Richard Yates: Revolutionary Road

Itsekkäiden ihmisten lähiökriisi

Onpa hienoa, että tämä romaani on vihdoin suomennettu! Ja Markku Päkkilän käännöstyö on muuten ilmeisen hyvä, kun en kiinnittänyt siihen juuri huomiota lukiessani. Myönnän, että olin käynyt katsomassa kirjan pohjalta tehdyn elokuvan jo ennen romaanin lukemista. Tuo on mielestäni yleensä se parempi järjestys, sillä hyvän kirjan jälkeen typistettyyn elokuvatulkintaan pettyy lähes väistämättä, mutta hyvä leffakokemus saa vain lisäsyvyyttä kirjasta.

Toisaalta kyllä mietin, millaisina olisin esimerkiksi kirjan henkilöiden ulkoisen olemuksen tai tapahtumapaikat kuvitellut ilman elokuvan antamaa osviittaa. No, leffa oli kuitenkin hyvä, joten olen iloinen, että se tuli nähtyä.

Aika usein kirjaa lukiessa sen päähenkilöön tai ainakin johonkuhun sivuilta tutuksi tulleista tyypeistä ihastuu. Tällä kertaa ainakaan minulle ei käynyt näin, sillä kuten Richard Ford jälkisanoissaan toteaa, oikeastaan kukaan Revolutionary Roadin henkilöistä ei tee miellyttävää vaikutelmaa. Kaikki he ovat kyllä hyvin inhimillisiä ja siksi ihania, mutta harva löytänee ihanteellisia samastumiskohteita tästä teoksesta.

Frank on silti mielestäni aika mainio – ja selvästi myös omasta mielestään. Tunnistin itsessäni joitakin hänen hölmöjä piirteitään, jotka ovat toivottavasti kuitenkin melko yleismaailmallisia: itsensä asettaminen muita ja todellisuutta korkeammalle jalustalle, omien virheiden kuittaaminen selittämällä ne (itselleen) parhain päin, tyylikkäät etukäteissuunnitelmat päivän tapahtumien kertomisesta puolisolle tai tuttaville…

Kauhean itsekkään kuvan Frankista kyllä saa, ja niin myös Aprilista, mutta vaimo vaikuttaa tajuavan piirteensä paremmin, tai ainakin analysoivan itseään syvällisemmin. Molemmat tuntuvat alun perinkin ihastuneen omaan itseensä toisen seurassa, tai toisen mahdollistamaan jännittävän älykköparisuhteen ideaan New Yorkin taidepiireissä.

Siirtyminen Manhattanilta Connecticutin lähiöön (mikä muuten kuvastaa henkistä rappiota tai muuta halveksuttavaa hirvittävän monissa amerikkalaisissa kirjoissa ja elokuvissa) tekee Frankin ja Aprilin elämästä kuitenkin sietämätöntä, sillä molemmat kokevat olevansa muita lähiöasukkeja parempia, ja uuden naapuruston lisäksi he pettyvät pahasti toisiinsa uudessa tilanteessa.

Wheelereiden väheksymiä lähiöihmisiä edustavat pariskunnat Givings sekä Campbell, mutta lukija saa vihjeitä siitä, että hekään eivät ole aivan niin tylsiä ja yksinkertaistetun tyytyväisiä olemiseensa, vaan myös heillä on salaiset haaveensa ja oma, sisäinen elämänsä.

Mielestäni Milly Campbell ehkä ainoana päähenkilönä jätetään kuvaukseltaan aika kapeaksi, ja epäilen, että hänestäkin voisi löytyä vaikka mitä mielenkiintoisuuksia tyytyväisen kotirouvan kuoren alta. Mieleeni tuli Mad Men -televisiosarjan päähenkilön Don Draperin vaimo, jonka syvyyttä edes aviomies ei havaitse nähdessään vain tylsän ja puunatun kodin hengettären.

Tässä alustuksessa en pysty tilanpuutteen vuoksi mitenkään kirjoittamaan kaikesta kiehtovasta, jota romaani pakotti ajattelemaan, mutta täytyy sanoa, että kirja oli ravisuttava ja yllättävän ajankohtainen – myös omassa elämässäni, sillä olen äskettäin muuttanut kaupungin keskustasta lähiöön, ja tehnyt kovasti töitä uuteen elämänmuotoon sopeutumisen kanssa.

Minua kiinnostaisi tietää esimerkiksi, mitä mieltä te muut lukupiiriläiset olitte kirjan eri henkilöistä, mitä syitä löysitte Frankin ja Aprilin kriiseille parisuhteessa sekä omien identiteettiensä kanssa, ja millaisia ajatuksia loppuratkaisu teissä herätti.

Ellit

 

Comments

Teksti:Karoliina
Avainsanat: Revolutionary Road, Richard Yates

Kommentit

Hei piiriläiset!

Pikaisesti ilmoitan tekeväni juuri lähtöä synnytyksen käynnistykseen, joten en pääse tällä viikolla varmaankaan osallistumaan keskusteluihin. Älkää siis ihmetelkö hiljaisuuttani, palaan pian uusin voimin!

Kiitos auttavista pohdinnoistanne tämän Aprilin käsittämättömän teon kanssa. Maaretin tulkinta oli kyllä niin hyvä, että taidan ”ostaa” sen.

Seksistä ei minustakaan juuri hempeillen kerrottu. Melkoista suorittamista ja suoriutumista miesnäkökulmasta esitettynä. Sen sijaan viinalla läträttiin kyllä mielestäni enemmän kuin olisi ehkä ollut suotavaa pienten lasten vanhempina. Siellähän rouvat olivat aina valmiina tehtyine drinkkeineen, kun miehet palasivat töistä. Yömyssyjä vedeltiin ja kapakoissa vietettiin aikaa arkisinkin.
Kiinnitittekö muut tähän mitään huomiota?

Lukupiirin Stella

Mielestäni Frankin ja Maureenin suhteessahan oli kyse pelkästään Frankin hukassa olevan miehisyyden pönkittämisestä ja taas tietynlaisen imagon luomisesta, Maureenin puolelta tietysti ihastuksesta.
Aprilin ja Shepin suhteesta olen samaa mieltä Marjan kanssa siitä että April yritti kokea edes jotain, täyttää tyhjää tilaa itsessään, mutta tähänkään hän ei millään lailla panostanut. Aprililla ei ollut minkäänlaisia helliä tunteita tai ajatuksia Shepiä kohtaan (eikä kirjassa edes ilmaistu että hän olisi tuntenut himoa/halua Shepiä kohtaan) eikä hän edes yrittänyt luoda romanttista miljöötä tapahtumalle. Välinpitämättömyys on sana joka kohtauksesta tulee mieleeni, mutta toisaalta myös suuri epätoivo.

Vielä kirjan seksistä. Frank käytti häikäilemättömästi hyväkseen Maureenia, joka oli ihastunut Frankiin ja sitä vahvisti vielä juhlissa tapahtunut suuteleminen. Kun avioliitto oli kriisissä, vaimo raskaana ja muuttanut pois makuuhuoneesta, Frank alkaa järjestelmällisesti suunnitella tapaamisia Maureenin kanssa. Frankin mielestä Maureen ei ollut millään tavalla kaunis tai kiinnostava, ehkä hyvä ”takapuoli”, jota hän tuijotteli ajatuksissaan. Ja tapa, jolla Frank suhteen lopetti, oli todella tuomittava. Maureen odotti miestä kuvitellen edessä olevan ihanan illan ja yön asuinkumppanin lähtiessä matkalle,jonne Maureen ei ollut lähtenyt Frankin takia. Frank kiitti Maureenia – olet hyvä! – myös aktin jälkeen. Hyvä missä? Antaen hetkellisen helpotuksen Frankin paineisiin.

Mielestäni Aprilin ja Shepin takapenkkirakastelun voisi laittaa humalatilan piikkiin. April oli tarpeeksi tolkuttomassa tilassa pystyäkseen rankaisemaan Frankia. Shep oli muodostanut Aprilista jonkinlaisen haavekuvan ja kuvitteli jopa rakastavansa häntä, mutta April ei mielestäni ollut kiinnostunut Shepistä miehenä.

Kaiken kaikkiaan seksikohtaukset oli kuvattu miesnäkökulmasta katsoen ja kylmästi. Ainoastaan Shepin ajatuksissa Apirilia kohtaan oli jonkinlaista lämpöä.
9.4.2009 Lukupiirin Arja

April halusi vain niin kovasti olla jotakin, mutta ei itsekään tiennyt, mitä se olisi. Hänhän järjesteli mahdollisuuden tarkoituksellisesti. Tuskinpa hänen osaltaan oli kysymys minkään asteisesta ihastuksesta, edes hetkellisestä, ainoastaan epätoivoisesta kokemustenjanosta.

Abortointia olen miettinyt paljon. April, jonka luulen tuntevani, olisi tehnyt abortin aikaisemmassa vaiheessa. Luultavasti kertomatta puolisolleen koko asiasta mitään.

En ole nähnyt elokuvaa, joten perustan käsitykseni ainoastaan kirjasta saamiini mielikuviin. Ehkä raskauden keskeytys oli elokuvassa uskottavammin kuvattu.

Maaret, toit tosi hyvän pointin esiin pohtiessasi Aprilin aborttia yrityksenä ottaa elämä haltuun ja ohjat omiin käsiin. Tuntuu loogiselta, ja osasit sanoittaa sen hyvin.

Seksi oli tosiaan ehkä aikakaudesta ja miespuolisesta kirjailijasta osittain johtuen esitetty aika kylmänä toimintana. Tosin Aprililla ja Frankilla oli sentään ongelmistaan huolimatta seksielämä tallella ja hyvinä aikoina sain siitä sellaisen kuvan, että Aprilikin oli siinä ”mukana”, mutta muistaakseni missään kohtauksessa ei kyllä puhuttu suoraan kenenkään naisen tarpeista tai haluista.

Maureen oli tietynlaisesta aktiivisuudestaan huolimatta kuitenkin vain nuori tyttö, joka halusi miellyttää Frankia. Aprilin ja Shepin sähellys oli taas kovin surullista, enkä todellakaan usko, että Aprili teki sen omista haluistaan lähtien, vaan uhmatakseen olevaa ja ehkä jopa rangaistakseen itseään.

Mielenkiintoisia ajatuksia! Ja erityisen mielenkiintoista on se, kuinka eri tavoin moni meistä näkee kirjan hahmot ja tarinat. Itse esimerkiksi näin Helenin aivan toisin, kuin Arja.

April kimmoittaa paljon ajatuksia itse kullakin. Itse taas en nähnyt häntä tunnekylmänä, kuten Karoliina tuossa kuvasit, vaan surullisena hahmona, ennen kaikkea kyvyttömänä vastata lapsiensa tai miehensä tarpeisiin. Toisaalta jäin monta kertaa miettimään, pystyikö hän ikinä vastaamaan omiinkaan tarpeisiinsa, kun ne eivät olleet koskaan lapsuudessa tulleet kuulluksi.

Aprilin hurja teko lopussa kertoi minusta ennen kaikkea hänen tinkimättömästä halustaan tehdä kerrankin juuri niin kuin itse halusi, vastata omiin tarpeisiinsa ja kuulla omat rajansa. Minulle tuli olo, että tämä ihminen otti viimein oman elämänsä haltuunsa, sai siitä hallinan tunteen, vaikkakin näin rajulla tavalla. Toisaalta tuohon aikaan abortille ei olisi ollut juurikaan vaihtoehtoja, joten siksikin teko korostuu nykyajan näkökulmasta niin säälittömältä.

Itse kiinnitin siihenkin huomiota, kuinka kylmästi ja ripeästi seksi esitettiin kirjassa. Seksiin oli varsin miehinen näkökulma, naiset lähinnä valmiita koneita, joille tehtiin temput – ja siinähän se. Elokuvassa tämä tuli mielestäni vieläkin pelkistetymmin esille. Toki tämän ajan kasvattina on vaikeaa sanoa, kuvaako tämä juuri kirjan aikakauden seksielämää tai siihen suhtautumista sekä naisen haluun / nautintoon suhtautumista. Itse kuitenkin kiinnitin siihen huomiota. Entä te muut?

Tosiaan tuo Aprilin teko lopussa oli kirjassa mielestäni vielä käsittämättömämpi, koska elokuvassahan hän muistaakseni suoritti abortointiyrityksensä heti pian sen ”sallitun” päivän jälkeen. Kirjassa taas aikaa ehti kulua runsaasti ennen tuota epätoivoista yritystä.

Kyllä minäkin näkisin sen niin, että April teki mitä teki, koska kammosi niin paljon ajatusta kolmannen lapsen sitovuudesta ja kaipasi niin paljon asioita, joita uskoi lapsen estävän. Niin paljon, että otti ennemmin riskin kuolla kuin kuivua pystyyn ahdistavassa lähiöavioliitossaan. En tosin tiedä, miten hän järkeili Pariisin lähdön järjestyvän abortin jälkeen, kun varmasti hänkin oli huomannut, ettei Frank lopulta tosissaan halunnut lähteä.

Jenniferin ahdistuneisuutta kuvaamalla Yates on mielestäni pyrkinyt näyttämään, kuinka vanhempien vinksahtanut suhde itseensä ja toisiinsa voi vaikuttaa vahingollisesti lapsiin. En yhtään ihmettele, jos lapsilla oli kaikenlaisia ongelmia tuollaisten vanhempien kanssa, vaikka päällepäin Wheelerit ehkä olivat ns. hyvä perhe. Frank eli vain itselleen ja April vaikutti hyvin tunnekylmältä lapsiaankin kohtaan – varmasti juuri niiden omien vaikeiden lapsuuskokemuksiensa vuoksi.

Joo, kyllä kirja oli kaikkien ihmissuhdekuvauksien kohdalla tosi armoton. Halusin korostaa sillä parisuhteen arkisuutta koskevalla kommentillani sitä, että tilanne kääntynee monessa avioliitossa sellaiseksi. Ei se tosissaan ole tavoiteltavaa, vaan surullista. Luulen, että Yates on piirtänyt tarkoituksella kirjaan karikatyyrimaisia kuvia pieleen menneistä ihmissuhteista. Tällä lailla hän herättää lukijat pohtimaan omien ihmissuhteidensa tilaa ja yleensäkin omaa elämää. Tai ainakin minun kodallani teki.

Arja esitti hyviä havaintoja Helenin suhteesta Johniin. Pojan sairastumisen taustalla saattaa hyvinkin olla – ainakin osatekijänä – tukahduttava äidinrakkaus. Koska John on ainoa lapsi, Helen on varmasti suojellut tätä lapsuudessa kaikelta mahdolliselta pahalta. Jos näin on tapahtunut, se on varmasti estänyt Johnia kokemasta monia juttuja, mitä normaaliin lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluu. Kenties mielen järkkyminen on Johnille keino päästä pois äidin vaikutuksen alta?

Stella, leffassa ei selitetty kirjaa kummemmin Aprilin ratkaisua. En myöskään usko, että hänen oli tarkoitus tappaa itseään. Ehkä hän ei vain nähnyt asiaan muuta ratkaisua? April ei halunnut lasta, eikä halunnut jäädä Revolutionary Roadille. Toisaalta oli hämmentävää, kuinka suunnitellusti hän toimi viimeisenä aamunaan. Itkettyään ja tuhrustettuaan jäähyväiskirjeitä koko yön hän teki Frankille hyvän aamiaisen ja käyttäytyi kuin mallivaimo. Hän myös varmisti, että lapset pysyvät Millyllä hoidossa eivätkä ole siksi näkemässä hänen tekoaan. April mietti lopussa, että jos aikoo tehdä jotain rehellistä, se täytyy tehdä yksin. Tämä oli ehkä hämmentävin kohta – tarkoittaako tämä siis, että April koki olevansa kerrankin rehellinen (itselleen?) hankkiutuessaan eroon tulevasta vauvastaan?

Haluaisin nostaa henkilöhahmoista vielä esille Wheelereiden Jennifer-tyttären. Häntä ei kuvattu paljoa, mutta kuvaukset olivat aika, no, omituisia. Jo pikkulapsi-iän ohittanut tyttö vetäytyy aina ”imemään peukaloaa” kun ei ymmärrä jotain asiaa. Esimerkiksi Ranskaan muuttoa pohtiessaan tyttö vetäytyy omaan huoneeseensa imemään peukkuaan ja kuolettamaan sormeaan langalla (s. 210-211). Tyttö ilmaisee pahaa oloaa itkulla vasta, kun April puhuttelee tätä. En tiedä, miksi kiinnitin erityistä huomiota Jenniferin hahmoon. Kiinnitittekö te muut kirjan lukeneet? Hänestä jäi ehkä sellainen kuva, että hän yritti olla ikäistään kypsyneempi. Jennifer muistutti etäisesti pikku-Aprilia, sikäli kun Aprilin lapsuudesta kirjassa kerrottiin.

Tuntuipa ”mukavalta reissulta kotia palata”, kun täällä käy keskustelu vilkkaana.

Minäkin pidin kirjasta erittäin paljon. Se oli mielestäni hyvin tarkkanäköistä kuvausta melko tavallisista ihmisistä arkisessa elämässään, silti tavattoman kiinnostava. Henkilöhahmot olivat herkällä huumorilla ja osoittelematta kuvattu inhimillisiksi; kaikkine toiveineen ja puutteineen. Tuli sellainen kotoinen olo, että tämähän voisi olla kuvaus nykypäivän lähiöelämästä Suomessa.

Samaistumiskohteita henkilöhahmoista en alkuun oikeen löytänyt, mutta Aprilia sympatiseerasin eniten. Aprilin oivaltava itsetilitys kirjan lopussa teki vaikutuksen: ”sai huomata elävänsä …- totisena, lepsusti ja pahasti pielessä. Sai huomata sanovansa kyllä silloin kun tarkoitti ei ja ”tässä asiassa meidän täytyy pitää yhtä” vaikka tarkoitti täsmälleen päinvastaista. Niin sitä alkoi hengittää pakokaasun hajua ikään kuin se olisi kukkien tuoksua … – ja lopulta oltiin pilkkopimeässä kasvotusten sen oivalluksen kanssa, ettei enää tiennyt itsekään kuka oikein oli. ” (s. 352)

Kirjan loppuratkaisu on jäänyt mietityttämään pitkäksi aikaa. Olen yrittänyt päästä ”Aprilin pään sisään” etsiäkseni sille loogista selitystä. Ei oikein löytynyt.
Kaikki se huolellinen valmistelu: välineiden desinfiointi ja sairaalan numeron kirjoittaminen valmiiksi puhelimen viereen. Itsemurha-aikeista ei liene ollut kysymys, vaikka April varmasti tiedosti riskin. Mikä siis sai hänet tähän epätoivoiseen tekoon? Halusiko hän pelastaa avioliittonsa näin oudolla tavalla: silloinhan Pariisiin muutto olisi taas voinut tulla mahdolliseksi?

Kertokaa te muut, mihin ratkaisuun olette päätyneet, ja päästäkää minut tästä vaivasta. (En ehtinyt katsoa leffaa, joten en tiedä, miten Aprilin teko siinä selitettiin.)
T. Lukupiirin Stella

Olen Maaretin kanssa samaa mieltä siitä, että kirjan pääparin suuret luulot omasta erinomaisuudestaan verrattuna naapureihin olivat juuri niitä – suuria luuloja. Toisaalta kyllähän he itse, ainakin April, huomioivat tämän itsekin. Tällaiseen itsensä korottamiseen on helppo syyllistyä kenen tahansa.

Annikan kommentteihin haluaisin taas sanoa, että toki avioparien leipääntyminen toisiinsa ja toistensa näkeminen vain lastensa toisena huoltajana on tavallista, mutta ei kuitenkaan tavoiteltavaa mielestäni. Se tästä kirjasta teki omasta mielestäni niin koskettavan, että siinä käsitellään turhia pehmentelemättä meille kaikille tuttuja ja ikäviä ongelmia – ilman lohduttavia ratkaisuja.

Elokuvassa tosiaan April oli suuremmassa roolissa kuin kirjassa. Ainakin kohdallani Aprilin roolihahmon korostumiseen vaikutti varmasti myös Kate Winsletin upea roolin työstäminen! Ihan totta, Tiina, Aprilin syrjähyppy Shepin kanssa ohitettiin hyvin kylmästi, tosin muutenkin kirjassa oli harmittavan vähän Aprilin sisäistä vuoropuhelua.

Mielenkiintoisia pohdintoja Helenistä, Arja! Hän on tosiaan tavallisuudessaan kiehtova hahmo, niin kuin Marjakin totesi.

Haluaisin vielä muistuttaa kaikkia keskustelun seuraajia, että olette tervetulleita osallistumaan siinä kuin lukupiirin ”kirjaellitkin”!

Helenin kohdalla on kuvattu sairaalloinen äidinrakkaus. Pohdin Johnin
sairastumisen syitä. Ettei vain takana olisi tukahduttava äidinrakkaus
ja oman lapsen sairauden ja poikkeavuuden kieltäminen. Isä on jämäkkä ja
osasi omalla jäyhällä tyylillään ohjailla poikaansa tarvittaessa. John
on älykäs ja tarkka huomioissaan, jotka osuvat nappiin. Keskusteltu
Wheelin pariskunnan kanssa on tasavertaista.. Koska Helen ei pystynyt
parantamaan poikaansa, hän paransi jatkuvasti asuinympäristöään. Äidiltä
oli myös osittain kielletty yhteydenpito poikaansa, jota hoidetaan
yhteiskunnan ylläpitämässä mielisairaalassa, jota äiti joutuu
selittelemään ”siellä on parempi hoito kuin yksityisessä laitoksessa”.

Katsoin Mad Men-jakson (en ole ennen siihen tutustunut) ja kyllä – kirjassa ja sarjassa on paljon samaa.

Viitasitte

Minua viehätti kirjassa juuri se arkipäiväisyyksien pohtiminen ja ”tapahtumattomuus” jota oli ainakin osassa kirjaa – toisaalta pidän muutenkin sen tyyppisistä kirjoista (sellaisista joista välittyy jokin tietty tunnelma, tapahtumisella ei ole niin väliä).
Tuli juuri mieleen kun luin kommenttejanne se kohtaus jossa April pettää miestänsä Shepin kanssa – sekin oli jotenkin kylmästi kerrottu. Asia tapahtui ja siinä se, ei mitään Aprilin mietteistä, ei katumusta eikä iloa – taitavasti kuvattu mielestäni Aprilin sisäinen tyhjyys sen kautta.
Kirjan lopussa, kun Shep kertoo millaiseksi Frankin elämä on muodostunut Aprilin kuoleman jälkeen, minulla häivähti mielessä ajatus että jospa Frank tässäkin esittää, näyttelee sellaista miestä joksi olettaa ihmisten hänen muuttuneen.. ja ehkä elääkin omaa unelmaansa jossakin.

Tietysti nämä kaikki heikkoudet ovat inhimillisiä ja tavanomaisia. Minua vain vaivasi niiden ylenpalttinen tarjonta ilman vastapainoa. Onhan ihmisillä aina hyviä ja ihailtaviakin ominaisuuksia. Arvelenkin kirjailijan osoittelevan tarkoituksellisesti, opettavaisesti, näitä ihmissuhteiden kompastuskiviä.

Mielestäni henkilöistä uskottavin ja parhaiten kuvattu oli Helen. Moralisoiva, yksinäinen Helen, joka toimi äidinrakkaudessaan sokean itsekkäästi. Tosin ei kirjan henkilöiden tarvitse uskottavia olla.

Kirja tosiaan junnasi välillä Frankin työpaikalla. Uskon kuitenkin, että tällä oli tarkoituksensa. Frankin työn kuvauksia lukiessani huomasin, ettei se ollut oikeastaan normaalia toimistotyötä kummoisempaa – tylsän siitä teki ennen kaikkea Frankin oma asenne. Toisaalta Frankin työpaikka oli tärkeä elementti Wheelereiden keskiluokkaistumisessa. Olisivatko he muuttaneet lähiöön, jos Frank olisi ollut töissä vaikkapa yliopistolla?

Oli jotenkin outoa ajatella, että päähenkilöt olivat kolmekymppisiä. He vaikuttivat niin tylsistyneiltä ja elämänsä jo eläneiltä! Tässä kohtaa kirja erosi ehkä eniten nykypäivästä. Nykyisin läheskään kaikilla korkeasti koulutetulla ei ole kolmikymppisenä lapsia ja vakituista työpaikkaa. Sen ikäisenä ihmiset vielä kokeilevat eri työpaikkoja, matkustelevat yms. Asiat olivat kuitenkin toisin ennen, ja kyllähän Yhdysvalloissa esimerkiksi valmistutaan yliopistosta aiemmin. Toisaalta Wheelereiden haaveet Pariisista saattoivat olla merkki heidän halustaan olla vielä nuoria ja tehdä jotain hullua.

Olen samaa mieltä Marjan kanssa siinä, että kirja sopi yllättävän hyvin nykypäivään. Itsensä etsiminen ja parisuhteiden raadollisuus ovat ajattomia teemoja. Välillä minun kävi sääliksi esimerkiksi Aprilia, joka eli kahlittuna lähiöön. Hän halusi selvästikin esiintyä ja olla ihailtu (koska opiskeli ja pyrki näyttelijäksi), mutta lopulta edes hänen miehensä ei palvonut häntä. En kokenut sinällään omituiseksi maailmaa, jossa miehet väheksyivät vaimojaan ja pettivät näitä – kyllähän tätä tapahtuu nykypäivänäkin. Esimerkiksi se, että Shepin huomio kohdistui Millyn sijaan Apriliin, on vain inhimillistä. Täytyy muistaa, että Shep ja Milly ovat menneet nuorina naimisiin ja hankkineet heti neljä lasta. Eikö tällöin ole luonnollista, että vaimo näyttäytyy äitinä eikä enää minään hekumaalisena syöjättärenä? Kirjasta ei käynyt ilmi, että Shepillä olisi ollut muita naiskokemuksia kuin Milly. Silloin on aika luonnollista, että hän ihaili jännittävää ja eleganttia Aprilia. Oli kuitenkin yllättävää, että Shep päätyi lopulta toteuttamaan päiväunensa…

Te leffan katsoneet, mitä mieltä olitte muuten kirjan kerronnasta verrattuna siihen? Kävin myös katsomassa leffan, kun olin lukenut kirjaa noin puoliväliin saakka. Kirjan kerronta oli luonnollisesti pikkutarkempaa ja hitaammin etenevää. Jotenkin kirja onnistui välittämään esimerkiksi Frankin ajatusmaailmaa jopa paremmin kuin leffa. Kirjan kerronta oli lisäksi yllättävän visuaalista (esim. kuvaus pikku-Frankin yhteislounaasta isän ja tämän potentialisen esimiehen kanssa). Toisaalta leffassa pureuduttiin enemmän Apriliin kuin kirjassa, jolloin hän nousi tasavertaisena päähenkilönä Frankin rinnalle. Tämä oli mielestäni leffan hyvä puoli.

Kirja oli mielenkiintoinen ja muuttuva matka yhden perheen elämään. Aluksi olin aivan innoissani tekstistä, jota luin lähes ahmien. Ennen sadan sivun täyttymistä alkoi kuitenkin jopa hieman tylsistyttää, tuntui, että koko ajan valmisteltiin matkaa ja pohdittiin liian pieniä arkipäiväisyyksiä, eikä tarina edennyt minnekään. Frankin työkuvioiden pikkutarkan kuvauksen tiimoilta olin jo lähes kuolla tylsyyteen. Samat teemat (naapureiden / tuttavien arvostelu ja oman navan ympärillä pyöriminen) tuntuivat toistuvan liiaksi ja alleviivatusti.

Puolen välin jälkeen kirja kuitenkin otti otteeseensa uudelleen – ja taas mentiin. Hyvä, että kirja oli lukupiirin valittu, sillä muutoin olisi saattanut jopa jäädä minulta kesken alkupuolen hidastelun vuoksi.

Loppua kohti tarina parani ja viehätti – kylmyydellään, kovuudellaan, raaollisuudellaan ja tarkkanäköisyydellään. Jotkut asiat oli mielestäni pureskeltu liiankin selkeäksi (kuten John, hullu terveiden joukossa, kuten täällä jo kommentoitiinkin), mutta toisaalta päähenkilöt Frank ja April jättivät persoonissaan tilaa tulkinnalle. Minä näin molemmat päähenkilöt ennen kaikkea surullisina tapauksina, yrityksinä elää itselle ja toisille ”hyvännäköistä” elämää, riippumatta siitä, miten sen koki ja tunsi. Toisaalta pääparilla oli rohkeutta uhmata ajan henkeä (mm. ajatus siitä, että nainen elättää perheen miehen sijaan), mutta toisaalta tuntui, että erikoisuuden tavoittelussa oli jotain niin tavallista: tarkoitusta osoittaa, että poikkean jotenkin muista tavallisista tallukoista, vaikka en oikeasti poikkea pätkääkään.

Viikonloppuna kävin minäkin Karoliinan tavoin katsomassa vielä elokuvan kirjan päälle. Loppu oli lievästi ratkaistu toisin, mutta muutoin mielenkiintoinen elämys. Tällä kertaa olin erityisen tyytyväinen siihen, että elokuvassa alkua oijottiin aika lailla, mikä oli minun mieleeni tylsistymisen vuoksi.

Olisi kyllä ollut mielenkiintoista lukea Frankista hänen omasta vinkkelistään Aprilin kuoleman jälkeen. Nyt täytyy vain arvailla, kuinka menetys lopulta häneen vaikutti. En usko, että tällaisessa kirjassa olisi pohjalla moraalinen opetuskaan, ”sai mitä ansaitsi”, eli menetti perheensä pettämisen ja välinpitämättömyyden vuoksi.

Aprilin ratkaisu oli kyllä raju, sillä selvästi hän tiesi riskit, vaikka päätavoite kai oli kuitenkin sikiön abortointi. Uskon, että hän vain tunsi olevansa täydellisessä umpikujassa, eikä jaksanut koko elämäänsä, saati sitten ajatusta uudesta lapsesta sekä tästä huolehtimisesta.

Minäkin uskon, että Aprilin Pariisi-idean takana olivat itsekkäät motiivit, tosin välillisesti Frankin ”itsensä löytäminen” ja muuttuminen sitä kautta jännittävämmäksi puolisoksi lukeutuu mielestäni niihin.

Frank oli kauhean epävarma, vaikka luuli varmasti itse olevansa itsevarmuuden perikuva.

Tämä luin alunperin jostakin, mutta olen samaa mieltä, että John on hahmona hieman liian osoitteleva ja itsestäänselvä. Hullu, joka kertoo totuuden ”terveille”. Ehkä mielenkiintoisin hahmo mielestäni on hänen äitinsä Helen. Erityisesti mieleeni jäi kohtaus, jossa hän murtuu ja itkee omassa makuuhuoneessaan:

”Hän veti jalkaansa kiireesti kirkkaanväriset norjalaiset sukkatossut (maailman mukavin vaatekappale kotioloissa) ja nousi ylös pukeakseen ylleen loput arkivaatteensa, mutta silloin oli jo liian myöhäistä ja niin hän seisoi seuraavat viisi minuuttia pidellen kaksin käsin sängynpylväästä suu tiukasti supussa, sillä hän itki.

Hän itki, koska oli odottanut Wheelerien tapaamiselta niin paljon ja oli nyt hirveän, hirveän, hirveän pettynyt. Hän itki, koska oli 56-vuotias ja hänen jalkansa olivat rumat ja turvoksissa ja kammottavat, ja koska koulussa yksikään tytöistä ei ollut pitänyt hänestä ja eikä myöhemmin yksikään pojista. Hän itki koska Howard Givings oli ainoa mies, joka oli huolinut hänet vaimokseen, ja koska hän oli suostunut ja koska hänen ainoa lapsensa oli häiriintynyt.

Mutta se meni pian ohitse. Sitten piti vain käydä kylpyhuoneessa niistämässä nenä, pesemässä kasvot ja harjaamassa hiukset. Toinnuttuaan hän laskeutui hilpeänä ja äänettömin askelin alakertaan sukkatossuissaan ja istuutui tikapuuselkänojaiseen keinutuoliin miestään vastapäätä, kun oli ensin sammuttanut tullessaan kaikki valot yhtä lukuun ottamatta.”

Helen on ihminen, joka näkee todella paljon vaivaa vaikuttaakseen päälle päin hyvinvoivalta, tehokkaalta ja elämäänsä tyytyväiseltä naiselta. Kuitenkin tuon lyhyen viisiminuuttisen aikana, joka käytetään – mielestäni kuvaavasti – suu supussa itkien, hän käy läpi elämänsä traumoja lapsuudesta saakka. Hyvä, että tunteet purkautuvat jollakin tavalla, mutta on surullista, että hänen täytyy esittää reipasta rooliaan jopa miehelleen.

Kaiken kaikkiaan parisuhteista annetaan todella lohduton kuva. Milly nyt ehkä on vilpittömän rakastunut mieheensä, mutta kuten totesin aiemmin, emme saa tietää Millyn sisäisestä maailmasta kovin paljon. Shepilläkin on lämpimiä tunteita vaimoaan kohtaan, mutta ehkä yleisen surullisesti hän näkee tässä herttaisen kodin hengettären ja äidin, ei niinkään naista ja puolisoa. Intohimo kohdistuu vaimon sijaan naapurin kiehtovaan Apriliin.

Minäkään en kunnolla päässyt selvyyteen Aprilin henkilöhahmosta – toisaalta, ehkä se kuvastaa hänen sisäistä tyhjyyttään ja tyydyttämättömyyttään että esim. hänen ajatuksiaan ja tunteitaan käsiteltiin kirjassa aika vähän. En jaksa uskoa että Aprilin motiivi Pariisiin lähdölle olisi ollut pelkästään se, että hän halusi Frankin löytävän itsensä eikä myöskään keskiluokkaiselle naapurustolle näyttäminen ihan riitä. Aprilista olisi varmasti löytynyt paljon enemmän syvyyttä jos hänestä olisi kirjoitettu enemmän. Omalla tavallaan hän ainakin manipuloi Frankia aika tavalla, esim. hän sai miehensä lupaamaan muuton Pariisiin rakastelun jälkeen.

Frank – hän vaikutti mielestäni ahdistuneelta ja masentuneelta, epävakaalta mieheltä, tämähän purkautui välillä aggressiivisuutenakin. Frank tuntui miettivän koko ajan sitä millaisen vaikutuksen hän tekee muihin ihmisiin, ja hänhän muutti esim. kävelytyyliään ja puhetapaansa sen mukaan miltä halusi vaikuttaa muiden silmissä. Jonkinlaista imagon luomista siis – Frank ei ollut luonteva eikä sinut itsensä kanssa. Jotenkin Frankilla oli mennyt kaikki pieleen alusta alkaen; hän ei halunnut lasta, ei työpaikkaa eikä varsinkaan keskiluokkaisuutta. Ja kaiken tuon keskelle hän oli ajautunut.

Pariskunta oli hetken onnellinen – silloin kun he yhtä aikaa halusivat samaa asiaa; Pariisia. Yhteinen päämäärä, haave, tavoite – se tuntui yhdistävän heitä enemmän kuin yhteinen koti, lapset, arkielämä. Mutta Aprilin kolmas raskaus muutti sitten kaiken, ja se, että Frankille tarjottiin kiinnostavaa/arvostetumpaa työtä. Frank sai syyn muuttaa suunnitelmiaan ja Aprilin unelmat romuttuivat täysin.

Mitäs mieltä olitte muista hahmoista, esim. Johnista?

Tähän tarinaan sisältyy mielestäni vahva opetus. Kirjailija tarjoilee henkilöiden heikkoudet tarjottimella. Ainakin itse tunnistin useitakin ominaisuuksiani, joista en ole kovinkaan ylpeä.

Aprilin ratkaisua en ymmärrä, ehkä en pääse riittävän syvälle hänen maailmaansa. Mutta aika oli toinen ja näkökulma on toisaalta pitkälti miehinen. Mikä oli Aprilin kuoleman tarkoitus?

Shep ja Helen tarkastelivat maailmaa hieman toisella tavalla Aprilin kuoleman jälkeen. Mutta mitä Frankille loppujen lopuksi tapahtui? Selvästi hän kärsi, oliko kysymys sitten surusta vai syyllisyyden tunteesta; kenties molemmista. Toki lähimmäisen menetys koskettaa aina. Toisaalta Frank kuitenkin menestyi työssään ja työskenteli myös henkisen kanttinsa vahvistamiseksi. Mielestäni hän pääsi tai oli pääsemässä jaloilleen, otti elämäänsä hallintaan. Shepin kuvaus Frankin kuulumisista värittyy hänen suppeahkon maailmankuvansa perusteella. Ihminen, joka jaarittelee hyvinkin tunnin työasioista tai erittelee psykoanalyysinsa vaiheita ei ole pelkästään säälittävä. Jäin jopa pohtimaan, muuttuiko Frankin elämä paremmaksi. Se ei kyllä kuulosta lainkaan kauniilta ajatukselta.

Minäkin löysin Aprilista jos en samastumiskohdetta niin jonkinlaista kosketuspintaa siinä, että tavalliseen arkielämään saattaa joskus kyllästyä, ja siihen tuo taas jännitystä sekä hohtoa uuden suunnitteleminen. Tietenkin draamankin vuoksi kirjassa April ja hänen piirteensä on viety aika äärimmilleen, mutta en yhtään ihmettele tämän kunnianhimoisen naisen ahdistumista kotiäitinä lähiössä. Harmi kyllä, ettei hän pysty nauttimaan elämänsä hyvistä puolista, sillä niitäkin objektiivisesti tarkkailtuna on.

Annikan tavoin uskon, että April on todella hukassa äitiytensä kanssa, ja siihen suurin syy on varmasti oman lapsuuden karut kokemukset. Jos vanhemmat eivät ole olleet läsnä, on tietenkin vaikea luoda äiti-identiteettiä ilman esikuvia.

Mietin vielä tuota loppuratkaisua, ja mitä Aprilin menettäminen Frankille merkitsi. Pitäisi melkein pohtia enemmänkin Frankin tunteita vaimoaan kohtaan. Toisaalta hän halveksuu tätä, mutta vaikuttaa silti paljon riippuvaisemmalta Aprilista kuin toisin päin. Aprilin tempaukset saavat Frankin helposti tolaltaan. Toisaalta, liekö tuo oikeassakaan elämässä niin harvinaista, että sitä kaikkein läheisintä ja rakkainta ihmistä arvostellaan, vaikka riippuvuussuhde on tosiasiassa vahva.

Kiistämättä kirja oli laadukas ja nautittava luettavaa käännettynäkin. Luin sen tapani mukaan kerralla kannesta kanteen. Jälkimaku kuitenkin oli hieman huono. Olen miettinyt kovasti, oliko tässä tarinassa yhtään hyvää ihmistä. Miehet väheksyivät vaimojaan, joita sinänsä ei kuvattu kovinkaan syvällisesti. Vaimo haisee pahalle, vaimon puhetta ei jaksa kuunnella, vieras houkuttaa hulluuteen saakka. Niin paljon itsekkyyttä. Henkilöt olivat kyllä taitavasti kuvattuja ja uskottavia.

Päähenkilöparin elämä oli aika masentavaa, muttta toisaalta siihen on helppo samastua. Kotona päivänsä viettävä April ei jaksa huolehtia oikein mistään. Kauniina ja ehjänä ostettu koti – senkin piti olla jotakin erilaista – on likainen ja rempallaan eikä lapsistakaan oikein välitetä. Ruohonleikkuri on rikki, mutta mitä siitä, metelöiköön. Vierailuja sovitaan, mutta ei sitten jaksettaisikaan seurustella. Naapurin tuomat kukat homehtuvat veden vallassa olevassa kellarissa. Sen sijaan epärealistinen hanke Eurooppaan muuttamiseksi tai kuvitelma näytelmäpiirin saavutuksista herättää Aprilin toimintaan saakka. Jotakin hienoa ja suurta pitäisi saavuttaa. Pettymykset vain pahentavat tilannetta.

Ymmärrän kirjan henkilöistä parhaiten Aprilia, myötätuntoni on hänen puolellaan. Hän tuntuu etsivän epätoivoisesti edes jotakin sisältöä elämäänsä, osaamatta ottaa kiinni siitä, mitä hänellä jo on.

Kokonaisuutena kirja on säälittävyydessäänkin erinomainen ja sopii myös yllättävän hyvin tähän päivään. Oman elämän hallinta saattaa olla kaiken hyvän keskellä samalla tavoin hukassa.

Olen samaa mieltä: Revolutionary Road oli todella hyvä kirja. Avartava ja ajatteluttava lukukokemus, sanoisin. Yatesin on onnistunut vangita 50-luvun amerikkalainen lähiöelämä niin elävästi, että tällainen 2000-luvun kasvattikin onnistui sen sielunsa silmin näkemään. Haluaisin myös antaa tunnustusta kääntäjälle, joka tekee todella hyvää työtä.

Kirjassa painottui vahvasti Frankin näkökulma asioihin. Frankista piirtyi mieleeni kuva aika tavallisena ja harmaana miehenä, joka on katkeroitunut (tietämättään?) heitettyään hukkaan elämänsä parhaat vuodet. Hänestä piti tulla jotain suurta, mutta sitten tuli April, perhe ja lähiöelämä sekä tappavan tylsä Knox. Monet haukkuvat Frankin miehisyyttä (esim. John, April ja Shep), mutta itselleen hän vakuuttelee olevansa tosimies. Miehisyyttä pönkittää salasuhde Maureeniin sekä juopottelu ja ehkä perheenjäsenten satunnainen läimäyttelykin. Toisaalta Karoliinan mainitsema tulevien keskustelujen kuvittelu sekä Pariisi-haihattelut tekevät mielestäni Frankista välillä jopa naisellisen.

Myöskään minä en saanut Apriliin oikein yhteyttä. Tämä johtunee pitkälti siitä, että Aprilin ajatuksia ja maailmaa ei juurikaan kuvata kirjassa. April on silti moniulotteinen hahmo, jonka epätasapainoisuus lienee peräisin lapsuuden pettymyksistä. Minulle tuli sellainen kuva, että juuri noiden pettymysten takia hän ei kykene olemaan lapsilleen kunnon äiti; hän puhuu näille kuin aikuisille ja heivaa nämä tuon tuosta hoitoon Millyn luo. Liittyisiköhän se, ettei kirjassa kuvata äidinrakkatta, tähän? Jos April ei yksinkertaisesti tunne sitä? Koska Aprilin elämä on täynnä pettymyksiä (rikkonainen lapsuudenkoti, epäonnistuminen näyttelijättärenä, vahinkoraskaus, lähiöelämä) jo ennestään, ei ole ihme, että Pariisiin muuton peruuntuminen toisen vahinkoraskauden seurauksena sysää hänet yli laidan. Epätoivoista aborttiaan ennen hän ajattelee jostain syystä isänsä vierailua – miksiköhän?

Kirjan loppuratkaisu oli hieman omituinen – traaginen mutta tavallaan vapauttava. Aprilin kuolema ei nähdäkseni ollut siinä pääroolissa, vaan se, mitä se Frankista teki. Frankista tuli Shepin sanoin elämänsä menettänyt mies, miehen kuori. Olisi voinut olettaa, että Frank olisi tuskissaan palannut Maureenin syliin, mutta tästä ei puhuta mitään. Sen sijaan mainitaan, että lapset päätyvät Frankin veljen ja kälyn hoiviin. Kun talo myydään, vaimo on kuollut ja lapset poissa, mitä Frankille jää? Vapaus ja uusi elämä New Yorkissa eli juuri se, mitä hän kaipasi Aprilin ollessa vielä elossa. Ironista on, ettei se näytä tekevän Frankia onnelliseksi. Hän oli sittenkin onnellinen tylsässä työssään, asuessaan tylsässä Connecticutin lähiössä tylsän vaimon ja ärsyttävien lastensa kanssa – sikäli kun onnellinen kykenee olemaan.

Minäkin luen (liian) harvoin mieskirjailijoiden teoksia, mutta silloin on aina mielenkiintoista nähdä, millaisia naishahmoja he luovat. Ehkä raadollisempia, kuten April? Kenties häneen(kin) oli vaikeampi samastua, koska hän on miehen luoma, ja jäi siten jotenkin vieraaksi. Olisiko naiskirjailija uskaltanut tai pystynyt jättämään naishahmoa tällaiseksi – esimerkiksi äidinrakkautta ei käsitelty juuri lainkaan?

Tarina parani loppua kohden ja vei mukanaan kuin jännitysnäytelmä, jota se tietysti olikin. Odotin onnellista loppua ja olin pettynyt kun siinä kävi niin kuin kävi. Sopii kyllä 50-luvun ajankuvaukseen. Minä en oikein saanut yhteyttä Apriliin, en päässyt hänen ajatuksiinsa mukaan. Miesten ajatusmaailma on minulle edelleenkin näillä kymmenillä melko tuntematon (luenkin mieluimmin naiskirjailijoiden kirjoja). Ihmettelin Frankin kunnianhimottomuutta työelämänsä suhteen, 10-vuotta ja päivän kohokohtia olivat tauot – missä oli työnimu?

Tosiaan, hyvä valinta kuukauden kirjaksi!
Luettuani Revolutionary Roadin loppuun oli ensimmäinen ajatukseni että olipa iloton kirja – ei oikeastaan surullinen, koska silloin siinä olisi pitänyt olla jonkin verran sentimentalisuutta mukana, vaan kalsean iloton. Kirjassa oli lämpöä hyvin vähän mutta silti tarina oli elämänmakuinen ja todellinen.

Arki ja arjensietokyky tuntuivat olevan kirjassa pinnalla – ehkä juuri se tekee siitä niin ajankohtaisen ja suositun nykyaikanakin. Frankin ja Aprilin unelma elämästä Pariisissa kantoi heitä hetken eteenpäin mutta muuten pariskunnan suhde tuntui melko tuhoontuomitulta alusta alkaen. Hassua että myös minulle tuli kirjasta Mad Men- tv-sarja mieleen. Frankin ja Aprilin suhteesta ei tule missään vaiheessa sellaista kuvaa että he olisivat todella rakastaneet toisiaan – suhteen alkuvaiheen jälkeen Frank arvostelee Aprilia (ainakin ajatuksissaan) mutta myös pelkää Aprilin jättävän hänet. April on taas valmis lähtemään kotoaan vastoinkäymisten kohdatessa, jo siinä vaiheessa kun hän alkaa odottamaan ensimmäistä lastaan. Suhteessa on mielestäni koko ajan jonkinlainen valtataistelu menossa.

Henkilöistä lisää myöhemmin, mutta myös minulle tuli tunne etten voi samaistua mitenkään kehenkään henkilöistä – yleensähän kirjoista löytää jonkun, oli se sitten hyvä tai paha tyyppi, jonka tekoihin tai ajatuksiin voi jossain määrin samaistua. Yleisesti ottaen mielestäni kukaan henkilöistä ei ollut miellyttävä ja kaikilla oli omia sisäisiä ”demonejaan”, motiivejaan ja kaunistelemattomia luonteenpiirteitä.

Kaikenkaikkiaan taitava,inhimillinen tarina jonka lukemisesta nautin kovasti!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *