Rakkaudesta novelleihin

Joni Pyysalo, Ja muita novellejaOlen avautunut aiemmin ahdistuvani paksuista kirjoista (Kuinka syvällistä kirjallisuuskritiikkiä!, he huudahtavat), joten luonteva jatkumo on kai tunnustaa rakkautensa novelleihin.

Tänä syksynä meitä novellien ystäviä on hemmoteltu, joskin huomasin että omaan pinooni on päässyt kasautumaan vain miehiä. No, olkoon se vastapainoa Finlandia-ehdokkuuksille. (Note to self: Satsaa naisten novelleihin!) On Matti Mäkelää, Mooses Mentulaa, Philip Teiriä. Ja sitten on Joni Pyysalo. Pyysalon Ja muita novelleja (WSOY 2011) on huikea kokoelma absurdeja, mutta silti järkyttävän tosia tuokiokuvia, joiden keskelle minut lukijana roiskaistaan sen enempiä selittelemättä. Nautin todella joka kerta kun aloitin uuden tarinan. Niiden nimistä ei voinut päätellä mitään ja tilanteisiin mentiin jotenkin keskeltä, armottomasti, ja kuva alkoi piirtyä pikkuhiljaa.

Pyysalo kuvaa sekä miehiä että naisia, nuoria ja vanhoja elämäntilanteissa, joissa ollaan valintojen keskellä, vailla yhtä selkeää suuntaa ja ratkaisua. Kahdeksan tarinaa, kahdeksan ihmiskohtaloa, joita lukiessa eläytyy, hirvittää ja jännittääkin. Useissa kirjan kritiikeissä esiin noussut nuoren tietokonepeliriippuvaisen miehen tarina Tee ilman marmeladia on toki huikeaa luettavaa, mutta omaksi suosikikseni kirii Pilkkijakkara, joka piirtää kuvan pitkästä parisuhteesta, toisen osapuolen sairauden kohtaamisesta ja tyhjyydestä.

Hetkittäin tekstissä mennään hyvin syvälle ihmisen sisälle, mutta sieltä pompsahdetaan moneen kertaan pois, sillä kirjailija on merkinnyt useille sivuille viitteitä, joissa hän kertoo, keneltä lainaa ajatuksia ja tunnelmia. Ja onpa Pyysalon kustannustoimittajakin päässyt kommentteineen muutaman sivun alalaitaan. Minua viittaukset huvittivat ja kiehtoivat, olisi hienoa kuulla, mitä muut ovat niistä mieltä.

Novellit ovat aika vakavia, synkeitä ja ahdistaviakin, mutta viimeinen, Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta oli jopa hulvaton, ääneen naurattava. Useita runokokoelmia julkaisseelta novellistilta irtoaa todella armotonta kuittailua kirjailijuutta ja kirjoittamista kohtaan ja sekös ainakin minua viihdytti.

Eikä kannata antaa hailakanharmaan paperikannen hämätä, suosittelen kurkistamaan kirjan kovia kansia…

Näin Joni Pyysalo vastasi, kun kysyin hänen omia suosikkinovellejaan:

”Franz Kafkan novellit olivat täysin uutta vaikutteille alttiille lukioikäiselle. Vaikkapa Lain edessä, lyhyt, ehdoton ja lohduton eksistentialistinen kuvaus. Kafka johti mm. Daniil Harmsin ja Slawomir Mrozekin pariin.

August Strindbergin Jotta päästäisiin naimisiin jäi sekin mieleen lukioiässä,hirtehisessä ja myrkyllisessä satiirissaan.

Maailmankirjallisuuden nykynovellistiikasta olen pitänyt Kjell Askildsenista, esimerkkinä novelli Tessalonikin koirat, vieraantumisen kuvaus, ehkä ripauksella Strindbergiäkin.

Satiirisen huumorin suurmestarit kirjallisuudessamme ovat Pentti Haanpää, Veikko Huovinen ja heitä astetta totisempi Maria Jotuni. Huovista lukiessa on pakko nauraa, esimerkkeinä vaikka Erään murhan motiivit, Kustantajan arkipäivää, Jutta Grahnin mies tai Kuorsaus, lyömätön valvotun yön kuvaus.

Joel Lehtosen Kuolleet omenapuut -kokoelman niminovelli on surumielinen ja alistunut kuvaus todellisuuden ja idealismin ristiriidasta. Samaa novellin päähenkilöä kuvataan traagisesti myös novellissa Muttisen Aapeli sodassa.

Tuoreimmassa novellistiikassamme arvostan Maritta Lintusta ja Juhani Laulajaista. Laulajaisen dialogi ja ihmissilmä ovat tarkat ja jo esikoisteoksesta löytyy kirjallisuutemme työnkuvausten hillitön klassikko, novelli Onnellisten tiimi.”

Comments

Teksti:Jenni Pääskysaari
Avainsanat: Mäkelä Matti, Mentula Mooses, novellit, Pyysalo Joni, Teir Philip

Kommentit

Novelleissa on aina viittauksia. Luen mielelläni joskus novelleja ja ne ovat erityisesti koululaisten suosiossa.

Pyysalon novellit tekivät vaikutuksen, syvällistä tavaraa muttei pateettista kuitenkaan. Hyvältä vaikuttaa herran novellimakukin haastattelusi perusteella.

Alaviitteet olivat minusta hauska nyökkäys postmodernismin suuntaan, todella herkullisia. Ne eivät vieneet lukijaa täysin hälläväliä-ironian poluille mutta kevensivät tunnelmaa mukavasti. Huoruusvuosi-novelli lähtee täysin lapasesta kokoelman kokonaisuuden näkökulmasta, mutta sillekin on kai sitten perusteensa.

Pidempi sepustus Pyysalon novellikokoelmasta (ja niistä alaviitteistä) on luettavissa uudehkosta kirjablogistani…

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *