Saarikoski herkissä kotitunnelmissa

Pentti Saarikoski. Kuva:Otava/Nikolai NaumoffTässä eräänä päivänä yritin lukea Miia Toivion Pystyä hiljaisuutta. Paino sanalla yritin, sillä en ymmärtänyt tästä kehutusta runokokoelmasta sanaakaan. Niinpä lukemisen puutteessa käännyin oman kirjahyllyni puoleen ja tein löydön.

Hyllystä pupsahti esiin Pentti Saarikosken Runot. Kyseessä on vuonna 2004 Otavan julkaisema kirja, johon on koottu kaikki Saarikosken kirjoittamat runokokoelmat sekä runoja kokoelmien ulkopuolelta.

Esimerkkinä Saarikosken viimeiseksi uskottu runo, jonka runoilija kirjoitti vieraskirjaan vain kahta viikkoa ennen kuolemaansa.

Selailin tätä Saarikoski-raamattua hetkisen ja olin jo ehtinyt unohtamaan, miten erinomainen kokoelma En soisi sen päättyvän oikeasti on. Se paljastaa, ettei Pentti ollut vain kapakoissa ravaaja, vaan oli jopa säyseä ja rakastava kotimies.

Kokoelma sisältää kauniita ja pieniä runoja rakkaudesta tai oikeastaan Saarikosken itsensä sanoin, kyseessä ei ole kirja rakkaudesta vaan yhdessäolosta, kuten tästä otteesta selviää:

Nämä runot on kirjoitettu hänelle
hänen silmiensä alla.

Saarikoski ei ilmeisesti koskaan ollut suuri romanttisen rakkauden ihailija. Naisten kehumisessa hänellä oli suuresti opeteltavaa, kuten tässä kohtaa: 

Hampaasi ovat niin harvat
                                        että kun hymyilet,
tuuli tekee minut mustasukkaiseksi.

Mutta sitten taas toisaalta:

On olemassa aine, joka valaisee minut. Kun katsot silmiin,
voit olla varma, että rakastan sinua.

No, näin sitä runoilija jo pitää muusansa varmasti tyytyväisenä.

Kirjan julkaisuvuonna 1968 Saarikoskella ja silloisella vaimollaan Tuula-Liinalla on mennyt ilmeisen mukavasti, sillä kokoelman sävy on varsin kotoisa, lämmin ja kunnioittava, kuten tässä otteessa:

Sinä puuhaat keittiössä. Laitat paikkoja kuntoon.
Minä kuuntelen sitä. Minä rakastan sinua,
                            ja kaikki on sitä myöten selvää.

Vaikkakin saarikoskimaiseen tyyliin tietty melankolia ja kuoleman odottaminen väijyy taustalla, kuten tässä otteessa:

Älä anna minun kuolla.
Keitä minulle velliä. Pari kananmunaa.
Minulla olisi vielä vähän asiaa sinulle.

Tai tässä otteessa:

En puhu pitkään. Puhuminen tulee kalliiksi.
Minun on säästettävä rahaa sitä päivää varten
                                               joka ei odota.

Miehen ja naisen toiveiden tai ihmisten erilaisuudesta ylipäätään Saarikoski kirjoittaa näin:

Jos minä olen syksy. Ja sinä olet kevät.
Niin minä odotan sinua.

En soisi päättyvän on Saarikosken kokoelmista kieleltään helpoimmasta päästä. Sitä on äärettömän helppo lukea, vaikka runot lyhyitä pyrähdyksiä ovatkin, minimalistisuudessaankaan eivät kuitenkaan tekotaiteellisia. Saarikoski nitoo pätkänsä jollain selittämättömällä vireellä ja hengellä yhteen. En tiedä pitikö Saarikoski kokoelmaa itse välityönä, mutta vetovoimaa siinä on yhä 45 vuoden jälkeenkin.

Comments

Teksti:Esa Pesonen
Avainsanat: En soisi sen päättyvän, Miia Toivio, Pentti Saarikoski, Pysty hiljaisuus, Runot

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *