Riitta Kylänpää: Nyt vasta näen

Oivalluksen hetki 

Voiko elämän varrelta löytää hetket, jolloin on oppinut jotain olennaista? Elokuvaohjaaja Markku Lehmuskallio muistaa tuollaisen hetken Länsi-Siperiasta. Kertomus on lyhennetty ote SK:n toimittajan Riitta Kylänpään kirjasta Nyt vasta näen.

Kun olin lapsi, perheemme asui Oulussa Linnankadulla. Isäni oli merikapteeni ja töissä jäänmurtajilla ja myöhemmin kauppalaivoilla. Saimme häneltä kortteja ja kirjeitä milloin mistäkin päin maailmaa. Äiti hoiti meitä lapsia kotona. Olen kokenut sekä talvisodan että jatkosodan, mutta ensimmäiset muistikuvani ovat vasta jatkosodan lopusta. Saksalaisten joukkojen huoltokeskus sijaitsi vastapäätä kotiamme, ja me pojat vietimme päivät heidän varikollaan. Tutkimme uteliaina sotilasajoneuvoja, kunnes sotilaat huomasivat meidät ja ajoivat meidät pois, mutta se ei estänyt meitä palaamasta seuraavana päivänä.

Teimme myös kaikenlaisia tihutöitä. Tyhjensimme saksalaisten junien pyörien laakerit liukkaina pitävät rasvasäiliöt ja täytimme ne hiekalla. Luulen, että aikuiset olivat neuvoneet meitä, sillä tuskinpa olisimme itse keksineet tehdä sellaista.

Sodan loppuvaiheessa Neuvostoliiton hävittäjäkoneet pommittivat ankarasti Oulua. Yhdenkin yön aikana jopa kahdeksankymmentä pommikonetta moukaroi kaupunkiamme. Istuimme tuolloin äitini ja veljieni kanssa pommisuojassa, mutta en muista, että olisin pelännyt, enemmänkin tarkkailin uteliaana ihmisiä. Pian sen jälkeen muutimme Hankoon isän työn perässä. Kävelimme äidin ja sisarieni kanssa pitkin radan vartta Oulun rautatieasemalle. Ympärillämme oli vain pystyssä törröttäviä savupiippuja, ja talojen raunioista nousi pistävää savua.

Isän ollessa merillä äiti ja me lapset – lopulta meitä oli viisi – vietimme pitkiä aikoja äidin lapsuudenkodissa Rauman maalaiskunnassa. Isoäidilläni ja isoisälläni oli iso maalaistalo, ja me lapset saimme leikkiä siellä vapaasti. Ainostaan isoisän työhuoneeseen ei saanut mennä, koska isoisä säilytti siellä aseitaan ja tärkeitä papereitaan, mutta kielto vain lisäsi huoneen jännittävyyttä. Livahdin taas kerran salaa isoisän työhuoneeseen. En ole varma, mutta luulen, että se oli sota-aikaa, olin vielä aika pieni. Tutkin isoisän työpöydällä olevia esineitä, kun katseeni osui leimasinlaatikkoon. Vaikka tavaroihin koskeminen oli kielletty, otin laatikon käteeni nähdäkseni paremmin sen kannessa olevan värikuvan. Kuvan mies katsoi kädessään olevaa leimasinlaatikkoa, jonka kannessa oli mies, joka katsoi leimasinlaatikkoa. Kuva toistui loputtomasti ja päättyi äärettömyyteen. Kuva pyörrytti minua. Se oli jotain täysin erilaista kuin mihin olin tottunut. Siihen asti olin pystynyt hahmottamaan maailman, mutta tämä kuva jatkui loputtomiin. Äkkiä ymmärsin, että maailma ei olekaan rajallinen tila, vaan jatkuu sellaisiin äärettömyyksiin, joita en kykene ymmärtämään saati hallitsemaan. Se tuntui minusta hyvin pelottavalta. Kuvan katsominen oli minulle suuri kokemus. Maailmankuvani avartui äkkiä perustavalla tavalla.

En ole ajatellut, että olisin seurannut isäni jälkiä alkaessani harrastaa valokuvausta, mutta niinhän siinä tietysti kävi. Nyt oma poikani Johannes seuraa minua vähemmistökansojen kuvaajana. Isäni valokuvasi merimiesten elämää laivoilla. Hänen ku­viaan on julkaistu kahdessakin kirjassa, ja kun katselen niitä, huomaan, että hän oli paljon parempi valokuvaaja kuin minä olen koskaan ollut. Hänen kuvissaan on hyvä kompositio, lisäksi kuvat ovat informatiivisia. Isäni valokuvasi paljon myös kotona. Hän harrasti perhepotretteja. Minusta kuvattavana oleminen oli aina vähän piinallista, koska kuvan ottaminen kesti mielestäni ikuisuuksia. Ostin ensimmäisen oman kamerani 1960-luvun alussa säästettyni sitä varten palkastani. Olin valmistunut metsäteknikoksi ja toimin opettajana Satakunnan metsäkoulussa Ahlaisissa. Sitten koulu paloi, ja menetin palossa kaiken mitä omistin, myös kameran ja valokuvat, ja minä sentään olin kuvannut aika ahkerasti.

Samoihin aikoihin Satakunnan aluemetsänhoitajana aloittanut Juhani Linkola neuvoi minua hankkimaan seuraavaksi elokuvakameran. Linkola oli lähetyssaarnaajavanhempien lapsi ja syntynytkin Kiinassa. Hän oli tehnyt elokuvia asuinseuduistaan Kiinassa, Ambomaalla ja Yhdysvalloissa ja kiersi esittämässä niitä ympäri Suomea. Hän vakuutti minulle, että elokuvaaminen on paljon kiinnostavampaa kuin valokuvaaminen, ja lopulta minäkin ostin elokuvakameran. Kuvaamiseni alkuvaiheessa minulla ei ollut käsitystä elokuvasta taidemuotona, se ei edes kiinnostanut minua. Minulle riitti, että kuva liikkui. Kiinnostukseni elokuvaan taiteena kasvoi sitä mukaa kuin kehityin harrastuksessani. Olin kyllä käynyt jo koulupoikana 1950-luvulla katsomassa Ingmar Bergmanin elokuvat sitä mukaa kuin ne tulivat elokuvateattereihin. Ne aiheuttivat minussa joka kerta valtavan sisäisen mullistuksen ja jäivät pyörimään mieleeni niin, että en saanut yöllä unta. Siksi siirsin niiden katsomista niin kauan, kunnes elokuva esitettiin viimeisen kerran.

Kuvaaminen vei minut mukanaan, mutta huomasin nopeasti, että palkkani ei riittäisi filmien kehittämiseen. Rahoitin harrastustani tekemällä metsäalan opetuselokuvia ja tilauselokuvia yrityksille. Kuvasin pieniä dokumentteja myös Yleisradiolle. Kun Suomi-Filmin tytäryhtiö Filmitalo valitsi minut työnäytteiden perusteella tekemään mainoselokuvia, minusta tuli ammattielokuvaaja. Kolmen vuoden jälkeen olin kyllästynyt tekemään tylsiä mainoselokuvia. Kaipasin metsiin ja vapauteen. Olin kulkenut entisessä työssäni pitkin Suomen syrjäseutuja, yöpynyt köyhissä torpissa ja nähnyt, miten ihmiset ottivat elantonsa maasta. Vaikka isäni oli merikapteeni, minuun oli istutettu jo lapsena vahva usko maahan ihmisen elättäjänä. Isoäidilläni oli tapana sanoa, että taivaasta tulee vettä, joka virvoittaa maan, ja maa alkaa kasvaa hedelmää. Meressä kasvaa veden viljaa. Minä luulen, että se oli syy, miksi aloin kuvata alkuperäiskansoja.Ymmärsin, että heidän maassa kiinni oleva elämänmuotonsa on väistymässä ja jäänytkin jo osittain historiaan. Minun oli nopeasti kuvattava se, mitä alkuperäisestä elämänmuodosta oli enää jäljellä.

Matka nenetsien luokse oli järisyttävä. Vuokrasimme avustajanani toimineen veljeni Tapion kanssa porovaljakon ohjastajineen Panajevskin kylästä Jamalin niemimaan etelä-osassa Länsi-Siperiassa ja lähdimme kohti nenetsien mahdollista olinpaikkaa parinkymmenen kilometrin päässä. Oppaaksemme palkkasin Anasta­sia Lapsuin. Viimeisenä seurueeseemme liittyi Moskovasta tekemisiäni valvomaan lähetetty herra Mihail Siberjakov. Lähtiessämme sää oli kirkas, mutta pikkuhiljaa alkoi sataa lunta. Lopulta lunta tuiskutti niin sakeasti, että maisema muuttui kauttaaltaan valkoiseksi. Horisontti katosi, ja tuntui kuin olisimme leijailleet avaruudessa. Samanlainen vahva leijumisen tunne tulee taivaltaessa yöllä tundralla. Taivas yhtyy maahan, eikä silmä kykene erottamaan ainoatakaan kiintopistettä. Kuin tyhjästä eteemme ilmestyi porovaljakko. Se pysähtyi rinnallemme, ohjastajat vaihtoivat muutaman sanan, ja samassa poropaimen jatkoi matkaansa. Hän ilmestyi tyhjästä ja katosi tyhjyyteen. Olin häikäistynyt näkemästäni. Minua pyörrytti samalla tavalla kuin katsoessani lapsena leimasinlaatikon kantta isoisäni työhuoneessa. Vaikka olin vasta matkalla nenetsien luokse, tiesin tekeväni heistä elokuvan.

Nyt olen tehnyt jo kuusi elokuvaa nenetseistä. Siihen on kulunut 20 vuotta. Alussa Anastasia Lapsui oli oppaani, avain nenetsien maailmaan, mutta jo kolmannen ja kaikki sitä seuranneet elokuvani olen tehnyt yhdessä hänen kanssaan. Nykyisin asummekin yhdessä. Jo ensitapaamisellamme Panajevskissa näin, että Anastasia on riuska nainen, kun hän pakkasi poron rekeä. Anastasia on myös kirjallisesti lahjakas. Hänen auransa on vahva.

Alussa kanssakäymiseni nenetsien kanssa oli pinnallista. Ymmärsin vain sen, minkä näin, mutta en mitään heidän päänsisäisestä maailmastaan. Kesti vuosia, ennen kuin rohkenin sanoa päässeeni edes jollakin asteella perille nenetsien ajattelusta. Vasta sen jälkeen saatoin tehdä elokuvia, jotka kuvaavat merkityksellisiä asioita heidän elämästään eivätkä vain sitä, mitä kuka tahansa voi nähdä.

Onneksi ymmärsin jo varhain, että Anastasian ja minun elokuvani ovat ihmiskunnan historiaa. Kun viimeisetkin alkuperäiskansat on sopeutettu länsimaiseen kulttuuriin, elokuvamme nousevat arvoonsa. Jo nyt tutkijat ympäri maapallon käyttävät niitä tutkimusmateriaalinaan. Olemme ottaneet elokuvia leikatessamme huomioon materiaalin kansatieteellisen merkityksen. Ne eivät ole viihdettä. Elokuviemme tekeminen ei olisi ollut mahdollista ilman apurahoja. Vaikka apurahat eivät ole olleet isoja, olen kokenut, että ne ovat vähän kuin armopaloja, ja olen hävennytkin sitä, että elantoni on ollut niissä. Mutta elokuvani eivät ole elättäneet minua. Niillä ei ole ollut kaupallista merkitystä. Meidän aikamme haluaa, että kaikki elokuvatkin näyttävät samanlaisilta. Pelkään, että rahan antamista elokuvien tekoon aletaan kontrolloida niin, että lopulta kaikesta tulee samanlaista televisiomakkaraa. Jos elokuva poikkeaa valtavirrasta, sitä ei muka ymmärretä. Minusta ei ole tekemään elokuvia pelkästään tekemisen vuoksi, vaan elokuvissani pitää olla sanoma. Tässä iässä tunnen olevani valmis tekemään kypsempiä elokuvia. Sanomaan jotain merkityksellistä. Edellisen kerran aika oli minua vastaan 1970-luvulla. Varsinkin ihmisen ja luonnon välistä suhdetta kuvaava elokuvani Tapiola herätti silloin pahennusta, mutta kun se nyt esitettiin Ranskassa, sain kiitosta sen ajankohtaisesta sanomasta.

En ole vielä ajatellut elokuvien tekemisen lopettamista muuta kuin taloudellisista syistä, mutta sekin hetki tulee. Jokin merkillinen voima ajaa minua eteenpäin. Se ei ole itsekkyyttä. Ehkä se on uteliaisuutta. Minä en jaa elämääni työ- ja vapaa-aikaan, en tee eroa edes viikonpäivien kesken. Minulla ei ole lepopäiviä. Ajattelen nenetsien tavoin, että meillä on yksi pitkä elämä, ja töitä pitää tehdä kuolemaan asti.

Anastasia on yhtä ahkera. Luemme, etsimme taustatietoja aamusta iltaan. Sen rinnalla itse kuvaaminen on pieni asia. Kuvaamisen jälkeen edessä on materiaalin työstäminen. Kun elokuva on valmis, se ei oikeastaan tunnu enää tärkeältä. Tärkeämpää on se, mitä elokuvan tekeminen on paljastanut minulle tästä maailmasta. Vanhemmiten olen ruvennut ajattelemaan, että ihmisen elämä on arvokas, vaikka ei tekisikään töitä. Ymmärrykseni erilaisia elämäntyylejä kohtaan on kasvanut. Jos viihtyy tekemättä mitään, niin mikäs siinä, jos se ei ole muilta pois. Vaikka ihminen rakentaisi suuria pilvenpiirtäjiä, hänen muistonsa katoaa aika nopeasti. Katsoessani arkistoelokuvia en useinkaan mieti, kuka ne on kuvannut. Minulle riittää, että voin lumoutua niiden kuvaamien ihmisten elämästä ja kuvista. Minun elokuviani tullaan katsomaan samalla tavalla. Se ei tarkoita, että aliarvioisin itseäni tai ketään muita, tiedostan vain oman paikkani. Elämä on sellaista. Uudet sukupolvet tulevat ja vanhat jäävät unholaan. Oma kulttuurinen menneisyytensä on silti hyvä tuntea edes jollakin tasolla, koska sitä kautta voi etsiä ja löytää tietoa siitä, keitä me olemme tai kuka minä olen. Suuressa mittakaavassa yksilöllä ei juurikaan ole merkitystä. Heijastelemme vain omaa aikaamme.

Kaikki elämän varrella näkemäni ja kokemani on vahvistanut sitä oivallusta, jonka sain tutkiessani isoisän leimasinlaatikon kantta eli että maailman keskipiste olen minä itse. Jokainen meistä on oman maailmansa keskipiste. Kun esimerkiksi lähdin nenetsien ikiaikaiselle asuinalueelle Jamalin niemimaalle Luoteis-Siperiaan, tutkin seudun karttaa, mutta todelliseksi paikka muuttui minulle vasta sitten, kun olin päässyt sinne perille.

Nenetsi tarkoittaa vapaasti suomennettuna oikeaa ihmistä. Se elämä, jota he elävät, on heille oikeata elämää, ja heidän tapansa ovat heille oikeita tapoja. Vieraan tavat ovat vääriä. Niin on ollut ennen ja niin on nyt. Sama pätee kaikkiin kulttuureihin. Monet suomalaiset vieroksuvat maahanmuuttajia, ja kuitenkin maahanmuuttajatkin elävät niin kuin heille on opetettu, eli oikein. Me länsimaiset ihmiset ajattelemme, että meidän kulttuurimme on ainoa oikea kulttuuri koko maailmassa, ja yritämme tehdä kaikista kaltaisiamme. Emme ymmärrä, että elämän moninaisuus on meidän suurin rikkautemme. Jos kaikista pitää tehdä samanlaisia, maailmasta tulee kovin yksitoikkoinen.

Teksti: Nyt vasta näen

[embed http://lukeminen.fi/kirjat/nyt-vasta-naen]

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Nyt vasta näen, Riitta Kylänpää

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *