Parnasson arviot – Marko Leino: Kotirauha

Ja mies saa kaiken anteeksi

Marko Leino: Kotirauha. Romaani, 398 s. Teos 2010.

Marko Leino, KotirauhaElokuvakäsikirjoittajanakin menestyneen Marko Leinon uusi romaani sisältää ensi vuodeksi valmistuvan samannimisen elokuvan käsikirjoituksen. Kirjan lukeminen sai minut miettimään, miten kaukana elokuva ja romaani taidemuotoina ja viihteenkin lajeina ovat toisistaan.

Kirjan nimi Kotirauha on hiukan harhaanjohtava, rauhaa eivät häiritse luonnevikaiset naapurit, vaan häiriöksi itselleen ja kaikille lähimmilleen on kirjan kaoottinen minä itse.

Romaani kertoo pikkugrynderistä, joka finanssikriisin koittaessa joutuu isoihin rahoitusvaikeuksiin ja suistuu yhä syvemmälle omien valheittensa hetteikköön. Sieltä häntä totisesti ei pelastakaan muu kuin deus ex machina: rakastetun äidin kuolemaa on harvoin jos koskaan aiemmin kuvattu tällaisena onnenpotkuna.

Sen, että romaani on kirjoitettu nopeasti, voi päätellä siitä, miten nopealukuinen se on. Tarina vain etenee kielen liukkauteen nähden yllättävänkin hitaasti. Leinon kerronta nojaa pelkkään juoneen. Henkilöt, onnettomasti koheltavaa päähenkilöä lukuun ottamatta, ovat stereotyyppisiä.

Tätä romaania on vaikea lukea romaanina, koska se maistuu koko ajan elokuvalle kirjoitetulta tilannekohtausten ja tapahtumakäänteiden sarjalta. Juonessa on tuskin muuta omaperäistä kuin päähenkilön patologinen vilpillisyys. Suomalainen nykyelokuva on jo ehtinyt kierrättää samantyyppisiä surkuhupaisia käänteitä leffasta toiseen.

Lieneekö mitenkään järkevääkään myydä romaanina jotakin, minkä voi vuoden kuluttua mennä katsomaan elokuvateatteriin? Elokuvalle ei nyt ole jätetty edes sitä, mitä se elääkseen tarvitsee – yllätystä. Sitä paitsi elokuvaa tehdessä jotkut käsikirjoituksen kankeudet ja epäuskottavuudet olisivat varmasti karisseet pois ja teksti vaikuttaisi fiksummalta kuin paperilta luettaessa.

Elokuvan ja romaanin huumori ovat erilaisia. Se, mikä romaanissa ei naurata vaikka pitäisi, voi elokuvateatterin pimeydessä ja luontevien näyttelijöiden esittämänä olla ”aidostikin” hauskaa. Romaanissa on niin paljon ilkeyttä, rumuutta ja hölmöyttä, että en oikein tajua, mitä kirjoittaja on luuserigalleriallaan halunnut lukijalle kertoa. Elokuva, joka on sirkushuvia kansan syville riveille, pystyy kyllä näyttämään samat ainekset koomisessa valossa.

Näin alavireisesti kahelin kohelluksen pitäisi olla tiukasti ja armottomasti kirjoitettu. Se olisi pitänyt tiivistää alle kahteensataan sivuun, kertoa lakonisesti, selittelemättä, eksymättä lainkaan pateettiseen sentimentaalisuuteen ja tekofilosofointiin.

Varmaan Leino osaisi kirjoittaa, hän on kohtalainen sarjatulella ampuva dialogiautomaatti, mutta romaanin kieleksi ilmaisu on löysää ja huolimatonta, usein huonoakin.

Koittaisipa vielä aika, jolloin kirjailijat keskittyisivät tekemään romaaneja, joilla ei ole mitään tekemistä elokuvan kanssa, varsinkin kun elokuva nykyään on mitä on, sitcomia ja actionia. Niin kauan kun romaani myöntää kompleksinsa suhteessa elokuvaan, se kolhii itseään vieraan taidelajin kliseisiin ja kaivaa omaa kuoppaansa.

Arto Virtanen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 6/2010.

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Kotirauha, Marko Leino

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *