Parnasson arviot – Essi Kummu: Karhun kuolema

Moderni karhunmorsian

Essi Kummu: Karhun kuolema. Romaani, 212 s. Tammi 2010. Kansi Marko Taina

Essi Kummu, Karhun kuolemaEssi Kummun esikoisromaanissa Mania (2006) oli viehkoa, päähenkilön mielenmaisemaan liittyvää arvoituksellisuutta, joka ulottui myös kerronnan tapaan. Samaa reseptiä Kummu käyttää myös toisessa romaanissaan Karhun kuolema. Tarinan päähenkilöksi nousee Stella, joka elää pienessä ruotsinkielisessä kylässä. Pikkutyttöiästä alkaen hän on odottanut sulhasekseen karhua, jota ei ole kuulunut.

Kustantaja viittaa implisiitisti Timo K. Mukan teoksiin tarjotellessaan Karhun kuolemalle lajinmäärettä balladi. Mikseipä niinkin, sillä romaanissa mennään kursailematta tavallisen elämänmenon tuolle puolen ja arkinenkin maailma muuttuu jyhkeän mystiseksi. Stellan äiti Mumma kuolee mutta ei suostu katoamaan vaan istuksii juttelemassa toisen tyttärensä Fannyn kanssa ja on omissa hautajaisissaan vallan hyväntuulisena.

Stellalla on parantamisen lahja. Pienen kylän väki pitää häntä vähän omituisena mutta sietää häntä tuon lahjan takia. Ainakaan kaikki parannettavat eivät tosin ehkä ole sairaita, kiimaisia vain – ja sen vaivan hoitamiseen Stella ei suostu. Kaikki muuttuu äkisti, kun kaivattu karhu astelee Stellan taloon ja oikaisee sänkyyn nukkumaan pariksi päiväksi.

Karhun ilmaantuminen taloon on Stellan ja hänen lastensa mielestä aivan normaalia, mutta kyläläiset ovat toista mieltä. He ilmaantuvat karhua ihmettelemään, joukon etunenässä rovasti, jolla on mukanaan kivääri. Karhu pääsee karkuun, ja yön hämärissä rovasti tulee ampuneeksi Stellan sisarenpojan Alexin. Merkillistä kyllä tällainenkaan groteskinsorttinen juonenkäänne ei Karhun kuolemassa tunnu mitenkään erikoiselta.

Stella pukeutuu parhaimpiinsa, hääasuun, ja lähtee lapsineen metsään etsimään karhua. Se löytyykin, ja Stellan pitkäaikainen kaipuu saa kauniisti kuvatun täyttymyksensä. Rovasti ei siunaa nuorenparin onnea vaan lasauttaa karhun hengiltä.

Peijaisten jälkeen Stella vetää karhun turkin ylleen ja katoaa metsään. Moderni sovellus suomalais-ugrilaisten kansojen karhuperinteestä on valmis.

Tämmöinen juonen referointi antaa Karhun kuolemasta perin kalvakkaan ja osin kai melkein virheellisen kuvan. Romaanin voima nimittäin piilee sen kielessä. Kummun väkevä ja taidokkaasti rytmitetty kieli on ihailtavan tehokasta luomaan teokseen aivan omanlaistaan ilmapiiriä. Myös teoksen kokonaisrakenne on lujaa ja hallittua tekoa, jos kohta Alexin naimista Grönlannissa pulskan inuiittitytön kanssa kuvataan turhan pitkään. Siitäkään en oikein pidä, että rovastin kivääri muuttuu välillä haulikoksi – onneksi tai kaiketi ennemminkin pahaksi onneksi ase sitten käyttötilanteessa on kivääri.

Tuntuu kyllä pikkumaiselta nipottaa pikkuseikoista, sillä Karhun kuolema on vahva romaani. Kummulla on kielellistä lahjakkuutta vaikka muille jakaa. Mihin vielä ehtiikään?

Lasse Koskela

Ilmestynyt Parnasson numerossa 7/2010.

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Essi Kummu, Karhun kuolema

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *