Parnasson arviot – Olli Jalonen: Poikakirja

Aikuisten puheet ja lasten korvat

Olli Jalonen: Poikakirja. Romaani, 256 s. Otava 2010.

Olli Jalonen, PoikakirjaIhan aluksi en osannut pitää koko romaanista: jaa, poikakirja, eikö mies ole keksinyt kirjalleen edes myyvempää nimeä? Taatusti neitseellinen, kieli tavallisen alilämpöistä, havainnot sopivan tuoreita ja varovaisia samalla kun havaintoja tekevästä minäkertojasta ei saa juuri minkäänlaista kuvaa. Vasta sadan sivun obligatorisen rämpimisen jälkeen ensimmäinen koukku tarttui kunnolla kiinni ja romaani alkoi kiskoa mukaansa, sen systeemi hahmottua käsitettäväksi ja elettäväksi, siis todeksi.

Olli Jalonen osaa kirjoittaa tavalla, joka ei nykypäivänä ole kovin tavanomainen. Nykypäivänä kirjoitetaan dekkareita, joissa ratkaistaan joku asetettu mysteeri, tai pitää saada hiertävä kivi pois moraalin kengästä. Tai sitten tehdään viihteellisen ja vakavan romaanin harmaaseen välimaastoon urautunutta tarinaniskentää, jossa kaikki on ilmiselvää ja jokainen vitsi huolellisesti alleviivattu. Jalonen osaa kyllä kertoa mukaviakin juttuja, mutta parhaimmillaan hän on jättäessään sanomatta tärkeitä asioita, jotka jäävät tekstipinnan alle väreilemään elämänkokoisina arvoituksina.

Poikakirja lähtee liikkeelle kuin Faulknerin Ääni ja vimma. Kuka on puhuja? Mihin hänen minuutensa nojaa? Lukija ei pysty edes päättelemään, onko romaanissa kuvattu fiktiivinen maailma rajaton vai ahdas, vapauttava vai ahdistava. Kuten Äänessä ja vimmassa, lukija rakentaa omista kysymyksistään pitkospuut yli kielen upottavien hetteikköjen; hän näkee minäkertojan tekemät havainnot, mutta ei heti tunnekokemusta, jonka läpi ne suodattuvat. Vähitellen, monen dogmaattiselta tuntuvan oppitunnin jälkeen, kertojan havainnot alkavat asettua maailmaan, jonka pienoismalli on Pikku Jättiläinen ja jonka lukija tunnistaa jollakin tavoin tutuksi ja eletyksi.

Kuten Äänessä ja vimmassa tai Torgny Lindgrenin Dorén raamatussa, perhe muodostaa kokemuksen peruskentän. Lindgrenin romaanissa elämä saa hahmonsa paljolti keittiön pöydän alla nähdyn ja kuullun kautta, Faulknerin romaanissa kertojana on idiootti, joka ei pysty asettamaan näkemäänsä ja kuulemaansa yhteyksiinsä. Poikakirjassa Jalonen on jakanut Faulknerin subjektin tavallaan kahtia: minä ja hänen erikoinen pikkusiskonsa Pieni muodostavat eräänlaisen ymmällään olemisen saarekkeen maailmassa vaarallisina ja tähdellisinä ja loputtomina sinkoilevia merkityshaasteita vastaan.

Poikakirja on sukua myös Veijo Meren faulknerilaisimmalle romaanille, Suvulle. Meren romaanissa eletään epämääräisellä tavalla normittomaksi käyneessä toisen maailmansodan alkuhetkeen leikkautuvassa maailmassa, Poikakirjassa taas sodasta on jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta, mutta asiat eivät vieläkään ole varmoilla paikoillaan. Pikkusiskonsa omituisuudesta ja omista kaihertavista epävarmuuksistaan huolimatta kirjan päähenkilö saa elää melko ymmärtäväisessä ja sympaattisessa perheessä. Isä on miehisyydessäänkin hyväksyttävän vajavainen, vaikka saattaakin lasten kuullen töräyttää, että joskus miehen pitää olla kova kuin sulhasen kyrpä häissä. Äiti on pehmeä ja hyvä olematta ahtaasti uskonnollinen tai liian kaunis. Pojan kolmesta vanhemmasta siskosta kaksostytöt alkavat kasvaa radikaalisti erilaisiksi ja vanhimmallakin tytöllä on vaikeuksia, kun hän rupeaa olemaan vakituisesti sellaisen pojan kanssa, jolla on vakituinen tyttöystävä. Kaikki on niin kuin todellisessakin elämässä, eikä kuitenkaan liian tuttua.

Pojan tarve oppia häiritsi minua ainakin alkuun, koska siitä tuli liiaksi mieleen Tuomas Kyrön mielensäpahoittajan tarve pahoittaa mielensä joka asiasta. Mutta oppimisen kautta rakentuu pojan mieli ja maailma mielessä. Herkimmillään ja herkullisimmillaan Jalosen kerronta on romaanin keskivaiheilla, jossa maailma on vielä täysin lapsen maailma, mutta siihen tihkuu kaikenlaisia karheita ja yhtäkkisiä sisältöjä aikuisten maailmasta. Sitten kaikki taas vakiintuu, minä häviää koulujen kulttuurikilpailujen lauseenjäsennyskilvan, mutta hänen vähäpuheinen ystävänsä Pena pääsee nyrkkeilyssä pronssille. On myös lihava poika, jota sanotaan Elefantiksi ja jota kiusataan niin että lukijan tulee sääli, ja hänen äitinsä, jota vähän kammoksutaan, koska hän tekee itseään tykö.

Kaikkein eniten ääntä ja vimmaa on kuitenkin kiihkoisänmaallisessa opettajassa, joka pakottaa yhtä luokan poikaa pitämään naulaa pystyssä, kun hän hakkaa sen kämmenensä läpi höyläpenkkiin. Sodan jättämät arvet repeävät auki uudestaan ja uudestaan.

Jossakin vaiheessa kirjaa lukiessa huusin melkein ääneen, että hei, Animalsin House of the Rising Sun -singlen b-puoli ei ollut mikään ”Talkin bout” vaan ”Talkin ’bout You”, mutta sitten tajusin, että sekin kuului kymmenvuotiaan pojan tapaan olla maailmassa ja ihmetellä sen ääniä; Poikakirja on kuin nuoruusvuosien vanha, preesenstasolla avattu kartta, jonka aitouden takeina ovat jotkin tahattomat nimiväännökset ja herkullisen pienet mittakaavavirheet.

Olli Jalosen romaani on kerta kaikkiaan mainio. Siinä on hirveästi asioita ja yksityiskohtia, jotka ovat melkein samoja kymmenissä muissa klassisissa lapsuudenkuvauksissa, mutta kaiken kirjailija näyttää uudesta kulmasta ja uudella tavalla. Kasvun kuvauksena Poikakirja on yhtä aikaa konkreettinen, hienovarainen ja älykkäästi rakennettu. Loppu jää auki ja aiheuttaa huimausta: lukijalle jää miettimisen riemu, onko kyseessä pelkästään tapa lopettaa romaani joka ei lopu itsestään, tai pelkkä esteettinen lopetus, vai aukeaako lopetussivultakin vielä joku avara, pysäyttävä näkymä.

Arto Virtanen

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Olli Jalonen, poikakirja

Kommentit

Jossain vaiheessa kritiikkiä lukiessa huusin melkein ääneen, että hei nyrkkeilykaveri ei ollut mikään Pena vaan Pekka. Ja opettaja ei kyllä lyönyt naulaa minkään kämmenensä läpi. Peukalohangan läpi se sen löi.

Poikakirja-teosta minulla ei ole, mutta työpaikkaani kuuluvan kirjaston henkilökunta Helsingissä tuntee sen hyvin ja suosittelee sitä.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *