Parnasson arviot – Alice Munro: Liian paljon onnea

Keksittyä mutta ei sittenkään

Alice Munro: Liian paljon onnea. Novelleja, 366 s. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2010.

Alice Munro, Liian paljon onneaSofja Kovalevskaja, Alice Munron uuden kokoelman niminovellin päähenkilö, kamppailee viimeiset päivänsä keuhkokuumeen uuvuttamana. Hereillä ollessaan hän on puhelias, innostunut, naurava. Hän aikoo kirjoittaa paremmin kuin koskaan. Hänellä on uudenlaisia, tärkeitä ja samalla luonnollisia, itsestään selviä ideoita. ”Jotakin pinnanalaista. Keksittyä mutta ei sittenkään.”

Kovalevskaja on historian henkilö, vuosina 1850–1891 elänyt venäläinen matemaatikko ja kirjailija, ensimmäinen matematiikasta väitellyt nainen ja samoin ensimmäinen naispuolinen matematiikan professori. Väitellä piti Saksassa ja professoriksi saattoi päästä Ruotsissa – Venäjällä pidettiin tiukemmin kiinni siitä, että matemaattiset tieteet kuuluvat miehille. Nimensä Kovalevskaja on jättänyt matematiikan historiaan osittaisdifferentiaaliyhtälöiden tutkijana.

”Liian paljon onnea”, Munro kertoo Kovalevskajan huokaisseen viimeisinä sanoinaan. Keksittyä mutta ei sittenkään? Matematiikka oli ollut Sofjalle ”luonnon lahja, niin kuin revontulet”. Kun matematiikan kieli oli avautunut kaksitoistavuotiaalle tytölle, hän oli tuntenut itsensä verrattoman onnelliseksi.

Kokoelman niminovelli, pisin ja viimeiseksi sijoitettu, ryöstää helposti osakseen enimmän kiinnostuksen. Jopa kannen suunnittelija tarjoaa kirjaa luonnehtimaan onnellisen heleän välimerellisen maiseman, vaikka Sofjan aika lailla palelevainen tarina vain käväisee Genovassa ja Nizzassa. Tämäkin kritiikki lähti ikään kuin itsestään liikkeelle Kovalevskajasta. Hämmentyneenä mietin, miksei tuo monipuolisesti lahjakas uranuurtaja, Walter Runebergin uljaaksi rintakuvaksi veistämä, ole ennestään tuttu.

Edelliseen suomennettuun novellikokoelmaansa Sanansaattajaan Alice Munro sijoitti laajan samaan tapaan kunnioitus- ja tutkimuspohjaisen tekstin ”Ei etuisuuksia”; sillä erää oli kyse skotlantilaisista esivanhemmista ja heidän muutostaan valtameren yli. Se oli kaunis ja kiinnostava, aivan kuin nyt ”Liian paljon onnea”. Silti pidän molemmissa kokoelmissa enemmän niistä novelleista, joissa Munro kuvaa jokseenkin tämänhetkistä kanadalaiselämää.

Munron kansalaisille tapahtuu aika kauheita. Useissa novelleissa tälläkin kertaa uhkaa tai kohtaa väkivaltainen kuolema. Mutta kokoelma ei ole kirjoituksia tappamisesta – juonet kääntyvät melkein aina yllättävään, elävään suuntaan.

Ihmisluonnon, ihmisten käyttäytymisen, repliikkien, ulkonäön kuvaajana Alice Munro on verraton. Vilahtavista sivuhenkilöistäkin ennättää kasvaa persoonat. Novelleja lukiessaan saa kokea säpsähdyttäviä tunnistamisen hetkiä: noin! Toisinaan taas pysähtyy huomaamaan eron suomalaisen ja pohjoisamerikkalaisen kulttuurin välillä; tällainen predestinaatio meiltä sentään puuttuu: ”Joycella oli heidän luokkansa toiseksi korkein älykkyysosamäärä ja Jonilla koulun ja luultavasti koko kaupungin korkein.”

Kaisa Neimala

Ilmestynyt Parnasson numerossa 7/2010.

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Alice Munro, Liian paljon onnea

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *