Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Mihin käyttää elämä

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Romaani, 281 s. Gummerus 2013.

Pauliina Rauhala kirjoittaa Taivaslaulussa teemasta, joka nosti teoksen nopeasti tunnetuksi: vanhoillislestadiolaisen uskon piirissä velvoittavasta lukuisien lasten synnyttämisen vaatimuksesta. Itse asiassa lukemattomien lasten, eihän sitä sopisi ihmisen ennalta päättää, monelleko hän äidiksi ryhtyy, lapset ovat Jumalan lahja.

Suuren perheen siunauksellisuutta todistellaan monen romaanihenkilön sanoin. Rauhallisen lauseen miettii minäkertoja Vilja itse odotellessaan ultrakuvaukseen pääsyä. On tultu puolison kanssa yhdessä, kerrankin kahdestaan, kun neljä pikkulasta on saatu neuvolakäynnin ajaksi sijoitetuiksi kahteen eri hoitopaikkaan. Kyllä tästä selvitään. ”Kyllä elämänsä voi turhemminkin käyttää kuin omien lasten kasvattamiseen.”

Ultrakuvassa erottuvat kaksospojat. Viljan rauhallisuus alkaa murentua. Voimat vähenevät raskauden edetessä, vaikka tukea tulee uskonsisarilta ja Aleksi-puolisolta. Aleksin osuus teoksessa on tärkeä; hän on positiiviseksi, maailmaa ja rakkautta ymmärtäväksi ja rohkeaksi kirjoitettu hahmo. Uupuneimmillaan Vilja karttaa uskovaisia ja uskomattomia. Kaikkialta on kuuluvinaan soimausta. ”Tapasin vasta naisen jolla on kaheksantoista lasta ja joka on ihan reipas” tai ”Se on paksuna taas, lopettakaa jo, saatana, se sikiäminen.”

Taivaslaulu ei kerro vain tiheistä raskauksista eikä lujan uskon vahvasta musertavuudesta. Kun Viljan pahin uupumus on hoidettu ja ohi, hän miettii kahden sivun verran uskoa ja elämää. Mietteistä syntyy hurmioitunut uskovana elämisen ylistys. Näin se päättyy: ”Minä pidän pelkistetyistä ihmisistä, jotka tekevät työt, hoitavat lapset ja uskaltavat tyytyä onneensa. Uskovaiset ovat kauniita kuin kansanlaulu. Metsän puista he ovat pitkiä suoria mäntyjä.”

Sitä ennen on teos moneen kertaan naureskellut, kyynel silmässäkin, ”pitkien suorien mäntyjen” elämänvaatimuksille. Pitää pyytää yöllä kello kaksi hoitokokouksessa seurakunnalta anteeksi punaisia varpaankynsiä ja kososlaista henkeä vaikkei tiedä mitä kososlainen henki on. Tyttöjen pitää pukeutumisessa pitää huolta siitä, että miehetkin säilyvät uskomassa. Uskovaiset leipovat lakkaamatta pullaa, pyhää pullaa.

Hauskimmat lestadiolaisuuden esittelyt Pauliina Rauhala on kirjoittanut pikkutyttöjen nukkeleikkeihin. Tyttöjen mollamaijat, tavalliset nuket Anniina ja Katariina sekä barbit käyvät seuroissa, nuortenilloissa ja äitipiirissä; Anniinalle ja Katariinalle on annettu tehtäväksi myös uupumisen ja kuoleman mietiskely. ”Kohta tulis prinssi ja suutelis. Se olis jo matkalla.” Lopun kevätjuhlassa pääsevät bratzit edustamaan ”maaliman syntihoukutuksia”.

Nukkekerrontaluvut lisäävät romaanin ilmeikkyyttä, jota on aimo lailla muutenkin. Viljan ja Aleksin nuoruuden ja rakkauden kuvaukset rakentavat kuvaa uskovana elämisestä pilkkaan valmiissa yhteisöissä. Runsaat blogikirjoituksina tarjotut esseet käsittelevät lestadiolaisuuden historiaa ja nykypäivää. Viljan raskauden ja väsymisen kuvaamisen luvut vaihtelevat tunteentäyteisen perherealismin ja runollisen huudahtelun välillä. Erilaiset tekstit esikoiskirjailija taitaa.

Lopuksi lause, jota pidetään kriitikon typerimpänä huomautuksena – ei ikinä sopisi sanoa, mitä kirjailijan ei olisi pitänyt kirjoittaa. Silti huomautan, typerästi mutta varmana: laaja epilogi on tarpeeton. Kirja on sitä ennen valmis.

Kaisa Neimala

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Kaisa Neimala, Pauliina Rauhala, Taivaslaulu

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *