Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Maan puolesta

Kirjailija Risto Isomäki tietää, miten aktivisti toimii. Hän on ollut sellainen pian 30 vuotta.

Vika taitaa olla tässä”, Risto Isomäki kääntelee kestosuodatinta ja lataa uudestaan kahvinkeittimen käyttäen tällä kertaa talouspaperia suodattimena. Ensimmäinen pannullinen näyttikin ihan kuravedeltä. Istutaan hänen Bromarvin kotinsa, Könickin kylän entisen kansakoulun keittiössä. Ikkunalaudalla on pääskysen pesä, ketun valkoinen kallo ja merikotkan sulkia. Isomäki viittilöi pellolle ja metsään ja tielle. Meri tulee nopeasti vastaan lähtipä mihin suuntaan tahansa. Kilometrejä pitkä kangas kurottautuu kohti Hangon läntistä selkää.

Isomäki on riippuvainen merestä: ”Meren ääni ja aava rauhoittavat, siinä on ikuisen tuntu.” ”Ehkä siinä on myös jotakin geenimuistiin liittyvää: ihmisten suuri enemmistö on aina asunut merten rannoilla. Meri on myös ruokavarasto. Kivikaudella simpukkariutat olivat tuottavin ruoanlähde. Noin 1,2 kiloa planktonia muuttuu yhdeksi kiloksi simpukoita.”

”Näyttääkö jo kahvilta”, Isomäki kysyy kesken luentonsa. Häntä ei voi päästää hetkeksikään näpeistään, koska silloin hänen vastauksensa paisuu, jollei nyt maailmanselitykseksi, niin perusteelliseksi esitykseksi kuitenkin. Hän on hieman hampsuisen näköinen; siistimätön parta, kampaamaton tukka poninhännällä ja kulunut villapaita – vastaa hyvin mielikuvaa ympäristöaktivistista.

Isomäellä on kolme suurta huolenaihetta: ilmaston lämpeneminen, nälkä- ja vesiongelma sekä energiateknologia. ”Ne ovat maailman suurimpia ongelmia, ja on oikein kantaa omalta osaltaan vastuunsa niistä ja yrittää tehdä niille jotain”, hän sanoo painokkaasti. Jos niitä ongelmia ei olisi, ja Isomäki voisi tehdä mitä oikeasti haluaisi, hän etsisi elämää avaruudesta ja tutkisi valtamerten eläimiä, erityisesti suuria merinisäkkäitä, pullonokkadelfiinejä ja kaskelotteja. ”Niillä on ällistyttävän iso aivokapasiteetti, eikä meillä ole mitään käsitystä siitä, mihin ne sitä käyttävät.”

Isomäki on kiinnostunut myös supikoirista, peuroista ja muurahaisista, kaikista eläimistä. Linnuistakin. ”No, nyt siellä ei näy ketään”, hän vilkaisee ulos sateen kastelemasta ikkunasta. Kahden mäyräklaanin raja kulkee pihan keskellä. Valkohäntäpeurojen ja metsäkauriiden reitti seurailee pihan itäreunaa. Ketut kulkevat länsilaitaa. Isokoskelopariskunta pesii pihakoivun syvässä lahokuopassa. Piha on myös osa kymmenien miljoonien kekomuurahaisten muodostamaa imperiumia. ”Meillä on paljon henkilökuntaa pitämässä punkit poissa.”

Talvisin Isomäen alivuokralaisena vesikaton alla asuu palokärki. Keväällä viereiselle tulvajärvelle kokoontuu tuhansia muuttolintuja, kurkia, hanhia, laulujoutsenia, sorsia. ”Hauskinta aikaa on huhtikuu”, jolloin pihapihlajiin puhkeavat silmut, ja peurat tulevat syömään niitä.

Isomäki on kirjoittanut koko aamun. Hän epäilee olevansa yksin suuressa koulurakennuksessa, koska ei ole kuullut muita ääniä kuin sateen ropinaa. Yläkerrassa asuvat Attacin, globalisaa­tion vastaisen kansanliikkeen entinen puheenjohtaja Mika Rönkkö, englantilainen kääntäjä ja kansalaisliikeaktivisti Mark Waller ja Estelle-projektin entinen puuhamies, seppä Timo Karjalainen. Filosofi Thomas Wallgren ja näytelmäkirjailija Laura Ruohonen asuvat koululla kesäisin. ”Pienimuotoinen kulttuurikeskus”, Isomäki kuittaa.

Hänen yhdistetty työ- ja olohuoneensa, entinen luokka, on kuin englanninkielinen tiedekirjasto. Nurkassa on kaksipesäinen takkauuni, joka polttaa puuta paremmalla hyötysuhteella kuin mikään muu laite. Isomäki on opettanut tällaisten uunien rakentamista Pakistanin vuoristoseutujen asukkaille.

Hänellä on työn alla kaksi, mahdollisesti jopa kolme kirjaa. Ensimmäinen kertoo kryptoeläimistä, siis eläimistä, joiden olemassaolosta ei ole tieteellisiä todisteita. Toinen, Jumalan pikkusormi, on aurinkoenergiautopia. Sen aineisto on paisunut niin laajaksi, että Isomäki harkitsee hyötöreaktori-teeman erottamista kokonaan erilliseksi kirjaksi.

Aurinkoenergiautopia on ekologinen trilleri, kuten hänen menestysromaaninsakin Sarasvatin hiekkaa (Tammi 2005). Se oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi, ja nyt toukokuussa Kirjan ja Ruusun päivänä kirja-alan ammattilaiset myönsivät hänelle siitä Kiitos kirjasta -palkinnon. Isomäki on yhtäkkiä melkein hengästynyt. Tietysti palkinnot motivoivat häntä. Hän on kirjoittanut viime aikoina kuin hullu. Mutta ei koskaan Helsingin kodissaan, jonka hän jakaa puolisonsa, Voima-lehden toimitusjohtajan Jaana Airaksisen ja tämän lasten kanssa. Helsingissä hän keskittyy järjestöasioihin. ”Ihmiset ovat huolissaan ympäristö­asioista ja kaipaavat tietoa”, Isomäki perustelee intoaan.

Sarasvatin hiekkaa on järkyttävä ja jännittävä romaani, joskaan ei mikään kaunokirjallinen huipputeos. Sen ansiot ovat ympäristöasioiden tuntemuksessa. Henkilöt – tutkijat – jäävät ohuiksi. Kirjassa Grönlannin mannerjäätikön sulamisen Keski-Atlantilla aiheuttama megatsunami, raamatullinen vedenpaisumus, peittää alleen suuren osan Eurooppaa. Suomi säästyy, koska Tanska toimii aallonmurtajana.

Isomäki heiluttaa tuoretta New Scientist -lehteä kuin palkintopokaalia. Arvostetun tiedelehden kansikuvajuttu käsittelee mannerlaattojen heilahduksia ja merenpinnan nousun laukaisemia tulivuorenpurkauksia samalla tavoin kuin hän on kirjassaan kuvannut. ”Tsunamit ovat jo virallisempi ongelma kuin aikaisemmin. Jos ilmaston lämpenemisen annetaan jatkua, tsunameja esiintyy myös sellaisilla alueilla, joilla niihin ei ole totuttu, Atlantilla”, Isomäki uskoo.

Hänen suurin pelkonsa on, että ilmastonmuutoksia aletaan torjua ydinvoiman lisärakentamisella ja että voimalat sijoitetaan valtamerten alaville rannoille. Hän tarkentaa puhuvansa nyt hyötöreaktoreista, koska hänen käsittääkseen mikään polttoaine ei riitä nykyisten kaltaisten ydinvoimaloiden laajamittaiseen lisärakentamiseen. Hyötöreaktoreissa käytetään pitemmälle rikastettua uraania, josta voidaan rakentaa myös ydinpommeja. Sellainen hyötöreaktori oli jo rakenteilla Kalpakkamiin Tamil Nadun rannikolle Intiassa.
Isomäki yskäisee nopeasti.

”Jos tapaninpäivän tsunami olisi lyönyt kymmenen vuotta myöhemmin Aasian maiden rannikolle, jolloin Kalpakkamin hyötöreaktorin oli määrä olla valmis, seurauksena olisi hyvinkin ollut tuhat kertaa Tšernobyliä pahempi radioaktiivinen päästö maailman tiheimmin asutulla alueella. Ydinlaskeuma olisi tehnyt maasta viljelyskelvottoman seuraavaksi 200 000 vuodeksi.”

Hyötöreaktorit kuuluvat myös Euroopan unionin suunnitelmiin. Jos ja kun reaktoreita aletaan rakentaa, Isomäkeä on turha etsiä kotoa kirjoittamasta. ”Suora toiminta on aina viimeinen vaihtoehto. Asiat on pohjustettava niin, että suuri yleisö alkaa sympatiseerata niitä.”

Hyötöreaktorien rakentaminen merkitsee hänelle kuitenkin samaa kuin sota, ja ”silloin myös kansalaistottelemattomuus on sallittua”. ”Käyttäisin myös nälkälakkoa, mutta en missään tapauksessa ilki- tai väkivaltaa. Salaa tehty ilkivalta kääntää aina ihmisten enemmistön toimintaa vastaan.”

Tutkijoiden mukaan ilmasto on lämmennyt 0,6 astetta 150:n viime vuoden aikana. Monet heistä pitävät rajana 2–3 astetta – sen jälkeen jäätiköiden sulaminen ei ole enää pysäytettävissä. ”Niin kauan ei voi odottaa”, Isomäki väittää, ”koska lämpeneminen voi jossakin vaiheessa edetä kiihtyvää vauhtia.” Grönlannin mannerjäätikön sulamisvauhti on tiedemiesten laskelmien mukaan jo kaksinkertaistunut kymmenen viime vuoden aikana. Jäätikön eteläosissa sama on tapahtunut vain viidessä vuodessa.

Meille suomalaisille kasvihuoneilmiön hahmottamisen pitäisi olla Isomäen mukaan helppoa, koska me koemme samoja ilmiöitä joka vuosi pienessä mittakaavassa. Kevät ei lähde kunnolla tulemaan ennen kuin lumet sulavat niin että maa alkaa imeä lämpöä. Kevät ei muutu rannikolla kunnolla kesäksi ennen kuin meri on lämmennyt niin paljon, että ilmakin voi alkaa lämmetä.

Ilmastomuutoksessa on samoin: ”Mannerjäätiköt toimivat alussa lämmönkerääjinä, koska niiden sulaminen kuluttaa valtavasti lämpöä. Sen on tapahduttava ennen kuin meret voivat lämmetä. Vasta merien lämmettyä myös ilma lämpenee.” Seurauksena on tropiikin kuivuminen, merenpinnan nousu ja hirmumyrskyjen voimistuminen. Nopeasti lisääntyvissä pieneläimissä, rotissa ja hyttysissä on jo havaittu ilmastonlämpenemisen aiheuttamia geneettisiä muutoksia.

Osa tutkijoista pelkää muutoksen vaikuttavan myös Golfvirtaan. Joidenkin tutkimusten mukaan Suomen kannalta tärkeä Golfvirran pohjoinen haara olisi heikentynyt jopa puolella, mutta asiasta vallitsee erimielisyys. Sen perusteella Suomen ilmaston olisi pitänyt jäähtyä kahdella asteella, talvilämpötilojen jopa enemmän. Niin ei kuitenkaan ole tapahtunut.

Isomäki on miettinyt, voisivatko Golfvirran heikkeneminen ja Siperian ikirouta-alueiden sulamisen aiheuttama lämpeneminen kompensoida toisiaan. ”Suomi on samalla leveysasteella kuin Siperian ikirouta-alue ja venäläistutkijoiden mukaan sen lämpötila on kohonnut kolmella asteella. Pitkät leudot syksyt ja kylmä lopputalvi maaliskuun paukkupakkasineen juuri silloin, kun Golfvirran vaikutus on suurin, tukisivat tätä olettamusta.”

Isomäki ei juuri hymyile vaan puhuu kulmat kurtussa. Toivoton hän ei kuitenkaan ole. Paremminkin hän on toiveikas. ”Vielä ei ole tapahtunut mitään peruuttamatonta. Ja useimmat ottavat ilmastonmuutoksen jo vakavasti. Myös se, että kasvihuoneilmiö johtuu monesta eri tekijästä, voi helpottaa sen ratkaisemista.” Pelottavin kauhukuva syntyy hänen mukaansa siitä, että Intia ja Kiina alkavat tuottaa enemmän kasvihuonekaasuja, eivätkä teollisuusmaat voi asettaa vaatimuksia Aasian kasvavalle teollisuudelle, koska eivät ole itsekään onnistuneet vähentämään päästöjään.”

Toisaalta myös vaihtoehtoiset energiamuodot ovat kehittyneet yllättävin harppauksin. ”Aurinkoenergia on lähellä lopullista läpimurtoa. Satelliitteja ja avaruusluotaimia varten on onnistuttu tekemään sellaisia valokennoja, jotka pysyvät viileinä, vaikka niihin keskitetään tuhatkertainen määrä auringon valoa. Tällaiset keskittävät aurinkokennomodulit tuottavat noin 2 000 kertaa nykyisiä enemmän sähköä. Ne ovat myös nykyisiä moduleja merkittävästi edullisempia, koska niissä tarvitaan kalliita puolijohteita vain promille nykyisestä.” ”Jos vain pääsemme nykyisen ’kriisivaiheen’ ohi, pelko sähkön riittävyydestä näyttää pian samanlaiselta kuin suolan puute aikoinaan.”

Isomäki hörppää kylmän kahvintähteen – hänen suunsa on kuiva paljosta puhumisesta. Sade on muuttunut vaivihkaa araksi, ja hän kiirehtii ulos esittelemään metsäpuutarhaansa ennen kuin taas alkaa ropista. Päärynäpuu kukkii talon seinustalla. Villejä omenapuita ja marjapensaita kasvaa siellä täällä koivujen seassa. Jopa hänen puutarhaansa kätkeytyy filosofia; se on yksi osaratkaisu ilmasto-ongelmaan. Isomäki on laskenut, että Könickin koulun pieni, metsää ja marjapensasta sekaisin kasvava puutarha sitoo jopa 300 tonnia hiiltä hehtaaria kohti, kun tavallinen puutarha yltää siitä vain kymmenekseen. Sen lisäksi se tuottaa polttopuuta.

Jokin rapsahtaa. Tuuli tekee kujeitaan. Aamulla valkohäntäpeura oli pysähtynyt vain kuuden metrin päähän Isomäestä. Hän oli jutellut eläimelle, ja se oli kuunnellut häntä. ”Tämän kesän peuraennätys.” Tästäkin Isomäki on varma: eläimet ymmärtävät paljon enemmän asioita ja niiden sosiaalinen elämä on merkittävästi monimutkaisempaa kuin  luulemme. Se ei ole ainoa syy, miksi hän uskoo, että eläinoi­keusliikkeestä tulee vielä kansanliike. ”Liikkeellä, jolla on niin monta yksinkertaista vastausta niin moniin ihmiskunnan suuriin kysymyksiin, tulee väistämättä suosittu, vaikka nykyisin se on turkistarhaiskujen takia huonossa maineessa”, hän aloittaa ja lyö taas pöytään kassillisen ”totuuksia” pureskeltavaksi. ”Kasvissyönti olisi vastaus maailman nälkä- ja vesikysymyksiin ja poistaisi osan kasvihuoneilmiöstäkin kuin taikaiskulla. Myös kansanterveydelliset vaikutukset olisivat isot: kasvissyöjät puolittavat sydän- ja verisuonitauti- sekä syöpäriskinsä. Mahdollisesti myös ikävät tartuntataudit vähenisivät, koska suurin osa niistä on peräisin kotieläimistä.”

Tietenkin Isomäki on vegaani? Eipä ole. Hän syö kaloja ja äyriäisiä. Mutta miten ihmeessä kasvissyönti voi olla ratkaisu vesipulaan? Vastaus tulee kuin ammuttuna. ”Globaali keskiarvo on, että yhden lihakilon tuottamiseen kuluu 10 000 litraa ja pihvilihan tuottamiseen jopa 100 000 litraa vettä. Vehnä- tai maissikilon tuottamiseen tarvitaan vettä vain tonni tai kaksi.”

Isomäkikin on joutunut muuttamaan mielipiteitään. Hän esimerkiksi vastusti yksityisautoilua, mutta ruokakysymyksen perinpohjainen pohtiminen näytti hänelle asian toisen puolen. Sitä paitsi Könickin koululle ei edes pääsisi ilman omaa kyytiä, ruostunut Corolla kyhnöttää koulun takana. ”Ennen pidin öljyn korvaamista biopolttoaineella huonona asiana, koska pelkäsin, että se johtaisi kilpailuun viljelymaasta ruoan­tuottajien ja polttoaineen tuottajien välillä. Nyt näyttäisi siltä, että biopolttoaineisiin siirtyminen johtaisi myös ruoantuotannon moninkertaistumiseen; sitä syntyisi sivutuotteena.”

Ruokaa tuotetaan Isomäen laskujen mukaan jo nyt kaloreina ja proteiineina laskettuna monta kertaa enemmän kuin sitä tarvittaisiin. Nälkäongelma syntyy siitä, ettei ihmisillä ole maata tai riittävän hyvin palkattua työtä, jotta he pystyisivät ostamaan ruokaa. Tähänkin hänellä on ratkaisu. ”Jos osa Euroopan tarvitsemasta biopolttoaineesta tuotettaisiin Afrikassa, maanosan työllisyystilanne kohentuisi merkittävästi. Edellyttäen, että yritykset olisivat riittävän pieniä, jotta töitä riittäisi mahdollisimman monelle. Osa aurinkosähköstäkin voitaisiin tuottaa siellä.” ”Tarvitaan vain poliittisia päätöksiä.”

Miten Isomäestä, vaatimattomasta ja rauhallisesta miehestä, tuli tuollainen kansankiihottaja? Miksi hänestä ei tullut tiedemiestä; kaikki hänen taipumuksensa viittaavat siihen suuntaan. Isomäki sulaa hymyyn. Hän päätti jo lapsena, että hänestä tulee tieteiskirjailija. Isä, reumatologian professori ja Heinolan reumasairaalan johtaja, ja kieltenlehtori-äiti saivat lukea pojalleen aina uudestaan Tove Janssonin lastenkirjan Muumipeikko ja pyrstötähti. Meri pakenee kirjassa samalla tavalla kuin Isomäen työnurkkauksen seinällä olevassa julisteessa: Atlantin pohjasta paljastuu navalta navalle jatkuva keskiselänne, sen keskellä hautavajoamarotko, merivuorten ketjut, Induksen ja Gangesin kanjonit ja mannerjalustojen reunat. ”Uusien tutkimusten mukaan merenpohjassa elää jopa sata miljoonaa eläinlajia. Jos virukset lasketaan eliöiksi, kuten pitäisi, luku on monikymmenkertainen.”

Isomäki pysähtyy siunailemaan. ”Miksi siellä on niitä niin paljon?”

Nuorena poikana tutkijankin ura pyöri hänen mielessään; hän halusi keksiä rokotteen bilhartsiaa vastaan. Sitten tuli vuosi 1978. Isomäki oli kuudentoista, lukion ensimmäisellä luokalla, ja Kamputseassa, nykyisessä Kambodžassa riehui raaka sisällissota ja ihmisiä kuoli nälkään.Tiedotusvälineet raportoivat näyttävästi tilanteesta, ja Isomäki koki voimakkaan kolmasmaailma-herätyksen: hän ideoi ensitöikseen koulun lastenpäivänjuhlaan näytelmän, jossa esiintyjät ryöstivät yleisön – Unicefin hyväksi.

Saman yhteiskunnallisen herätyksen vallassa hän lähti opiskelemaan tiedotusoppia – hänestä piti tulla tiedetoimittaja. Olisi laaja lukijakunta ja hän valistaisi heitä. Samanhenkiset opiskelijatoverit kokoontuivat iltaisin hänen luokseen bailaamaan ja parantamaan maailmaa. Isomäellä oli tilaa: isä oli ostanut hänelle asunnon Tampereelta. Lopulta kehitysyhteistyöprojektit veivät hänet mukanaan ja hänestä tuli kokopäivätoiminen ympäristöaktivisti.

Ehdottomana tunnettu Isomäki oli perustamassa prosenttiliikettä ja organisoimassa Nestlén vastaista kampanjaa. Hän on puolustanut Lapin ikimetsiä erämaaliikkeessä, organisoinut autoton keskusta -kampanjoita, ollut perustamassa kehitysmaakauppaliikettä ja suunnittelemassa Estelle-laivan kehitysmaatuotteitten ostomatkoja Afrikkaan. Nyt hänen ”rakas lapsensa” on Ympäristö ja kehitys ry, joka syntyi prosenttiliikkeen pohjalle tämän saavutettua tavoitteensa 1990-luvun alussa. Yhdistyksen tavoitteena on näyttää mallia kehitysyhteistyöhankkeissa. Kehitysyhteistyön palvelukeskus (Kepa) nousi samalta pohjalta ja senkin varapuheenjohtajana hän toimi vuosia.

Puoluekentällä Isomäki määrittelee itsensä kodittomaksi, vaikka olikin tukemassa Anneli Jäätteenmäen kampanjaa viime eduskuntavaaleissa. ”Enää en ole maksanut keskustan jäsenmaksua. Sitä paitsi mielipiteeni jakaantuvat keskustan, maltillisen vasemmiston ja vihreiden kesken. Puolueita ei saisi jättää oman onnensa nojaan.”

Sää selkiintyy. Navakka pohjoistuuli repii hajalle harmaan pilvilaatan ja ravistelee vesipisarat puiden lehdiltä ja neulasilta. Isomäki pysähtyy tutkimaan heinikosta puskevaa hentoa koivun taimea. Alkuja on kymmeniä. Hän on idättänyt niiden siemenet steriloidussa mullassa, johon hän on sekoittanut kantarellien tai tattien itiöitä. Jos Ympäristö ja kehitys ry:n mykoforestry-koe onnistuu, metsä kasvaa vielä keltaisena kantarelleja. Sienet olisivat ratkaisu kehitysmaiden vaikeaan hivenainepulaan. Ranskalaiset yrittävät kasvattaa samalla menetelmällä tryffeleitä.

Yhdistyksen lippulaivahanke on kuuden afrikkalaisen villipuun jalostaminen kuumuutta ja kuivuutta kestäviksi viljelykasveiksi Afrikkaan. Yhdistys on rahoittanut myös Kenian Green Belt -liikettä, jolla oli parhaimmillaan 6 000 kylätaimitarhaa. Pakistanissa ja Intiassa Isomäki ja muut yhdistyksen aktivistit tekevät uudentyyppistä yhteistyötä yritysten ja Pakistanissa myös maan hallituksen kanssa uusiutuvan energian käyttöönottamiseksi. Brasilian kuminkerääjäliiton kanssa he organisoivat 70 maahan levinneen kansainvälisen kampanjan, jossa vaadittiin brasilialaisten kansanliikejohtajien ja aktivistien murhien viemistä kunnolliseen oikeuskäsittelyyn.

Isomäki potkii vanhaa nuotionpohjaa. Sen ääressä on parannettu maailmaa kerran jos toisenkin. Mukana on ollut muiden muassa brasilialaisia ja intialaisia kansalaisyhteiskunta-aktivisteja. Yhdistyksen yhteistyö heidän kanssaan huipentui liikkeiden liikkeeksi kutsutun kansalaisliikkeet kokoavan maailman Sosiaalifoorumin järjestämiseen Intiassa vuonna 2004.

Isomäki vetää henkeä. Hän on ylpeä: ”Pidän sitä suomalaisen kehitysmaaliikkeen kaikkien aikojen suurimpana saavutuksena.” Sosiaalifoorumin järjestäminen saattoi jopa vaikuttaa jonkin verran Intian vaalien tulokseen. Vaalit olivat merkittävät, koska jos hindunationalistinen liike olisi voittanut, muslimien ja hindujen välit olisivat kiristyneet. Ja koko prosessi lähti liikkeelle tämän nuotion äärestä.

Teksti: Riitta Kylänpää/ SK

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *