Raija Oranen juhli pyöreitä ja kirjoitti Kekkosesta

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen. Entisestä presidentistä on laadittu hyllymetreittäin kirjoja. Mutta romaani tulee vasta nyt: kirjailija Raija Oranen tarttuu ikonin inhimillisempään puoleen teoksellaan Nimeltään Kekkonen (Teos). Kävin julkistamistilaisuudessa, jossa skoolattiin myös Orasen 40-vuotiselle uralle.

Tapahtumapaikka oli idyllinen Frenckellin talo Eirassa. Historian langat nivoutuivat siellä yhteen: Urho Kekkonen Sylvi-vaimoineen nähtiin talossa mahtimies Erik von Frenckellin päivällisvieraana.

Uunituoretta teosta kommentoi kutsupaneeli, johon osallistuivat toimittaja Kaarina Hazard, tutkija Kustaa Vilkuna ja professori Raimo Väyrynen. Puhetta johti UKK-arkiston johtaja Pekka Lähteenkorva. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Oranen maalaa uskottavaa kuvaa Kekkosesta ja hänen ajastaan. Taustatyö on tehty pedantisti, lähteet luettu huolella.

Realistista, eläytyvästi kirjoitettua fiktiota”, määritteli Raimo Väyrynen. Hän kiitti myös Orasen hienovireistä kuvausta Sylvi Kekkosesta.

Teos kertoo kekkosvuosista 1942-1962. Orasen teksti vaikuttaa ensimmäisten lukujen perusteella tarkalta, liki dokumentaariselta. Se on osa kirjailijan ”valtiomiestrilogiaa”, jonka ensimmäinen osa oli marsalkka Mannerheimia käsittelevä Metsästäjän sydän. Seuraavaksi Oranen hyppää kansakunnan rakentamisen aikaan, 1700-luvulle, Sprengtportenin ja Armfeldtiin.

Kirjailija on selvästi viehtynyt suurmiehiin, mutta myös Suomen historian merkittäviin ajanjaksoihin.

Minulla on valtava tarve hahmottaa sitä, mikä Suomi oli ja on. Mitä pitää varjella, mitä heittää sivuun yhdentekevänä”, Oranen sanoi. Hän haluaa kuvata aikoja ja prosesseja ihmisten kautta.

Orasta hämmästytti, kuinka paljon varmoja mielipiteitä Kekkosesta tuntui olevan. Toisaalta ihmiset tuntuivat tietävän hänestä ihmisenä vain vähän. Syntyi ongelmallinen kysymys:”Mitä mieltä minä olen Kekkosesta?”Lopullisen sysäyksen romaaniin antoi erään naisen kertoma tarina kohtaamisesta Kekkosen kanssa. Siinä UKK äityi lähentelemään, mutta ei naisen vastustellessa pakottanut. Oranen oivalsi, ettei hänen kirjailijana tarvitse ottaa kantaa Kekkoseen tai hänen tekoihinsa.

Alkoi intensiivinen lähteiden lähiluku. Niihin kuuluvat muun muassa Kekkosen kirjeet rakastajattarelleen Anne-Marie Snellmannille. Suhde oli Orasen sanoin terve rakkaussuhde, mutta Kekkonen hyödynsi myös amerikkalaisen uutistoimisto AP:n leivissä työskennelleen Snellmannin sivistystä ja verkostoa. Snellmann opetti UKK:lle ruotsia ja etikettiä.

Miten tämä kaikki kolahtaa meihin kolmekymppisiin? Ainoa Kekkoseen liittyvä muistikuvani on hämmennys siitä, miksi televisiosta ei eräänä päivänä tullutkaan lastenohjelmaa. Soi vain klassinen musiikki, vanhemmatkin olivat oudon alakuloisia.
Kaarina Hazard sen sanoi: ”Pitäisikö peitellä, miten vähän Kekkonen minulle merkitsee?” Sen sijaan kekkospuhe kiinnostaa. Kovin tutunoloisilla linjoilla se tuntui keskusteluissa liikkuvan: ensin puhuttiin UKK:n naissuhteista, sitten vallanhalusta. Mitä uutta tähän tuo Orasen kirja? Parhaiten se selviää lukemalla.

Ainakin Kekkosen vallanhalun arvostelua Oranen tahtoo murtaa. Sellaista johtajaa, jolla ei ole johtamisen paloa, ei Orasen mukaan olekaan. ”Ihmettelen, miksi tanssijoita ei syytetä tanssin halusta tai näyttelijöitä esiintymisen halusta.”
Silti Kekkosella oli Orasen sanoin ”sisällöllinen päämäärä”. Ympärillä oli aika, jossa oli toimittava, tehtävä välttämättömäksi koettua politiikkaa.

Comments

Teksti:Noora Valkonen
Avainsanat: historia, julkkarit, kirjailijat, Oranen Raija, politiikka, romaani, syksy, Teos, yhteiskunta

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *