Petri Tamminen: Muistelmat, Mitä onni on, Piiloutujan maailma, Enon opetukset

Monimielinen mies

Kirjailija Petri Tamminen on kehittänyt itsensä vähättelystä taiteenlajin. Mitäköhän hän tahtoo sanoa?

Petri Tamminen, 43, istuutuu auton etupenkille, katsoo päin ja sanoo voi ei. Jos hän nyt vaikenisi, säästyisi hän viikon tai kahden häpeältä, hän selittää, mutta ei silti nouse autosta.

”Oikealleko?”
”Oikealle ja taas oikealle.”

Sovittiin puhelimessa lounaasta. Ei missään satumaassa, vaan Asikkalan miehekkäimmässä paikassa. Tammisen uuden kirjan mukaan satumaa on paikka, jossa ihmisten välillä vallitsee ylimaallinen yhteys; väärinymmärryksen sijasta ymmärrys ja ahdistuksen sijasta vapaus. Vapaus häpeästä. Miehekäs paikka taas on hetkessä syntynyt heitto. Ymmärrettävissä vastavedoksi sille, että kirjassaan Tamminen on jatkuvassa piinassa miehenä olemisen kanssa.

Pastaa vai pakasteseitä?

Tamminen käy Jämsäntien varren Kalakievarissa lounaalla pari kertaa viikossa. Tuulettumassa tosimiesten maailmassa, kuppila on myös suosittu työmaaruokala. Uutukaisen nimi on Muita hyviä ominaisuuksia (Otava). Aihe on kuta kuinkin sama kuin edellisissä kuudessa: mies ja hänen tragikoomisuutensa.
”Karmea rimanalitus, joka viimeistään todistaa, että olen ihan kyvytön…”
Syödään nyt vain.

On toisenlaisiakin hetkiä. Kun Tamminen oikein miettii, hänen mieleensä tulee yksi. Se oli eräs lauantaiaamupäivä kahdeksan vuotta sitten, siivouspäivä, ja Tamminenkin oli kiinni imurinvarressa, kun hänestä äkkiä tuntui, että hänen silloin vasta ilmestynyt kirjansa, Piiloutujan maa, on sittenkin kirja. Voisiko hän selittää tarkemmin? Ei. Paitsi jos hän saisi vastata kirjallisesti parin päivän päästä, jolloin hänen ei tarvitsisi hävetä kasvojenmenetystä.

”Miten satunnaisesti mieleen juolahtaneiden asioiden arvo voi muka olla suurempi kuin tehdyn työn? Keskustelemalla en tavoita mitään, en tunnista itseäni puheestani”, Tamminen, entinen toimittaja, alkaa inttää. Tilanne on kieltämättä tuttu: Pitäisi sanoa jotain järkevää, mutta äkkiä tajunta hämärtyy ja mieli alkaa leijua, suusta tulee kummallista höpinää, joka on vain sinne päin eikä osu mihinkään. Etenkin jos edessä on kärkäs toimittaja. Se on kamalaa. Mutta että Tammisella on aina sellainen olo ihmisten keskellä.

Nyt hän menee kuitenkin jo liian pitkälle. Hän alkaa kirjoittaa mielessään tätä juttua. Hän kutsuu tapaamistamme ”ihan hyväksi aihioksi”, josta hän ehkä saisi aikaiseksi pari hyvää lausetta, viikon työllä. Mutta jutussahan pitää olla ainakin sata tai kaksisataa lausetta. Eivätkä lehtijutut ole kirjallisuutta. Kiinnostaa kuitenkin kuulla, miten tuo lause menisi. Tamminen lupaa vastata myöhemmin.

Piiloutujan maan jälkeen Tamminen kirjoitti Muistelmat. Teos luokiteltiin lyhytproosaksi kuten uusikin. Seuraava oli taas romaani, Enon opetukset, joka nousi Finlandia-ehdokkaaksi. Tammiselle ropisi kehuja. Hänen napakka lauseensa ja lakoninen huumorinsa oli noteerattu jo hänen edellisten teostensa, Elämiä, Miehen ikävä ja Väärä asenne perusteella.

Tamminen hymähtää: menneistä menestyksistä ei ole apua kirjailijan työssä, aina on aloitettava alusta. Mutta lause on tärkeä.”Eikä muusta tässä ammatissa ole kysekään. Pyrin siihen, että virke olisi niin hyvä kuin osaan. Myyn kaiken siitä hinnasta. Tai ainakin itseni.”
”Mutta miksi se on niin vaikeaa?” hän vaikeroi ja hieroo otsaansa, nyrkillään.
 ”Vaikka 15 vuotta ei ole muuta tehnyt kuin hyvää lausetta miettinyt.”
Sepä juuri. ”Miksi siellä on taas sitä piikkilankaa, huojuntaa sinne tänne, vaikka on 17 kertaa katsonut joka ikisen lauseen, pannut pilkkua ees taas.”

Tamminen tietää, minkälainen on hyvä lause. Se on konkreettinen; siinä ei ole sellaisia sanoja kuten kohtalo tai sielu vaan peruna ja auto. Hän ei pidä myöskään koristeellisuudesta eikä selittelystä. Siksi hänen esikoisromaanissaan jokainen lause on pelkkää iskua. Nyt hän on tullut ympyrän kautta samaan pisteeseen: lauseet eivät ”lenkoile” vaan sanovat asiansa suoraan. ”Danny tuli Vääksyyn. Se voisi olla kirjan paras virke.”

Tammisen kaksi vuotta sitten ilmestynyt Mitä onni on -romaani sai paljon kiitosta. Eräskin lukija piti kovasti kirjasta ja lähetti kirjailijalle oikein kiitoskirjeen, jossa kiitti tätä kirjan tuottamasta suuresta ilosta. Lukija muistaa Tammisen vastauksen: ”Tässä marraskuun maisemassa, oikeastaan ihan missä tahansa maisemassa, on vaikea muistaa, että olisi ikinä iloa tuottanut.”

Niin Kafkaa. Silti tuntuu viisaalta ja kauniilta lukea Tammisen Onni-kirjasta, että Elämä on pari kaunista kesäaamua ja yksi öinen suudelma. Tai että Alkuinnostus pettää aina. Sellainenkin lause tuntui hyvältä kuin että Minä haluan kuulla onnesta kun minua haukutaan töissä. Lause En näe itseäni edes itsessäni panee miettimään. Seuraavat lauseet ovat ehdottomasti hyviä: Vaikka kaikki muu pettäisi, minulla olisi saunat ja Ihminen joka lajittelee sukkia, uskoo elämään. Tämä lause on tosi: Onni on lauseen aukkopaikka.

Onni-kirjan jälkeen Tamminen kuvitteli kirjoittavansa jälleen romaanin. Aihelmia oli, kaikenlaisia, hyviäkin. ”Tuulettamisen historia”, hän paljastaa ensimmäisen yrityksensä työnimen.

Koska urheilu kiinnostaa Tammista kovasti, olisi kirjan päähenkilö, tietenkin mies (hän sanoo ettei osaa kuvata naisia) tutkinut juhlimisen hetkiä ja rinnalla olisivat kulkeneet jälleen kerran kaikki hänen traagiset ja koomiset piirteensä.

”Ei tullut fiktiota”, kirjailija sanoo. ”En pystynyt romaaniin. Tuli mitä lie suoraa puhetta.”
Tamminen on uudessa kirjassaan lähes yltiöpäisen avoin. Tai ainakin antaa vaikutelman avoimuudesta. Hän kertoo riittämättömyydestä ja ujoudesta ja häpeäntunteista ja hyväksynnän kaipuusta ja sen menettämisen pelosta. Miesten iänikuisesta kasvojenmenetyspelosta.

Miehet yleensä vaikenevat sellaisesta, ainakin sankarimiehet, ja mikseivät naisetkin. Mutta Tamminen ei kainostele. Vaikka totuutta olisi vain nimeksi, on oma minä herkullinen lähtökohta, koska se avaa näkökulman yleiseen. Meidän hyvin kehittyneeseen häpeän tajuumme.

”Tätä tuskaa jalostamalla olen yrittänyt kääntää sen voitokseni.”
”Eihän koko elämä voi olla projektia muuttaa itseään toisenlaiseksi. Olen alkanut suojata tätä mitä on.”
Niinkö?

Tamminen virnistää. Hän kertoo, kuinka yllättyi, kun jossain elämäkerrassa mainittiin, että Kafka nauroi omille jutuilleen. Hän tajusi, että ”totta kai, senhän on täytynyt olla syvää onnea: löytyipä taas nasakka syyllisyyden ja ahdingon ilmaus”. Ehkä Tammisenkin on vain onnistunut karnevalisoida roolinsa. Ehkä hänenkin elämänsä on silkkaa onnea, kafkamaista onnea. Kirjojen teemojen ja epätodellisen haastattelutilanteen perusteellahan voi aina tehdä virhetulkinnan. ”Ei niistä voi ihmisen olemusta lukea.”

Lähdetään jo ulos. Aurinkokin pilkahtelee. Tamminen ehdottaa Asikkalan urheilukenttää. Vasemmalle, vasemmalle, oikealle, tuosta vasemmalle. Tie vie, ja pilvet menevät ja tulevat. Mieheksi, joka sanoo, ettei puhu koskaan mitään missään, Tamminen puhuu kohtuullisen paljon. Haastattelu tuntuu taas olevan hyvän matkaa lähempänä onnistumista.

”Leikitään, ollaan pelissä mukana. Sitähän urheilukin on”, Tamminen melkein intoutuu. Samassa hänen mieleensä juolahtaa varsin vakava kysymys: ”Voiko leikkiä, jos ei ole tosissaan?”

Tamminen on esiintynyt televisiossakin. Neljä vuotta sitten hän oli mukana Inhimillisessä tekijässä, jonka aiheena oli ujous. ”Sain kysymykset etukäteen, ja kaikki mitä puhuin televisiossa olin kirjoittanut mielessäni, pilkkukaan ei ollut siinä keksitty.”

Enää hän ei mene televisioon. Eikö? ”Pitäähän ihmisellä periaatteita olla.” ”Tai mistä sen tietää.”

Kävellään kentän poikki. Juoksuradan pinnoite on niin kimmoisa, että tekee mieli ottaa juoksuaskel. Tammisen askel on raskas. Kentän keskialue on hiekkaa. Kun sellaiselle lapsena kaatui, aamulla oli polvessa röpelöinen rupi. Tamminen ei lapsena innostunut urheilusta vaan luki kirjoja. Kun isä vei hänet Turun Kupittaalle nappulaliigajoukkueen ensimmäisiin treeneihin, hän oli kotona ennen isää, koska tämä palasi kioskin kautta. Illasta tuli kiivas.

”Istutaan tässä, tässä on lämmin hyvä penkki”, Tamminen ehdottaa.

Tamminen on Asikkalan Raikkaan miehiä. Hänen 13- ja 9-vuotiaat lapsensa harrastavat yleisurheilua. Kun on kisat, Tamminen kirjaa kisakansliassa tulokset, ennen kisoja hän kerää kilpailijoita, soittelee lapsille. Torstain kisoissa hän on toimitsija. Nykyisin hän urheilee itsekin. Hän kertoo löytäneensä urheilun kautta tavan olla tekemisissä toisten kanssa. Lapsena se oli täysin mahdotonta. Keskittyessään palloon hän onnistuu jo unohtamaan itsensä. Häpeäntunteet uivat toisinaan mukaan peliin, mutta alue on niin rajattu, että tunteita voi käsitellä eivätkä ne jää vellovina päähän.

Innokkain Tamminen on lentopallossa. Hän sanoo, että se sopii hänelle siksi, että siinä kumpikin joukkue saa sommitella omat kuvionsa, toiset eivät sotke. Jääkiekon viettelys on hänelle edelleen suuri yllätys. Viime talvena hän pelasi harvemmin, mutta kolmena edellisenä talvena usein.

”Ukkoporukalla, ei mitään taklaamista. Se oli viikon tähtihetki.” Pingistä hän sanoo pelaavansa ongelmattomasti. Hän myös pyöräilee aika paljon. ”Tullaanko me nyt siihen, että olenkin samanlainen miesmyytti kuin se seuraava äijä pukukopissa”, Tamminen pysähtyy miettimään.

”Eli pää pystyssä rynnin tuolla ja vain odotan sitä vääjäämätöntä hetkeä kun sankaruuteni paljastuu.” Ehkä se paljastuukin, urheilukentällä. Tamminen naurahtaa. Hän siis osaa muutakin kuin murjottaa. ”Ehkä olenkin onneton ja surkea vain silloin, kun alan ajatella itseäni.”

Näin kaunista kesäpäivää saa taas odottaa. Mitä nyt edessä aukeavan Päijänteen horisonttiin on kerääntynyt joitakin tummia pilvilaattoja. Katsomon toisella puolella metsän takana on Vesijärvi. Järviä yhdistää Vääksyn kanava. Tammista ei yhdistä Asikkalaan mikään. Hän muutti tänne perheineen, kun vaimo sai työpaikan Lahdesta.

Tamminen pyörittelee pikkukiveä kädessään ja miettii, miksi yhdestä tulee kymmenottelija ja toisesta, siis hänestä, ei.
”Itse asiassa kymmenottelu on hankala laji, hyvin hidas, mutta meillä on jo perinteenä järjestää yhdet isot ottelut kesässä.”
Ensimmäisenä päivänä on 100 m, pituus, kuula, korkeus ja 400 m. Toisena päivänä on 110 m:n aidat, kiekko, seiväs, keihäs ja 1500 m. ”Nämä kaikki lajit pitää osata ja niissä pitää olla hyvä.”

Tuohon aitaan hänellä on tapana nojailla ja seurata kymmenottelijoita. Miehiä ja naisia, joiden ”kimmoisuus ja voima eivät ole tästä maailmasta”. ”Siinä on joku joka osaa pukata kuulaa hirveän pitkälle. Sitten se menee korkeushyppypaikalle ja hypätä leiskauttaa äärettömän sulavasti ja kevyesti. Sen juoksuaskelta katsoo kuin hyvää virkettä. Vaikutelmakin on sama, niin kuin joisi vettä janoonsa, niin helppoa ja kaunista se on.”

Kymmenottelijoita seuraamalla Tamminen on ymmärtänyt myös sen, miten vinksahtanut hänen tapansa ajatella itsestään on: ”Kaikki muut ovat kymmenottelijoita, mutta minä en.”

Kerran jääkiekkopelin jälkeen pukukopissa Tammisen mieleen tuli, että jos hän alkaisikin lausua siinä ja nyt Maila Pylkkäsen runoja. Hän oli lukenut niitä illalla ja todennut, että ne ovat hienoja ja sykähdyttäviä. Tietenkään hän ei lausunut, mutta ajatus lausumisen mahdollisuudesta kutkutti häntä ja sai hänet melkein hihittämään: ”Ei perhana, mitä nuo sankarimiehet ajattelisivat, jos hän sellaista suustaan päästäisi.”

Tunne seurasi kotiin. Tapauksessa riitti voimaa ja vetoa, vipuvartta niin moneen suuntaan, että hän alkoi kirjoittaa siitä. Samalla hän tuli aloittaneeksi uuden kirjansa.

”Pohdin mitä tämä tämmöinen on, että koko elämä kirjoissa. Ei minulla lapsuudesta sellaista mallia ole.”
Tammisen lapsuuden miehille, isällekään (Ylen tv-kuvaaja) kirjat eivät paljoa merkinneet. Äiti (sihteeri) luki paljon, mutta ei halunnut puhua niistä jos ei muustakaan.

Ehkä tiedätte Veijo Meren novellin Hopeinen siipi, jossa nuori mies kävelee jouluaattona tyttöystävänsä kotitalon ympärillä.
”Minulla ei ole monia muistoja, jotka olisivat vahvempia sitä”, Tamminen sanoo. Hän kertoo eläneensä novellin niin monta kertaa läpi, kävellyt ja hävennyt miehen mukana kaikkea sitä, mitä mies ehtii mielessään mokata, että se tuntuu jo hänen omalta muistoltaan. ”Hyvä kirjallisuus todistaa, että elän sittenkin samassa maailmassa toisten kanssa. Se todistaa, että elän.”

Tammisen katse pysähtyy katsomon sementtijalkaan. Hän antaa kädessään pyörittelemänsä kiven pudota maahan.
”Tunnistatteko haikeuden, joka voi tulla joutomaan äärellä? Tai jos katsoo tätä sementtiä. Jarkko Laineen runoista sen tunnistaa.”
Sitä tunnetta Tamminen tavoittelee kirjoittaessaan. Vuosia hän on yrittänyt kuvata, ”miltä tuntui, kun tulin poikaikäisenä uimasta ja kesäinen kaupunki oli hiljainen, kun tukka oli märkä ja kadut kuivia, kun kaipasin jotakin mutta en tiennyt mitä”.

Luovan kirjoittamisen kurssilaisille – Tamminen on rakastettu luennoija, hän saa yleisön kyyneliin naurusta – hän sanoo kirjoittavansa saadakseen kuvattua tuon tunteen. Tarinasta viis, se on vain tiellä. ”Tai sitten kirjoittamiseni takana on silkkaa yleisdepressiivistä uskonpuutetta.”

”Tässä maailmanlopun maailmassa.” Juuri niin. Kaikki on perinpohjin pilalla, koko ajan kriisi käynnissä, jos ei muu niin hirvittävä lumimyräkkä tai tulva tai tappava helle. Ydinsota uhkaa ja kännykkä säteilee syövän. Yhtä woodyallenia. Tamminen ruikuttaa, mutta heittelee toisesta poskesta ilmoille humoristisia tiivistyksiä maailman vaikeudesta.
Tiedä miten iloinen ja perusvaloisa tyyppi hän pohjimmiltaan on.

Olkaamme taas vakavia. Tammisen käteen on ilmestynyt jostain viimevuotinen männyn käpy. Hän kiskoo kävyn suomuja yhden käden sormilla, kämmenensä sisässä. Ei ole olemassa totuutta. Ei Veijo Merikään sano, miten asiat ovat, vaan maailma saa häälyä.
”Sivullisuutta hänkin kuvaa, eikä että näin me tässä elää hujautamme.”

Siksi Tammisesta on helpompaa elää Meren kirjoissa kuin ”luimistella täällä häpeän maailmassa”, jossa jo yksi doping-uutinen voi suistaa hänen elämänsä raiteiltaan. Hän lukee doping-uutisesta lehdestä ja hätkähtää, onko itsekin käyttänyt epoa, steroideja, hemohessiä. Tie pohjalle on nopea. ”Todellisuus on tyly paikka.” Onneksi on voimia, jotka ylittävät ujouden ja häpeän. Tammiselle niistä voimista korkein on työ.

”Ihminen on työtä tekevä olento, saa työstä merkityksen. Mistä tahansa työstä, talkootyöstä, minä saa sen kirjoittamisesta.”
Äkkiä hän vaikenee, hän vaikuttaa salaperäiseltä. Hänen lupaamansa lause, johon tämä tapaaminen tiivistyisi, on tullut valmiiksi.

Hän lausuu sen ääneen: ”Onnistumisten varassa näillä elämän mukulakivillä kuljetaan.”

Teksti: Riitta Kylänpää

Tämä artikkeli on alunperin julkaistu Suomen Kuvalehdessä.

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Enon opetukset, Mitä onni on, muistelmat, Petri Tamminen, Piiloutujan maailma

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *