Risto Lindstedt ja Reijo Vahtokari: Mika Waltari – Muukalainen maailmassa

Risto Lindstedt, Reijpo Vahtokari Mika WaltariKammion aika

Aina kun Mika Waltari tunsi olevansa jakamattoman onnellinen, hän tiesi olevansa jo mieleltään sairas.

Mika Waltari kirjoitti 1935 opiksi ja ohjeeksi teoksen Aiotko kirjailijaksi. Hän määritteli kirjansa tuttavalliseksi keskusteluksi kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää. Waltarin lähtökohta oli käytännöllinen: hän halusi konkreettisin neuvoin romuttaa todellisuudelta karkailevia harhaluuloja ja kirjailijana olemiseen liittyvää romanttista hörhöilyä.

Ohjeita jakava Waltari oli kokenut mutta sittenkin vasta 29-vuotias. Kaikkea hän ei voinut vielä aavistaa omasta kirjailijatiestään, vaikka kirjoittikin: ”Jos haaveksit tulevaisuutta ammattikirjailijana, muista, että sinua tällöin odottaa melkein varmasti kuluttava nuoruus, rauhaton miehuus ja turvaton vanhuus.” Waltaria itseään odottivat säännöllisesti toistuvat mielisairaalajaksot, joiden aikana maksettiin perintöveroa luovuuden lahjasta. Waltari itse puhui kammioon joutumisesta. Ilmaisussa oli slanginomaista tehostusta, sillä sairaalakielessä kammiolla tarkoitettiin pyöreää huonetta, missä potilas ei voinut vahingoittaa itseään ja minne hänet tilapäisesti sijoitettiin silloin, kun lääkkeiden rauhoittava teho ei ollut riittävä. Insuliinihoitoa annettiin siihen erityisesti varatussa huoneessa.

Ensimmäisen kerran Waltaria hoidettiin kuukauden verran mielisairaalassa 1942. Syynä oli stressin aiheuttama unettomuus. Valtion Tiedoituslaitoksen sotilasvirkamies oli ylikuormitettuna tehnyt sitä, mitä sotaa käyvän maan tarpeisiin oli käsketty tehdä. Waltarille kehittyi luovuuslukujärjestys, joka toistui vuodesta toiseen samankaltaisena. Työn valmistumista seurasi pidäkkeetön putoaminen, uupumus, unettomuus ja masennus, alkoholi, uusi rakastuminen ja sairaalahoito. Toipuminen alkoi uuteen työhön liittyvällä oivalluksella, jota seurasi kaihtamaton irrottautuminen kulloisestakin ihastuksesta, tyylin löytyminen ja käsittämättömän intensiivinen kirjoitusvaihe, joka oli jälleen päättyvä käsikirjoituksen inhoamiseen ja tyhjyyteen putoamiseen.

Nykyisin luovuuteen perustuvassa bisneksessä muodikkaat ”brainstorm”- istunnot ovat ilmeisesti tähtisädetikuilla leikittelyä verrattuna Waltarin aivomyrskyihin. ”Aivot jauhavat aina. Suuren työn valmistuttua aivot jäävät kipunoiden jauhamaan tyhjää.” Silloin edessä oli kammion aika, vaikka mikään psykiatria ei Waltarin mielestä pystynyt sinänsä parantamaan luovuutta, mikä tosin ei ollut tarkoituskaan. Luovina kausinaan hän oli vuosittain parisen viikkoa sairaalahoidossa.

Sekunneissa Istanbuliin

Vuosi 1945 oli ollut erityisen kiihkeä. Waltari oli kirjoittanut Sinuhen, kaksi näytelmää Gabriel, tule takaisin ja Noita palaa elämään. Syksyn tihentyessä Sinuhen jälkilämmöissä oli syntynyt vielä Neljä päivänlaskua, jota voi lukea Waltarin luovuuslukujärjestyksen mukaisena kertomuksena rakastumisesta samalla kun se on lempeän itseironian sävyttämä sairauskertomus.

Aivot jauhoivat vielä joulukuussa. Kertova runokokoelma, joka oli saanut jo todenmukaisen nimen Aamuyö, kello viisi, syntyi ryöpyten. Waltari tunsi olevansa varjottomasti onnellinen ja sen kantavan onnellisuuden tunteen perusteella hän tiesi jo olevansa sairas. Tammikuussa hän oli jälleen valkoisessa huoneessa sinisen huovan alla.

Waltari on kuvannut Sinuhe-vuotta seurannutta sairaalajaksoaan yksityiskohtaisesti, tosin kirjalliseen rytmiin ja tyyliin sovitettuna.

Lepäsin jäsenet huomattavasti vavisten, ruumis hiessä, tietoisuuden ja unen rajamailla insuliinin suloisesti polttaessa pois elimistöstäni väsymyksen ja turhien muistojen surullista kuonaa. Turvana vieressä väijyvää tajuttomuutta vastaan olivat käden ulottuvilla soittokellon nappi ja lasillinen punaista sokerilientä. Silmäni seurasivat hajamielisesti kellon osoitinta ja määräajan kulumista umpeen, mutta mielessäni liukuivat hajanaisina unen ja toden rajalla mielikuvien välkkyvät saippuakuplat.

Psykiatrisessa hoidossa potilaalle annosteltu insuliini romahdutti veren sokeriarvot ja perusteellisesti säikäytetty keho saatiin koomaan vajoamista muistuttavaan tilaan. Insuliinihoidosta luovuttiin vähitellen 1960-luvun loppupuolella sen vaarallisuuden vuoksi. Hoitomuoto korvattiin sähkösokeilla.

Samassa hetkessä, jolloin kellon viisari osoitti ajan kuluneen umpeen ja kurotin vapisevan käteni tavoittamaan sokerilientä kalisevia hampaitani vasten, elin sekunnin, joka kaiken pimeän ja tuskan jälkeen aukaisi minulle säteilevän portin uuteen työhön.

Sairaalavuoteelta Waltari oli singahtanut Istanbuliin seraljin muurille istumaan ja ajattelemaan janitsaarien pihan ikivanhaa plataania, jonka rungossa näkyivät keittopatojen liekkien nokiset jäljet ja jonka oksista olivat riippuneet hirtettyjen visiirien ruumiit ”janitsaarien viskattua patansa nurin ja rummuttaessa kapinaa niiden kylkiin”.

Vuoden 1946 parantumisen lähtöruudusta ja laajimman teosparinsa, romaanien Mikael Karvajalka (1947) ja Mikael Hakim (1948) alkuräjähdyksestä Waltari on kertonut matkakirjassaan Lähdin Istanbuliin (1947).

Terve mieli, terve lause

Levottomuus, eksistentiaaliset kysymykset, joihin sekoittui vahvasti tietoisuus elämän rajallisuudesta, kehittivät 1950-luvulle tultaessa Waltarissa mielenmyrskyä kuin pitkään jatkunut korkeapaine ukkosta. Syksyllä 1950 Waltari oli lähtenyt vaimonsa Marjatan, ylioppilaaksi keväällä kirjoittaneen tyttärensä Sadun ja perheystävä Hillevi Lagerstamin kanssa Pariisiin. Ensimmäisenä kotiin palasi Marjatta Waltari. Muu seurue jäi Pariisiin. Sitten Mika katosi hotellista mystisellä tavalla. Satu ja Hillevi selvittivät itsensä jouluksi kotiin. Waltari oli haltioituneesti juovuksissa lähtenyt Espanjaan etsimään etruskien jälkiä. Konkreettisin löytö oli kuitenkin Espanjan poliisi ja järkytetty Waltari palasi kotiin konsulaatin avustamana, valtion kyydillä.

Vaikein, psykoosiin johtanut romahdus tapahtui 1953 syksyllä Milanossa. Taivas romahti niskaan kyyhkysen sulan painolla. Aamuaikaisella torilla kävelleen Waltarin kädelle leijui pieni sulka. Ajatus sulasta merkkinä, symbolina riitti mielen rikkoon. Waltari vietti kuukauden Villa Torren mielisairaalassa. Waltarin palatessa myöhemmin Milanon kokemuksiin, hän sanoi sen opettaneen entistä selvempään itsekuriin. ”Juuri neuroosiensa ja mielenterveyden häiriöiden hallitsemiseen pyrkiminen, siis henkinen itsekuri, on välttämättömyys, jotta luova työ pystyisi löytämään terveen ilmaisun. Kirjoittaminen edellyttää mielenterveyttä. Häiriintyneessä tilassa ei voi kirjoittaa kuin häiriintynyttä tekstiä.”

Milanon vuonna Waltari oli kirjoittanut pienoisromaanin Koiranheisipuu, joka tosin ilmestyi vasta 1961 samannimisessä pienoisromaanikokoelmassa. Koiranheisipuun minäkertoja on lähempänä tekijäänsä kuin mikään muu Waltarin teoksen kertoja tai päähenkilö. Tunnustuskirjana se vertautuu kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Crister Kihlmanin Ihminen, joka järkkyi -teokseen.

Sillat palaa, Waltari ui

Koiranheisipuussa kirjailija valmistautuu työhön, Turms, kuolematon (1955) romaanin kirjoittamiseen. Siitä oli tuleva Waltarin kaikkein mystisin romaani, kurotus vapauttaviin korkeuksiin, yritys irrottautua henkilökohtaisesta uskon ja epäuskon elämänkestoisesta ristipaineesta.

Markku Envallin mukaan Koiranheisipuu ”kytkeytyy Turmsiin samankaltaisin vaikka ei yhtä kattavin kosketuskohdin kuin Neljä päivänlaskua Sinuheen. Kumpikin on omaelämänkerrallinen romaani olosuhteista, joissa kirjailija viritteli tai kirjoitti yhtä suuromaaniaan.”

Koiranheisipuun päähenkilöt ovat kirjailija ja hänen kolme naistaan: vaimo, nuoruuden rakastettu ja uusi rakkaus. Vaimo tarkoittaa rauhaa ja suojaa, kun on kirjoittamisen aika. Nuoruuden rakastettu, Marvi, on muisto ensirakkaudesta, jonka kirjailija myöhemminkin tapasi jouduttuaan ensimmäisen kerran kammioon. Uutta rakkautta taas tarvitaan, jotta olisi mahdollista nousta nykyisestä masennuksesta ja ryyppyputkesta takaisin luovaan työhön.

Pienoisromaanin alussa tavataan huvilan keittiössä myös arkista järjestystä ylläpitävät ystävättäret, ”pienet ketut”. Waltari nimitteli pieniksi ketuiksi vaimonsa Marjatan tukiryhmäksi liittyneitä Hillevi Lagerstamia ja Kirsti Ortolaa. Ketuiksi siksi, että he oveluudellaan yrittivät suojella vaelteluun hurmaantuvaa miestä yllätyksellisiltä liikkeiltä ja reippaalta rahankäytöltä. Marjatta saattoi osoittaa kiitollisuuttaan Hilleville lahjoittamalla hänelle korun, kun hän oli saanut jälleen kerran palautettua Waltarin ehjänä kotiin.

Waltari on sanonut, että pienoisromaani antaa niin täsmällisen kuvauksensa hänen luovuutensa lähtökohdista, ettei siihen ole mitään lisäämistä.

Ja samassa erosin itsestäni. Hyasintin tuoksu, kuusien tummuus. Ilmestys valtasi minut. Huikaisevana sekuntina koin ja näin kaiken mitä turhaan ja tuskallisesti olin ajatellut, lukenut, suunnitellut. Kokonaisuus valkeni minulle. Työ. Ei sillä ollut mitään tekemistä sinun kanssasi tai Marvin kanssa. Se oli liikkunut ja kasvanut minussa tietäen ja tietämättä…Tiesin että tulisin kiusaamaan epätoivoon asti kaikkia joita rakastin. Mutta tiesin että tulisin jälleen pala palalta vaivalloisesti rakentamaan kokoon kaiken mikä oli luhistunut ympärilläni. Niin oli ennenkin tapahtunut. Kerta kerralta se vain kävi vaikeammaksi. Kuluin ja muut kuluivat. Ei, turvallisuutta en voinut antaa kenellekään mitä tahansa saatoinkin antaa. Mutta sinä hetkenä en säälinyt. En säälinyt ketään. Sääli oli pientä sen rinnalla mikä eli ja hehkui minussa. Se oli enemmän kuin minä.

Ja taas paloivat sillat Waltarin takana, mutta ”aina pystyn uimaan takaisin. Siksi olen kauhea. Parantumaton”.

Normaalia ei ole

Waltarin viimeiseksi jäänyt suurtyö, kaksiosainen Ihmiskunnan viholliset ilmestyi 1964. Sitä olivat edeltäneet kristillisen trilogian kaksi muuta teosta Feliks onnellinen (1958) ja Valtakunnan salaisuus (1959). Kehä oli umpeutunut Waltarin palatessa takaisin koko elämänsä ajan kipeänä säilyneeseen uskon ongelmaan, siihen samaan umpisolmuun, jonka purkamisesta kirjailijatie oli alkanut 1925. Vaikenemisen vuosien jatkuessa, luovuuden jo ehdyttyä, sairaalajaksot vielä jatkuivat. Keväällä 1973 Waltari oli ollut kuusi viikkoa Hesperiassa.

Ylilääkäri Toivo Pihkanen suostutteli potilaansa Waltarin, professori Per-Olov Barckin ja kirjailija Matti Kurjensaaren Suomen Kuvalehden yhteishaastatteluun. Waltari suostui, koska hänen mielestään käsite normaali ihminen on jo sinällään ajatushirviö ja mielenterveysasioihin liittyi voittamattoman paljon sovinnaisia harhakäsityksiä. Haastattelussa Waltari muistutti, että kaikki maine ja menestys maksetaan niin katkeraan hintaan, etteivät sitä tavalliset ihmiset lainkaan tajua. Luovan työn tekijät olivat tapailleet vuosikymmenien aikana enemmän tai vähemmän toisiaan psykiatrisilla osastoilla. Frans Eemil Sillanpään ja Waltarin tapaamisesta Lapinlahdessa kerrotaan useita versioita. Yhden mukaan Sillanpää oli ihmetellyt, mitä Waltari mielisairaalassa tekee. Sillanpäällä itsellään oli perusteltu syy hoidossa olemiseen. ”Minä olen täällä, koska olen nobelisti.”

SK:n haastattelussa puhuttiin eri hoitomuodoista ja sivuttiin myös oksennushoitoa. Waltari sanoi jotain siitä tietävänsä. ”Vanha periodi alkoholisti elämänsä parhaissa voimissa pitää pesuvatia vierellään ja oksentaa jokaisen ryypyn jälkeen, olen itse henkilökohtaisesti kokeillut sitä.” Waltari piti rivona käsitystä, jonka mukaan psykiatrisen hoidon tarkoitus on palauttaa ihminen työelämään. ”Pääasiahan olisi palauttaa ihmisen sellaiseen tilaan, että hän voisi hiukan iloita elämästään, siitä, että ruoho on vihreä, aurinko paistaa.” Keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että myös ongelmiaan tiedostamattomia poliitikkoja ja talousmiehiä riehuu samanlaisessa hypomaanisessa tilassa niin, että pieni psykiatrinen tarkkailu tekisi heillekin hyvää.

Ikäännyttyään Waltari ei enää pelännyt ”sitä näkymätöntä, joka minussa on. Pystyn melko suuressa määrin hallitsemaan salatajuntaani niin ettei salatajunta hallitse minua. Sen tähden ehkä näenkin niin paljon unia, jotka tarjoavat tilaisuuden salatajunnan purkautumiseen niissäkin vaiheissa, jolloin itse olen jo liian kulunut ja epäproduktiivinen.”

Risto Lindstedtin ja Reijo Vahtokarin kirja Mika Waltari – Muukalainen maailmassa (WSOY).

Teksti: Risto Lindstedt/ SK

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Mika Waltari – Muukalainen maailmassa, Risto Lindstedt ja Reijo Vahtokari

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *