Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkisen Totta (Otava, 2010) osuu heti. Ensimmäisten sivujen jälkeen tulee ikävä edesmennyttä isoäitiäni, johon en koskaan kunnolla ennättänyt tutustua. Pulkkinen kuvaa hienovireisesti sukupolvien välisiä muuttuvia suhteita kuten sitä, miten äidit muuttuvat lapsilleen lapsiksi. Samalla hän käärii auki yhden suvun salaisuuksia.

KIRJAN keskushenkilöitä ovat eläkeläispariskunta Elsa ja Martti, heidän lapsensa ja lapsenlapsensa. Elsa tekee kuolemaa ja kertoo viimeisinä päivinään tyttärentyttärelleen Annalle vaietusta naisesta, Eevasta. Vaikenemisen syy on, että Martilla on ollut rakkaussuhde Eevan kanssa.

Eräänlainen moderni säädyllinen murhenäytelmä, siis. Vaikka Pulkkinen itse torppaakin ajatuksen siitä, että olisi yrittänyt kuvata erityisen porvarillista maailmaa.

KESKEISINTÄ on muistamisen ja unohtamisen politiikka. Anna alkaa kertoa uudelleen vaiennetun naisen tarinaa ja nostaa tämän pois historian marginaalista. Pulkkisen viesti on: jokainen kertomus on ainutlaatuinen, jokainen tarina ja tunne on totta. Ja totuuskuvia on monenlaisia.

Kirjassa matkataan 1960-luvulle, joka oli poliittisten ja yhteiskunnallisten mullistusten aikaa. Kiihkeät tapahtumat ympäri Eurooppaa jäävät kuitenkin taustahälyksi. Niitä merkityksellisimpiä ovat rakkaus ja läheisyyden kaipuu. Pulkkinen keskittyy henkilöhahmojensa sisäiseen maailmaan.

TOTTA ON sujuvasti juokseva lukuromaani. Tunnelma on tehokas, hieman dekkarimainen: lukija janoaa tietää, mitä Eevalle lopulta oikein tapahtui. Joissain kohdin teksti kääntyy turhan hempeäksi. Särmää puuttuu ja purevuutta. Sitä olisin kaivannut, sen teos olisi kestänyt.

Comments

Teksti:Noora Valkonen
Avainsanat: arvio, historia, kirjat, lukeminen, Otava, rakkaus, romaani, sielu & ruumis

Kommentit

Minäkin pidän tosi paljon Pulkkisen kirjoitustyylistä, mutta jostain syystä Totta ei heti imaissut mukaansa samalla tavalla kuin Raja. Ehkä syynä on se, että ehdin lukea sitä vain muutaman sivun (maksimissaaan muutaman luvun) illassa juuri ennen nukkumaanmenoa. Pulkkinen kuvaa päähenkilöitä taitavasti, paljastaa vähän kerrassaan heistä uusia kerroksia ja valottaa heidän luonteenpiirteitään toiminnan kautta.

Olen nyt lukenut ehkä kolmasosan kirjasta ja se alkaa muuttua koko ajan kiinnostavammaksi ja kiinnostavammaksi!

”Suru tuli siihen, hän antoi sen tulla, kokeili sitä kuin totutellakseen. Hän löysi sen kätensä asennosta, puolestavälistä kädenojennusta. Surulle piti tehdä tila, ottaa se syliin.”

Tässä on todella hieno lause. Myös minä ihailen Pulkkisen tapaa löytää osuvia sanoja, jotka itsessään ovat jo lähes aforismin kaltaisia kiteytyksiä.

Tosi on – Pulkkisella on paljon hienoja lauseita. Kun itse ihastun johonkin kirjaan, ihastun helposti sen tiettyihin piirteisiin tai henkilöihin. Muu jää ikään kuin luonnostaan vähän vähemmälle huomiolle. Siksi on myös kiinnostavaa keskustella muiden kanssa siitä, miten juuri he tietyn kirjan kokivat, mitä he siitä löysivät.

Minusta Pulkkisen teksti on välillä ihan huimaavan upeaa, ja jäinkin oikeastaan lukemaan yksittäisiä virkkeitä romaanin kokonaisuuden unohtaen. Minulta meni esimerkiksi kokonaan ohi, kuka Linda mahtoi olla. Ei sitä ehkä edes kerrottu, mutta asia jäi harmittamaan, kun en ollut häneen kiinnittänyt minkäänlaista huomiota. En jaksanut myöhemmin enää palata etsimään Lindaa.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *