Parnasson arviot – Eila Kostamo: Isänkuvat

Parnasso kritiikit

Wilman pojan isä

Eila Kostamo: Isänkuvat. Romaani, 260 s. WSOY 2010.

Eila Kosatmo, Isän kuvatHienoa, mutta siitä huolimatta outoa.

Eila Kostamon kirjan varsinaista lukutapahtumaa voi jälleen kerran kutsua nautinnoksi, niin kiehtovasti hän kirjoittaa.

Mutta kun Isänkuvat on lopussa, käynnistyy protestimieli. Syntyy vimmattu halu väittää vastaan ja ihmetellä, miksi kirjan koko hieno rakenne ja rakenteeseen taitavasti upotettu juoni peitetarinoineen tuottavat onton, liki viihdekirjamaisen loppuratkaisun.

Varsinainen päähenkilö paljastuu marttyyrimaiseksi itsensä uhraajaksi, joka on suunnitellut pojalleen ja tämän isälle tarkasti laskelmoidun tulevaisuuden, pirullisen seesteisen. Mutta tekeekö mieli uskoa, että pojat käyttäytyvät auvoisten järjestelyjen mukaan?

Ei siinä mitään, että nainen salaa lapseltaan vuosikymmenkaupalla tämän isän henkilöllisyyden, mutta kaikki ne kommervenkit, miten salaisuutta pönkitetään, eivät lopulta sovi kirjan henkilöiden profiileihin.

Päähenkilön nimi on Wilma. Henkilöillä ei ole sukunimeä, korkeintaan sukunimen alkukirjain, osalla ei sitäkään.

Esteettistä elämää viettävä nainen on kirjoittanut poikaansa varten talteen oman sukunsa salaisuudet tämän sitten joskus luettaviksi. Rinnalla kulkee nykyaikaisen kirjeromaanin mainio versio, sähköposti. Siinä kaksi elämän ehtoopuolen älykköä, entisiä rakastavaisia, Wilma ja hänen aviottoman poikansa sivistynyt isä, selvittelevät syvällisten teologisten pohdintojen ohessa, mitä vuosikymmenten aikana oikein tapahtui ja miksi.

Viesteistä kasvaa kunnon monologeja.

Wilman maailma hahmottuu paitsi liikuntavammaisena au-äitinsä myös identiteetiltään vahvana taidehistorian tutkijana ja varsinkin muotokuvamaalarina. Mitään ei olisi päässyt tapahtumaankaan, ellei Wilmalta olisi tilattu muotokuvaa.

Kostamo kuuluu sotilaiden lasten sukupolveen, ja hän on kirjoittanut kirjoittamasta päästyäänkin niistä haavoista, joita sota lapsiin ja heidän perheisiinsä on jättänyt. Tämäkin romaani on yksi näistä tarinoista.

Kiehtovimmillaan Isänkuvat on kertoessaan Wilman suvun voimanaisista, jotka tekee mieli sijoittaa kovasti Raahen oloiseen entiseen kauppapurjehduskaupunkiin, sen loiston ja auttamattoman taantumisen vuosikymmeniin.

Kirja ei jätä rauhaan. Vielä jälkeenpäin tekee mieli selvittää Wilman oudon käytöksen perusteluita: onko aitous vaihtunut tahalliseen rooliin, jonka suojassa Wilma pyrkii yhä edelleen säilyttämään kasvonsa vanhan rakastetun silmissä vaikka on samalla sotkeutumaisillaan omiin juoniinsa?

Onhan Wilma vammautunut kahdella tapaa, paitsi fyysisesti, aivan erityisesti mieskäsityksissään, joista häivähtää Helene Schjefbeckin kohtalo, ja elänyt enimmäkseen naisten ympäröimänä. Suvun miehet ovat olleet heikkoja isänisästä ja omasta isästä lähtien. Enkä anna pisteitä Wilman pojan isällekään, joka ei ole tunnustanut poikaansa ja kärttää vasta nyt, kuolemansa kynnyksellä, hyväksyntää.

Kaisu Mikkola

Ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2011.

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Eila Kostamo, Isänkuvat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *