Parnasson arviot – Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Kallion liepeiltä onnistuneesti kehyskuntaan

Mikko Rimminen: Nenäpäivä. Romaani, 339 s. Teos 2010.

Mikko Rimminen, NenäpäiväTunkea nenänsä toisten ihmisten asioisin; saada nenilleen. Näinkin käy Mikko Rimmisen kolmannessa romaanissa. Otsikkohuomion varastanut tai ansainnut nenä ei tässä karkaa gogolilaisittain omille teilleen. Päinvastoin, runnottu ruumiinosa istuu tiukasti kantajansa kasvoissa ja paisuu huomattaviin fyysisiin mittoihin.

Kerronnan keskiössä haahuilee tekijälle tyypillinen hylkiöhahmo, kaikista edellisistä poiketen tosin naispuolinen minämuoto. Tekniikan ilmipantu kompleksisuus näyttää jääneen Pölkkyyn (2007), mutta ei Rimmisen lukijaa vieläkään täysivaltaiseksi tarinan osatekijäksi aateloida. Vastaanottajan tietoastetta säädellään vaikka niin, ettei yhteiskunnan kelkasta ilmiselvästi pudonneen päähenkilön kurjistumista millään tavoin taustoiteta.

Hakaniemessä asuva keski-ikäinen Irma täyttää – syystä tai toisesta – päivänsä puhteella: torikahveilla, telkkarintuijottamisella. Kunnes keksii itselleen merkityksen, mikä rimmisläisittäin tapahtuu toki pyhässä syyntakeettomuudessa. Irma soittaa vahingossa väärää keravalaista ovikelloa ja esiintyy siitä lähtien Taloustutkimuksen tietojenkerääjänä.

Oventakaista kehyskuntatodellisuuttaan raottavat Jokipaltiot, Jalkaset; Hakaniemen torin laidalla omaansa vielä Virtanen. Irma suodattaa näkemänsä perusteiltaan epäluotettavaksi esitykseksi. Mielipuolisuuden kuvaus on kuitenkin kevyttä, juuri sopivan kokoisen naurun paikan jättävää. Kaikkien pahoinvoinnin kantamaan pyrkivää Irmaa voisi sanoa kristus-syndroomaiseksi sijaiskärsijäksi, mutta oikeastaan Rimminen taitaakin pyrkiä luonnehtimaan vain suomalaisen naisen – kerrostalonaapurinkin suruun osallistuvan itkijän.

Kustantajan lupaus on suuri: ensi kertaa suomalaisessa kirjallisuudessa nainen on näin verbaalinen olento. Silti tekijä taitaa nähdä miehensä tarkemmin kuin tarinaa toki sujuvasti suoltavan pääpuhujan. Miesluonnehdinnat ovat paistolastan pitelyasennosta lähtien yksityiskohtaisia; nainen taas pitää maailmaansa koossa lähinnä mikrokuituliinalla. Ja tietyissä kaskun paikoissa miestä tarvitaan edelleen vitsin välittäjäaineeksi.

”Ja kun siinä sitten tosiaan oli koko ajan vaarassa luiskahtaa ojaan tai vastaantulijoiden kaistalle niin eiköhän siitä jostain tilannetajuttomien mielettömyyksien ehtymättömästä varannosta, joka oli viime ajat tunkenut päähän kaikenlaista suhteetonta, oikahtanut yhtäkkiä mieleen poika ja laulu jota se ryökäle oli vasta ajokortin saatuaan alvariinsa loilotellut, jotain sellaista siinä laulettiin kuin että vastaantulijoiden kaistalla on vittumaista luistella.”

Yhteiskuntapuheen paikka avautuu otsikoinnissa. Kaukaa kohteensa hakeva avustustyö saa vastinparikseen korkeintaan Keravalle empatiakykynsä kuljettavan Irman, joka ilahduttaa kanssaihmistä ilman säätiömalleja. Ei asetelma Rimmisen käsissä tietenkään hurskasteluksi hulahda. Sanaa ja lausetta väännetään surutta, kerronta kulkee. Kuitenkin loppunäytöksen ideaalinkaunis katarsis kouraisee koskettavasti.

Raisa Mattila

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Mikko Rimminen, nenäpäivä

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *