan perumisesta on kulunut kahdeksan vuotta. Rushdien tapauksessa fatwa merkitsi muslimeille osoitettua kehotusta tappaa kirjailija tämän Saatanalliset säkeet -teoksen sisältämien, ”islamia vastaan tehtyjen rikkomusten takia”. Mutta aina tulee uusia kiihkomielisiä muslimeja, jotka jaksavat uhitella hänelle.

Niin tapahtui taas kuukausi sitten, kun Salman Rushdie asettui Britannian pääministeri Tony Blairin tavoin puolustamaan parlamentin alahuoneen puhemiestä Jack Straw’ta tämän kehotettua musliminaisia kieltäytymään huivista. ”Veils suck – huivit ovat syvältä. Ne ovat tapa ottaa naisilta pois heidän valtansa ja voimansa”, Rushdie totesi lehtihaastattelussa. Vastaus tuli kuin singosta: ”Rushdien on syytä pysytellä edelleen maan alla. Fatwa on voimassa kunnes se on täytetty.” Lausunnon antaja oli Britanniasta radikaalien mielipiteidensä takia karkotettu, nykyisin Libanonissa asuva muslimijohtaja Omar Bakri Muhammad. Myös Britannian muslimijohtajat ilmaisivat närkästyksensä: huivit ovat heidän oma asiansa.

Rushdie kääntää katseensa pois ja puristaa silmänsä kiinni, kun sana fatwa mainitaan. Kuin yhtäkkinen kipu viiltäisi häntä.
”Puhutaan kirjallisuudesta”, hän sanoo ja tekee käsillään saman eleen kuin kapellimestari pysäyttäessään musiikin.
”Minun on kuitenkin pakko kysyä…”
”Mutta minun ei ole pakko vastata”, hän keskeyttää.

Britanniassa hänen on enää vaikea väistää aihetta: oven takana odottaa nytkin Sky News tv-kanavan kuvausryhmä valmiina haastattelemaan häntä maan maahanmuuttopolitiikasta – hän on arvostellut myös sitä. Ja huiveista.

Kun puheenaihe vaihtuu, Rushdie on taas hyväntuulinen. Hän riisuu mustan fleece-takkinsa, joka yllään hän on kuin kuka tahansa kadunmies, ja käärii ylös taivaansinisen paitansa hihat. ”Yhtä monta sivua kuin englanninkielisessä teoksessa”, hän vertailee uuden romaaninsa Shalimar, ilveilijä suomennosta ja alkuperäistä englanninkielistä laitosta.

Arvostelijat kautta lukevan maailman ovat pitäneet Shalimar, ilveilijää Rushdien parhaana romaanina sitten Keskiyön lasten, joka nosti hänet 25 vuotta sitten maailman kirjallisuuden tähtitaivaalle. Rushdie virnistää. Kun hän viimeksi selaili Keskiyön lapsia, hän ihmetteli oliko se hänen kirjoittamansa. ”Se on nuoren miehen teos, täynnä elämänvoimaa. Kieli perustuu puhekieleen.” Siihen verrattuna Shalimar, ilvelijä on kypsän kirjailijan teos niin sisällöllisesti kuin kielellisestikin.

Uusi romaani on rakkaustarina, mutta se muuttuu vähitellen kostokertomukseksi. Siitä se paisuu ”rushdiaaniseksi”, värikkääksi kimpuksi, jossa toisen maailmansodan aikaisen Strasbourgin, 1960-luvun Lontoon, New Yorkin kaksoistornien tuhoiskun jälkeisen Los Angelesin ja Kashmirin tarinat kietoutuvat toisiinsa.

”Syyskuun yhdestoista oli käännekohta”, Rushdie toteaa. ”Sitä ennen terrorismin ja Amerikan yhdistävä romaani olisi ollut epäuskottava, mutta nykyisin kaikki tarinat kietoutuvat toisiinsa. Se on haaste kirjailijoille. Meidän tehtävämme on kuvata tätä vaikeasti hahmotettavaa vyyhteä, globaalia maailmaa, jossa tärkeät asiat tapahtuvat näkymättömissä.”

Shalimar, ilvelijän juuret ovat Kashmirissa, siellä mistä Keskiyön lapsetkin alkaa ja mistä Rushdien isovanhemmat Ataullah ja Amir, babajan ja ammaji, olivat lähtöisin. Ja missä kirjailija vietti lapsuutensa ja nuoruutensa kesät. Meluisan ja läkähdyttävän kuuman Mumbain, Rushdien kotikaupungin rinnalla Kashmir oli kuin sadusta. ”Sellaista kauneutta ei ollut kuin kirjoissa ja elokuvissa – ja siellä oli viileää.”

Rushdie hymyilee: hän näkee itsensä tekemässä elämänsä ensimmäistä lumiukkoa Nanga Parbatin rinteellä Himalajalla. Hän loihtii eteensä Srinagarin kristallisen Dal-järven ja asuntolaivat, joissa hänen perheellään oli tapana lomailla. Persikkatarhat kukkivat rannoilla. Narsissien ja krookusten kukkamatto peittää Khelmargin niityn. Sieltä, ”paratiisista”, alkaa ja sinne myös päättyy hänen uuden romaaninsa rakastavaisten, ilveilijä Shalimarina tunnetun nuorallakävelijän Noman Nomanin ja kuvankauniin kansantanssijan, Boonyin, rakkaustarina. Shalimar on muslimi, Boonyi hindu.

Rushdien isovanhempien muistoissa Kashmir oli ”kadotettu paratiisi”. He olivat muuttaneet Kashmirista Delhiin 1947, kun Kashmir jaettiin Pakistanin ja Intian kesken. Heidän Kashmirissaan ihmiset olivat ensisijaisesti ihmisiä ja vasta sen jälkeen hinduja tai muslimeja. Naisten kasvot eivät olleet vaaraksi islamille, ja islam piti sisällään kauniin mystisyytensä. Rushdie hymyilee lempeästi; hän on omistanut uuden romaaninsa isovanhemmilleen. ”Kirjan naiset ovat isoäitini tyttäriä ja miehet isoisäni poikia. Paitsi päähenkilö.”

Rushdie palaa muistoissaan sukupäivälliselle isovanhempiensa luokse Delhiin. Tandoori- ja mughlai-herkkuja, Madrasin masala dosia, tulisia currypikkelsejä. Tätejä, setiä, serkkuja. Antautuessaan tarinoilleen hän on kuin Keskiyön lasten Saleem Sinai – täynnä ylenmääräisesti yhteenkietoutuneita elämiä. Tai kuin ilveilijä Shalimarin vanha isä, pandiitti Pyarelal Kaul, joka kuulee lähestyvän kuolemansa poksahduksina kehossaan sillä erotuksella, että Rushdie poksahtelee elämää, periksi antamatonta elämänvoimaa, joka kimpoilee hänestä loputtomina ja yhtäaikaisina muistikuvina ja näkyinä. Rushdien isoisä oli lääkäri ja harras muslimi. ”Avarakatseinen, sivistynyt ja lempeämielinen mies. Me lapset rakastimme häntä, koska hän kohteli myös meitä tasavertaisina keskustelukumppaneina.” ”Isoäiti taas oli temperamenttinen ja voimakastahtoinen, kuten intialaiset naiset tapaavat ovat. Me lapset olimme hänelle kuin kärpäsiä, joita hän hätisti tieltään.” Kerrankin kun Rushdie palasi ulkomaanreissulta, isoäiti ei suostunut edes tervehtimään häntä. ”Olin hänelle kuin ilmaa kunnes olin käynyt suihkussa ja leikkauttanut pitkät hiukseni.”

Kohtaus paisuu traagisiin mittasuhteisiin Rushdien romaanissa: kaunista Boonyita kohdellaan kuin kuollutta, kun hän palaa Kashmiriin. Sitä ennen hän on karannut miehensä Shalimarin luota Amerikan Intian suurlähettilään matkaan. Kun Pakistanin tukemat ääri-islamistit yrittävät Rushdien romaanissa pakottaa naiset käyttämään huivia, hänen isoäitinsä kaltaiset hillittömät naiset riisuvat itsensä ilkosilleen. Lopulta naisten julkeuskaan ei auta, ja monen kashmirilaisnaisen on pukeuduttava ensi kertaa elämässään huntuun, josta heidän äitinsä ja isoäitinsä olivat aina ylväästi kieltäytyneet.

Rushdie palaa Britannian huivikeskusteluun. ”Olen jutellut siskojeni kanssa ja tiedän, ettei yksikään sukuni naisista suostuisi pitämään burkhaa tai käyttämään edes hiukset peittävää huivia. Se ei kuulu eteläaasialaiseen traditioon. Britanniassa 95 prosenttia musliminaisista ei pidä huivia.”

Rushdie kävi Kashmirissa viimeksi 1987. Etsiessään haastateltavia Intian 40-vuotista itsenäisyyttä käsittelevään tv-dokumenttiinsa hän juuttui kiertävän näyttelijäseurueen, ”ällistyttävän taitavien nuorallakävelijöiden ja lumoavien kansantanssijoiden” mukaan. Heidän tarinansa paloivat hänen mieleensä. ”Mutta tv-kameran edessä he eivät suostuneet avaamaan suutaan.” Ilmapiiri Kashmirissa oli hyvin jännittynyt. Intian armeija siirsi sinne joukkojaan, ja muslimikapinalliset alkoivat saada vahvistusta Pakistanista. Seinille ilmestyi julisteita, jotka kielsivät naisia katsomasta televi-siota miesten seurassa ja hinduja muslimien seurassa.

Vuoden lopussa Kashmirissa oli jo yli 600 000 intialaista sotilasta. ”Kashmir kashmirilaisille” ei ollut enää vaihtoehto, vaan Kashmir intialaisille tai Kashmir pakistanilaisille, joiden asialla ääri-islamilaiset terroristit olivat. Sotilaat eivät kyenneet estämään väkivaltaisuuksien puhkeamista, ja lopulta jokainen kashmirilainen oli armeijalle militantti. Kirjan luku, jossa Rushdie kuvaa verilöylyä, on vavisuttava. Kun kaikki on tuhottu, maa on verestä märkä. Kashmirista paenneet hindut hylättiin slummileireihinsä mätänemään ja uneksimaan paluusta, kuolemaan uneksiessaan paluusta, kuolemaan kun unelma paluusta oli kuollut, joten he eivät voineet edes kuollessaan unelmoida paluusta, miksi näin miksi näin miksi näin miksi näin miksi näin. ”Pelkäsin niiden sivujen kirjoittamista ja yritin muuttaakin tarinaa, jotta saisin kierrettyä koko asian.” Vaihtoehtoja ei ollut. ”Vaikka kipu ei ollut henkilökohtaista, vaan romaaninhenkilöiden, kirjoittaminen oli hidasta ja tuskallista. Taisin itkeäkin, mitä minulle ei ole ennen tapahtunut kirjoittaessani.”

Shalimar, ilveilijä on myös kostokertomus. Intian armeijan järkyttävät teot Kashmirissa ajavat myös ilveilijä Shalimarin jihadistien syliin, ja hänestä tulee kansainvälinen terroristi, karaistunut tappaja, jonka ei tarvitse enää miettiä, miltä murhaaminen tuntuu. Onko Shalimar muotokuva miehestä, jollaisia fatwan julistaja usutti Rushdien kimppuun? Kirjailija naurahtaa kuivakasti. ”Eihän Shalimar ole kunnon terroristi. Hänestä ei saada aivopestyä aitoa terroristia edes jihadistien koulutusleirillä Pakistanissa. Hän tappaa, jotta pystyisi tappamaan miehen, joka vie hänen Boonyinsä – ja samalla hänen miehuutensa. Miehen kunnia on tärkeä Intiassa, mutta erityisen tärkeä se on muslimiperheissä. Shalimar kuvittelee, että ase tekee hänestä taas miehen.”

Rushdie teki uuteen romaaniinsa uransa laajimmat taustatyöt. Vain suurlähettilääseen, Max Ophülsiin aineistoa oli entuudestaan – ”niin monta pääministeriä ja valtion päämiestä olen tavannut”. Shalimarin hahmossa on paljon myös hyvää. Ymmärtääkö Rushdie Shalimaria niin pitkälle, että voisi armahtaa hänet? Ei, kyse on romaanin taiteesta! ”Televisio, jopa uutiset ovat nykyisin täynnä pahoja ihmisiä, mutta eivät he liikauta meitä. Moraalittomat teot koskettavat vain jos olemme kiintyneet tekijään. Siksi Shalimarissa on myös hyvää – alussa.”

Rushdie on miettinyt fanaattisuuden syitä 17 viime vuotta: Miksi yhdestä tulee terroristi ja toisesta ei? ”Vastaus on, että mitään ei tapahdu automaattisesti. Kyse on myös luonteista. Myös terrori-iskujen syyt vaihtelevat.” Aiheesta voisi saarnatakin, mutta ennen muuta Rushdie panee miettimään. Hänen uusi romaaninsa on yhtä paljon varoitus niin muslimeille kuin maallistuneille moniarvoisuuden puolestapuhujillekin. Ennen Britannian huivikohua Rushdie teki lehtihaastatteluissa selväksi, ettei radikaalien ääri-islamistien vaatimuksiin pidä taipua eikä välttämättä edes neuvotella imaamien kanssa, koska he edustavat vain pientä muslimivähemmistöä.

”Tehokkain keino torjua terrorismia on jatkaa elämää entiseen, pelottomaan tapaan.” Niin kuin hän tekee. ”Olen kirjailija, ja romaanin taide riippuu täysin siitä, miten avoin yhteiskunta on. Kiina ja entinen Neuvostoliitto ovat esimerkkejä siitä, ettei taidetta voi syntyä suljetussa yhteiskunnassa. Merkittävimmät arabikirjailijat, kuten Hanan Al-Sheikh, elävät maanpaossa.Vain egyptiläinen Naguib Mahfouz kirjoitti kotonaan, mutta hänetkin pahoinpideltiin.”

Aurinko vilkuttaa vaahteran lehvästön läpi Rushdien silmiin. Oxford streetillä soivat jo joulukellot ja Harrodsin tavaratalo on paketoitu jouluvaloihin. ”Asun Britanniassa ja Yhdysvalloissa siksi, että pidän niiden vapaasta elämäntavasta. Rakastan New Yorkia.” Rushdie siirsi pysyvän kotinsa Lontoosta New Yorkiin avioiduttuaan muutama vuosi sitten intialaisen näyttelijän ja mallin, 33-vuotiaan Padma Lakshmin kanssa. Avioliitto on Rushdien neljäs. Kärkkäitä brittejä närkästyttävät lehtikuvat, joissa Rushdie bailaa filmitähtien kanssa New Yorkin yökerhoissa. Rushdie nauraa ääneen. Hän on uskomaton yhdistelmä raskasta ja kevyttä, pintaa ja syvyyttä. Kyllä, hän rakastaa kauniita naisia. Hän rakastaa olla heidän ympäröimänään. ”Se on rankkaa, mutta se on minun tehtäväni.” ”Olen kasvanut naisten keskellä, minulla on kolme siskoa, ja lähes kaikki ystäväni ovat naisia. Tunnen oloni kotoisaksi naisten seurassa.”

Haastattelun jälkeen Rushdie esittelee kännykästään Padman ja nuorimman poikansa, 9-vuotiaan Milanin kuvat. ”Padma on super fit, minun t-paidassani lukee liikunta tappaa, exercise kills.” Että häntä naurattaa! Nyt Rushdie on jo kolmatta viikkoa Lontoossa. Yksin, koska Padmaa pitää New Yorkissa hänen emännöimänsä viikoittainen tv:n kokki-show. ”Täällä ovat kaikki vanhat ystäväni, tapaan heitä.”

Rushdie on asunut Lontoossa vuodesta 1968 lähtien Cambridgen opintojensa jälkeen. Lontoosta hän hoitaa myös Euroopan kirjamessuesiintymiset. Hän myös kirjoittaa. Työn alla oleva romaani sijoittuu 1600-luvun Intiaan. ”Se tosin takkuaa, koska olen siirtänyt kirjastoni New Yorkiin. Vain keskeiset lähdeteokset mahtuivat matkalaukkuuni.”

Syksyllä Rushdie löysi kirjastostaan hänen isänsä hänelle kirjoittaman kirjeen. ”En ymmärrä, miten olin saattanut unohtaa sen. Olin neljänkymmenen saadessani kirjeen. Isäni oli silloin 77 ja kuoli vain neljä kuukautta myöhemmin.” Rushdien tavoin Cambridgessa englantilaista kirjallisuutta opiskellut isä analysoi kirjeessään poikansa tuotantoa. ”Isä oli paneutunut työhöni ja antoi sille lopulta täyden hyväksyntänsä. Se oli juuri sellainen kirje, jollainen jokaisen pojan pitäisi saada isältään.” Rushdie vaikenee toviksi. ”Me lapset olemme joskus aika julmia vanhemmillemme.” Hän kertoo, kuinka hänen isänsä loukkaantui Keskiyön lapsista eikä suostunut puhumaan hänelle moneen kuukauteen. ”Hän ei pitänyt romaanini ’Ahmed Sinaista’, joka kieltämättä muistuttaa häntä.” Kun isä sitten päätti antaa anteeksi pojalleen, teki hän sen niin, että poika päätti vuorostaan olla puhumatta isälleen muutamaan kuukauteen. ”Olin ollut enemmänkin huolissani äitini reaktiosta, mutta nyt hän yritti selittää isälle, että kirjahan on vain kertomus.”

Rushdien äiti muutti puolisonsa kuoltua Kashmirin jaossa Pakistanin puolelle jääneiden lähisukulaistensa lähelle Karachiin. Rusdien fatwan aikana hän ei saanut ainuttakaan uhkausta. Päinvastoin, torilla tutut ihmiset voivottelivat hänelle hänen poikansa julmaa kohtaloa. ”Äiti ei ollut suuri lukija, mutta hän luki kirjani ja piti niistä, koska ne olivat minun kirjoittamiani.”

Rushdien isälle kirjallisuus oli koko elämä. Hän oli täysin maallistunut, mutta Ibn Rushd (1126–1198), lännessä Averroës-nimellä tunnettu muslimifilosofi, joka välitti Aristoteleen opit länteen, oli hänen intohimonsa. ”Ibn Rushd oli niin tärkeä isälle, että hän luopui muslimiperinteestä, jonka mukaan pojan sukunimeksi tulee isän etunimi, ja otti perheemme pysyväksi sukunimeksi Rushdien.” Rushdie virnistää: myös Averroësilla oli vastustajansa – hänenkin kirjojaan poltettiin roviolla. ”Ehkä nimi oli isäni profetia minulle.” Viime vuosina Rushdie on taas voinut matkustaa vapaammin. Nyt hän haluaisi Kashmiriin; hänen siskonsa lomaili jo siellä. Mumbaissa, entisessä Bombayssa, hän käy pari kolme kertaa vuodessa tapaamassa sukuaan ja ystäviään. ”Se oli jo lapsuudessani monikulttuurinen, siellä oli koko maailma.”

”Bombyian”, katujen kieli oli sekoitus hindiä, gujaratia, marathia ja englantia. Rushdien kotona puhuttiin pakistanilaisittain urdua. ”Ennen kuin pystyin kirjoittamaan romaania, minun oli ratkaistava miten kirjoittaa yhdellä ainoalla kielellä, englanniksi siten, että se kuulostaisi yhtä aikaa monelta kieleltä, ’bombyianilta’”, Rushdie selittää hidasta alkuaan kirjailijana. Esikoisteoksessa, Grimuksessa, hän ei onnistunut, mutta Keskiyön lapset sai arvostetun Booker-palkinnon ja valittiin myöhemmin kaikkien aikojen parhaaksi Booker-palkituksi romaaniksi. ”Kirjan ilmestyessä olin jo kolmenkymmenenviiden.”

Rushdien maan alla viettämät vuodet muuttivat ainakin hänen työskentelytapojaan. ”Olin ennen valtavan taikauskoinen: kirjoitin vain oman työpöytäni ääressä ja edessäni piti olla tietyt valokuvat. Nykyisin kirjoitan missä vain – avaan vain koneeni ja alan kirjoittaa. Ei mitään temppuja, vain hiljainen ympäristö. Romaanin viimeinen lause on valmiina kun aloitan, muuten tarkatkin suunnitelmat saattavat muuttua.” Tottakai Rushdie ajatteli fatwan aikana omaa kuolemaansa, ”mutta ymmärsin myös, ettei fatwa ole ainoa kuoliaaksi tekevä asia”. Kolme hänen parasta kirjailijaystäväänsä, Raymond Carver, Bruce Chatwin ja Angela Carter menehtyivät sairauksiin hänen maan alla viettämiensä vuosien aikana. ”He olivat vasta viisissäkymmenissä ja minä olen muutaman kuukauden kuluttua jo kuudenkymmenen. Tässä iässä kysymys kuolemasta pyörii joka päivä mielessä.” Rushdie pitää tauon. ”En ole vielä valmis. Minulla on vielä paljon tekemistä ja haluaisin nähdä poikani varttuvan.” ”On hämmentävää tajuta, että mahdollisuus kirjoittaa on rajattu. Koska olen hidas kirjoittaja – kirja neljän, viiden vuoden välein – onnekkaassa tapauksessa kirjoitan enää kolme, neljä kirjaa. Siksi minun on mietittävä vakavasti, mitä ne ovat.”

Rushdie on jo luvannut Milan-pojalleen kirjoittaa lastenkirjan. ”Hän elää välillä mielikuvitusmaailmoissa kuten minä lapsena ja kysyy yhtenään, missä hänen kirjansa viipyy.” Toiselle pojalleen, nyt jo 26-vuotiaalle Zafarille hän kirjoitti rakastetun lastenkirjan Harun ja tarinoiden meri. Rushdie on päättänyt kirjoittaa myös odotetun elämäkertansa. ”Vastustin sitä, koska halusin kirjoittaa sen samalla tyylillä kuin romaanini, enkä kyennyt näkemään itseäni romaanihenkilönä. Gabriel García Márquezin elämäkerran luettuani tiesin, että sekin on mahdollista.”

 Rushdie nauraa, ääneen. ”Tiedättekö muuten, mikä on pahin kiinalainen kirous? He toivottavat toiselle mielenkiintoista elämää!”
 ”Minulla totisesti on ollut mielenkiintoinen elämä.” 

Teksti: Riitta Kylänpää/ SK

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: ilveilijä, Salman Rushdie, Shalimar

Kommentit

Thanks for the link!Reviewing for open lab was so hard! Having to work to find things wrong with great wrintig just because there aren’t enough slots. Made me feel pretty bad – still I’m obviously happy to help…Happy New Year, Michelle! Good luck with getting back into the swing

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *