Rakkauden hullu pakkomielle

Vladimir Nabokov (1899-1977) herätti teoksillaan kohua omana aikanaan, mutta herättäisi vielä tänä päivänäkin. Harva kirja muuten enää julkisuutta saakaan, ellei siitä nouse edes pienimuotoista kohua. Mitä isompi kohu, sitä enemmän kirja myy.

No, Nabokoviin takaisin. Keski-ikäisen miehen hullaantumisesta 12-vuotiaaseen tyttöön kertova Lolita meni aikoinaan kiellettyjen kirjojen joukkoon samantien ja rohkenen väittää, että vuonna 2012 sitä ei edes uutena teoksena painettaisi ja kustantamossa vielä toivottaisiin, ettei lehdistö saisi vihiä kirjailijan luomuksesta. Kirjan aihe kun on jopa kohuksi kiusallinen. 

Lolitaa onkin totta puhuen hieman kiusallista lukea ja nyt ensimmäistä kertaa lukemani Nabokovin Naurua pimeässä muistuttaa monella tapaa Lolitaa. Hullun rakkauden ja pakkomielteen kohde on tällä kertaa jo sentään 18-vuotias.

Tarina on se tuttu. Keski-ikäinen berliiniläinen taidekriitikko ja professori Albinus elää tylsässä, mutta turvallisessa avioliitossa Elisabetinsa kanssa, lapsikin on, mutta jotain Albinus ei ole koskaan kokenut: Intohimoista rakkautta, joka veisi jalat alta. Mies on muutenkin elänyt tasaisen tylsää elämää toisten toiveita noudattaen ja sen enempää naisissa intohimoa herättämättä.

Niinhän siinä sitten käy, että ukko kohtaa tuon juonittelevan 18-vuotiaan elokuvateatterin lipunnäyttäjän ja puolipäiväilotyttö Margot Petersin, joka pian huomaa tilaisuutensa koittaneen päästä rikkauksiin tuon häntä koirana seuraavan miehen avustuksella. Köyhistä oloista lähteneelle tytölle ei 20- ja 30-luvun Saksassa olisi muita keinoja ollutkaan tarjolla. Onneksi epätoivoisia miehiä sentään riittää. Ja niinhän se sitten jatkuu, että kun mies onnistuu saamaan tytöltä pusunkin, niin vaimo saa tietää ja lähtee lätkimään. Näinhän ne vuosikymmenten avioliitot päättyvät.

Kirja on täyttä kärsimystarinaa Albinuksen osalta ja jos ei keski-ikäistä miestä tässä uhriksi tunne, ei kannata kirjaa lukea, sillä tässä kirjassa mies on uhri, ei nainen, vaikka nykyihminen naisen vaikuttimia miesten vedättämisessä jo ymmärtääkin. Albinuksen lapsi kuolee, mutta sekään ei saa miestä järkiinsä vaan rakkaushelvetti kiiruhtaa julmaa loppuaan kohti. Tarinan päätteeksi Margot nappaa lomamatkalle mukaansa vielä ex-rakastajansa, nuoren ketkun, jollaisiin tietenkin herkemmin nuori sielu rakastuu herkemmin kuin vanhoihin ukkoihin. Ranskan auringossa he sitten ilottelevat keskenään Albinuksen selän takana… jne. jne. Ja loppuhan se sitten lopussa tulee Albinuksen elämälle.

Tarinan opetus lienee siinä, että pysykää hyvät ihmiset tylsissä avioliitoissanne, jos sellaisen olette onnistuneet solmimaan. Maksakaa asuntolainaa ja jännittäkää lastenne yliopistokirjoituksia.

Vaikka silti, kuka ei haluaisi hullaantua.

—————————————-

Epätoivoinen ja yksipuolinen rakkaus on jälkeenpäin itsestäänkin hävettävää, sen tietää jokainen sellaisen kokenut. Minusta tuntuu, että pakkomielteinen rakkaus on nimenomaan miesten ongelma. Ehkä sitä silmälläpitäen tämä Albinuksenkin tarina tuntuu edes jollain tapaa uskottavalta. Kyllä niitä intohimomurhia tapahtuu, Suomessa usein silloin, kun mies on saanut parisuhteesta kenkää. Joten olisiko näissä enemmän kyse kostosta kuin intohimosta.

Ja keski-ikäiset miehet hullaantuvat aina nuoriin naisiin, se on ollut maailman laki ja tuskin miksikään muuttuu. Albinuksen tapauksessakaan nuori nainen ei rakastunut keski-ikäiseen mieheen. Liekö sellainen mahdollistakaan. Onhan näitä vanhemman miehen ja nuoremman naisen rakkaustarinoita julkisuudessakin ollut, mutta harva niistä kestää, jos nyt parisuhteet muutenkaan kestävät.

Mutta muistakaa arvon äijämme, keski-ikäiset miehet eivät ole koskaan kovassa huudossa, elleivät ole rikkaita, omaa julkisuutta tai valtaa. Keski-ikäiset naiset ovat sentään jo saaneet arvonnousun nuoria miehiä kiinnostaviksi puumiksi. Harva heistäkään tuosta nimityksestä pitää.

Comments

Teksti:Esa Pesonen
Avainsanat: Lolita, Naurua pimeässä, Vladimir Nabokov

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *