Risto Lindstedt: Moottoripyörä ja miehen mieli – Erilainen matkakirja

Eukkoja ja leijonia

Puro kohisee läpi pään. Aika on kolottanut aitan oven alista reunaa. Iltayön vähävaloinen kiila häälyy kynnyspuulla aamun vahvistuksia odotellen. Saunotettu ja olutettu ruumis raukeaa. Uni houkuttuu puron matkaan, kuohahtaa, pyörähtää, vuoltuu yli päivän tapahtumien, kiertää huomishuolien kivikot, hupattelee karkuun muistilta.

Juuri nyt on hyvä olla.

Aamut tulisi julistaa rauhoitetuiksi: kesäisin kello 6.00–8.00 ja talvisin kello 7.00–9.00 väliseksi ajaksi. Kiellettyä olisivat kiire, kovaääninen puhe, kiukuttelu, riidan haastaminen, tekemättömistä töistä muistuttaminen, murehtiminen ylisummaan. Aamut voivat olla päivän ainoita oikeasti elossa olemisen tunteja. Selviämisen tunteja ei lasketa.

Ranta on tyhjä. Päivännousu ei ole vielä ehtinyt siivoilla varjoja Koskenselälle, kauempana Saimaalla välkkivät ensimmäiset kimmellykset, kahdeksan minuutin matkan auringosta tehneet. Uimahousuja ei ole, mutta ei ole kieltomerkkejäkään. Radikalismiin ja munasillaan oloon ei tarvita erityistä rohkeutta. Mieluimmin järven lipatukseen kuin suihkuun. Pyyhe ehtii tuulestua kuljetuskuivaksi aamiaisen aikana.

Sahalahden emäntä sanoo koko yön ohraryynipuuroa hauduttaneensa. Se ei ole vaatimus, mutta ymmärrän myöntyä. En haluaisi heti aikaisesta aamusta keskustella esillä olevasta salaattitarjonnasta. Puuro on hyvää ja tiedän sen suojaamana selviäväni niistä kaikista päivän kahvikupeista, joita en lainkaan tarvitse, mutta jotka tulen kyllä juomaan, tosin pullitta. Pullakahvit, sen mummoisempaa sanaa ei voi olla.

Päivän ensimmäisen tankkauksen aikana riipustan edellisen päivän merkinnät ajopäiväkirjaan. Arvelen, ainakin kauempaa katseltuna, näyttäväni hyvinkin intelligentiltä kulkurilta puhtaassa, mutta kulahtaneessa t-paidassani ja henkselöidyissä ajohousuissani. Isovanhempien hautapysäkillä Ylämaalla oli tullut juurellinen olo. Tunnissa ehtii tehdä paljon arkeologisia kaivauksia omilla jalanjäljillään. Ei hoveja, ei maaomaisuuksia eikä kunniaa ja mainetta, mutta selviytymisen aateluutta riittämiin.

Tauotellessa ruumisrytmi lepoontui nopeasti. Sen palauttamiseksi tarvittiin uusi parinkymmenen kilometrin nykäisy, likelle Lappeenrantaa. Onko rytmin palauttamisessa kyse lihasten lämpenemisestä vaiko sympaattisten hermojen preganglionaaristen neuronien synapsipäätteiden asetyylikoliinin tuotannon nousemisesta kulutusta vastaavalle tasolle. Saattaapa näitä pohdiskella, jos ei ole tähdellisempää mietittävää.

Kuutostie oli tylypätkä, silkkaa siirtoajoa, pakko röpötellä Imatralle saakka, kun kohti Puumalaa ja Sahalahtea teki mieli käännähtää. Tein urheilijamaisen päätöksen: keskityn puhtaasti omaan suoritukseen, katsotaan miten pitkälle se riittää. Perille saakka, toivottavasti.

Ruokolahti on sopiva paikka taidepaussille. Pitäjäntuvan mäelle nousi neljäs kirkko 1854. Pitäjällä liikkuu edelleen sitkeä huhu, että kirkon olisi piirtänyt ruotsalainen, silloin 36-vuotias arkkitehti Carl Edelfelt. Hänelle oli samana vuonna syntynyt esikoispoika Albert. Albert kävi Ruokolahdella 1887. Hän oli 33-vuotias. Sillä keikalla hän teki luonnokset yhteen tunnetuimmista tauluistaan ”Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä”; neljä naista odottamassa kirkonmenojen alkamista. Vasemmalla istuvalla on juttu kesken. Hänen vieressään istuvalla virsukenkäisellä on kasvoillaan ”ei voi olla totta” ilme. Kolmas nainen on ujompi, varautuneempi, kädet puuskassa ja se neljäs, liinasta kääräisty nyytti sylissään, on selvästi pudonnut omiin mietteisiinsä. Hän on meneillään olevan uutislähetyksen ulkopuolella.

Kierrän kirkon kahdesti, myötä -ja vastapäivään, ja yritän asetella eukkoja (itse asiassa varsinaisia ”eukkoja” on vain kaksi, kaksi muuta ovat hyvinkin keski-ikäisiä) oikeaan kulmaukseen istuskelemaan. Tämä on ihan höpöhommaa, romanttisen mielenlaadun piilorealismia. Yritän tehdä fiktiosta dokumenttia. Kuitenkin olen jyrkästi sitä mieltä, että kysymyksessä on, vihjeenä metsänraja taustalla, kirkon pääovesta katsoen oikeanpuoleinen kulma. Lukitsen kansallisromanttisen taideymmärrykseni tähän nurkkaan.

On epäoikeudenmukaista epäillä kirkolle pitkistä, vaivalloisista matkoista tulleiden pyhäisyysnälkää, mutta olisi myös epä-älyllistä ajatella, että kirkonmäelle tultiin vain synnintunnoissa. Kyllä sinne tultiin myös puhtaasti uteliaisuudesta. Albert Edelfelt maalasi eukot kirkonmäellä, mutta yhtä hyvin kohteena olisivat voineet olla äijät kirkon juurella. Sunnuntaiset aamut olivat viikon pääuutislähetys. Mitä aikaisemmin oli paikalla, sitä enemmän saattoi kuulla. Kansalaisjournalismin kehitys alkoi paljon aikaisemmin ennen kamerakännykkäpaparatsmia ja internetissä huutamista.

Ruokolahdella eukko on sittemmin brändätty merkkituotteeksi. Eukon arvonimi myönnetään vuosittain jollain tavoin kotiseutuansioituneelle. Sellainen varmaan myönnettäisiin myös leijonalle, mutta vuoden 1992 kesän jälkeen niitä ei ole venäläisistä sirkuksista Ruokolahdelle karkaillut. Perinne pääsi jostain syystä katkeamaan. Kertakäyntileijonasta tehtiin maskotti. Kun tarina on hyvä ja tarkoituksenmukainen, se on hyvä ottaa tosissaan. Se kesä meni leijonaa leikkiessä. Haamuvaeltajan julkisuusarvo oli suurempi kuin Helsingissä meneillään olleen ETY-seurantakokouksen.

Osa jäljistä tosin paljastui lusikalla tehdyksi, ja saattoipa joku epäillä, mistä leijona olisi murkinansa napannut. Metsäjänis oli varmasti haasteellisempi kuin häkkiin heitetty lihajööti. Tarina jäi avoimeksi, eikä mikään googlettaminen antanut vastausta siihen, palasiko leijona työpaikalleen yksityiselämäänsä kohdistettuun julkisuuspaineeseen hermostuneena ja suomalaismetsien kyseenalaiseen vapauteen kyllästyneenä.

Leijonatarinassa on somasti jotain samaa kuin on Mika Waltarin käsikirjoittamassa elokuvassa Kulkurinvalssi. Vapaaherra Arnold pakenee Pietarista ja on sitä mieltä, että Suomessa on köyhimmässäkin rengissä enemmän miestä kuin Pietarin koko hovissa. Mieluimmin siis kulkurina kuin hännystelijänä. Kulkurinvalssi on vuodelta 1941, jolloin käytiin jatkosotaa, ja Ruokolahden leijona ilmestyi 1992, jolloin Neuvostoliitossa kaivauduttiin hämmästyneinä ulos niskaan romahtaneen järjestelmän raunioista, eikä rajan tälläkään puolella oikein tiedetty, missä mennään kun leijonatkin karkailevat.

Tarinat pitää ottaa tosissaan, ja jos on tosikko, niin ainahan niistä voi huvittautua. Taivalkoskella legendaarista kauppaa pitävä hra Jalava on vuosikymmeniä osannut luistattaa kaupantekoa tarinoilla. Pienipesäiset piiput eivät suinkaan ole mitä tahansa polttimia, vaan Viipurin piipputehtaan viimeinen valmistuserä. Saattoivat ne piiput Viipurista olla, mutta valmistusajankohtaa sopi epäillä. Totisella naamalla kerrotussa jutussa ei sinänsä ollut mitään vikaa.

Ajoreissuilla oppii pitämään tavaramäärät minimissä. Puurotettuna ja kahvitettuna, tämän nousevan päivän vapaaherran kamat solahtelevat sinne, mistä ne olivat ehtoolla otetut. Kasteenpyyhkäisy satulasta ja kone hereille. Tie on tyhjä. Kirkonmäelle ei ole menijöitä. Leijonaa ei tarvitse pelätä, hirviä kylläkin, vaikka ne ovat jo aikaa sitten kesämailleen siirtyneet ja karkotetut vasatkin jo osaansa tyytyneet.

Vesaiset tienvarret nostavat automaattisesti valmiustasoa. Vaikka olen yrittänyt sitkeästi irrottautua kaikesta pelkäämisestä, tämän hirvipelon kyllä pidän. Puolen tunnin ajon jälkeen tulee pysähdys. Pistohiekan kohdalla nopeus putoaa automaattisesti hölkkävauhdiksi ja hetkeä myöhemmin tapahtuu selkäydinpysähdys. Tätä ei voi päästää ohi. Tie ujuttautuu kapealle kannakselle. Päivännousu ahtautuu samaan kapeikkoon, tulee jyrkkien kalliorintuuksien pinnoilta yön tummia pyyhkäillen ja helähtää täydeksi vapaiden vesien aamutyveneen päästyään.

Juuri nyt on hyvä olla.

Otteet kirjasta Risto Lindstedtin Moottoripyörä ja miehen mieli – Erilainen matkakirja (Kirjapaja 2008).

[embed http://lukeminen.fi/kirjat/moottoripyora-ja-miehen-mieli]

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Moottoripyörä ja miehen mieli – Erilainen matkakirja, Risto Lindstedt

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *