Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Neuroteologiaa ja merten syväläisiä

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa. Romaani, 550 s. Atena 2013.

 ”Katso ihmistä”, Iso kirja kehottaa. Ja nelikymppinen Judit katsoo. Hän näkee hoitoalan homealtistuneen pätkätyöläisen, arkkitehdin vaimon ja kotoa muuttaneen tyttären äidin. Ikääntyvän naisen, joka on sopivasta kulmasta katsottuna toisinaan melkein nuori.

Jyväskyläläisyys ja väljähtyvä avioliitto vaihtuvat Helsinkiin, Juditin lapsuudenystävän Martan pyörittämään kotisairaanhoidon jätin F-Remediumin toimipisteeseen. Viimeistään firman työehdot vakuuttavat, että Pasi Ilmari Jääskeläisen (s. 1966) uutuusromaanissa on kyse kauhuromantiikasta ja maagisesta realismista: työsuhdeasunto Kaisaniemenkadulta, Norjaa paremmat palkat ja pysäköintihallissa odottava, kullanvärinen Ford Ka.

Romaanin todellisuuskuvaus on samaan aikaan arkirealistista ja viehättävän vinksallaan: venäläiskosmonautit ovat saavuttamassa Marsia, kaikkialla sataa kuin Blade Runner -elokuvassa, tosi-tv-ohjelma Tuunaa sielusi ja samaan pyrkivä Persinger-laite antavat aivan uusia mahdollisuuksia mieltenohjailuun.

F-Remedium on asiakkaidensa fyysisten kolotusten ohella kiinnostunut heidän sieluistaan. Yrityksen taustalla on ikuista pelastusta tarjoava uskonlahko. Se käy salaista sotaa suomenranskalaista Leo Moreauta, ateistien maailmanjärjestön keulakuvaa ja ”sielujen vihollista”, vastaan. Mediapelin ohella tukeudutaan myrkkyyn ja salamurhaajiin.

Jääskeläinen ei olisi Jääskeläinen, ellei Judit joutuisi mahdottomien valintojen eteen – ja Eurooppaa repivän sodan tulilinjalle. Juditia palvoo koko sielullaan kummipoika Mauri, joka potee tappavaa hermostosairautta. Mauri pitäisi saada vakuuttuneeksi tuonpuoleisen lohdun olemassaolosta. Maurin äiti ja Juditin hyväntekijä Martta usuttaa tuoreen helsinkiläisen Moreaun henkilökohtaiseksi hoitajaksi, vakoojaksi suoraan leijonankitaan. Rakkauttahan siitä seuraa.

Valheiden ja viettelysten pelit ovat tuttua Jääskeläistä, samoin illuusioton ihmismielen perkaaminen. F-Remediumin ammatillisen laupeiden hymyjen suojasta paljastuu jotain ihan muuta, mutta eivätpä Moreau tai Juditkaan ole motiiveiltaan täysin puhtoisia.  

Judit ajautuu hoitajantyössään monenlaisiin suomalaiskoteihin ja maailmankatsomuksellisiin keskusteluihin.

Parhaimmillaan mukana on dostojevskilaista suuren dialogin henkeä: kirottuihin kysymyksiin Jumalasta ja sielun olemassaolosta ei vain ole vastauksia. Juditin ”toiveikas agnostisismi” alkaa tuntua lohdullisimmalta vaihtoehdolta F-Remediumin fundamentalismin ja Moreaun Järjestön valtataistelun keskellä.

Kun Jääskeläisen kerronta yltyy pettävän realistisen alun jälkeen yhä hurjempiin sfääreihin, keskenään ristiriitaisten katsomusten samanarvoisuus jää. Järjestön ateistit, Leonardo da Vincista ja Galileo Galileista alkaen, näyttäytyvät tieteen ja edistyksen supersankareina. Uskovaiset taas taivaspaikastaan huolehtivina, pikkumaisina dogmien toistelijoina.

Jääskeläisen olisi kannattanut tutustua vaikkapa Martin Luther Kingin, Juhani Rekolan, Torsti Lehtisen tai Antti Nylénin tämänpuoliseen maailmaan keskittyvään teologiaan.

Asetelmallisuutta ei kannata jäädä suremaan. Jääskeläinen kirjoittaa luontevasti amerikkalaisen kauhukirjailija H. P. Lovecraftin (1890–1937) Moreaun isoisäksi. Isoäitiin, 1920-luvun New Yorkin speakeasyissa eli salakapakoissa viihtyvään, vapaa-ajattelijapiirien femme fataleen Camille Moreauhun ei tällainen kristinuskoon kallellaan oleva kriitikkokaan voi olla rakastumatta.

Uudella vuosituhannella, tulvavesien riivaamassa, pystyyn homehtuvassa Euroopassa kuljeksii Lovecraftin Cthulhu-mytologian hengessä syväläisiä. Ovatko Persinger-hoitojen elähdyttämät varjosielut lopun aikojen merkkejä – vai pikemminkin Martan profetoiman uuden ihmeiden ajan airueita?

Jääskeläisellä teologinenkin on poliittista. Syväläiset löytävät kotinsa eurooppalaisen äärioikeiston, antiliberaalien Budapest Priden kivittäjien, parista. Moreau, Judit ja Mauri yrittävät nauttia Ranskan ja Unkarin ihmeistä ”psykopaatit, pirut ja monsterit” kintereillään.

Jobbik-puolue, nyky-Unkarin romani- ja juutalaisvainot ja poliisikorruptio mahtuvat samaan kirjaan kalmarin lonkeroiden ja ihmissyöjäzombieiden kanssa.

Jääskeläisen romaanissa tenhoaa sen monitasoisuus. Yhtäällä on splatterpunkin roiske ja läpimurtoromaanista Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) tuttu, kulttuurihistoriasta ammentava dekkarijuoni.

Mutta yhtä hyvin voi lukea myös filosofista romaania, joka pyörittelee ihmisten välistä etäisyyttä ja jaetun todellisuutemme illusorisuutta. Onko elämä vain surullisten sattumusten sarja vailla lopullista merkitystä? Onko rakkaudeksi kutsuttu tila pelkkää turvonneiden sukuelinten lätinää, jonka kaunosielut ylevöittävät aistillisiksi kohtaamisiksi?

Vastauksia on mukana etsimässä kyyninen kertoja, 1800-lukulaisia kollegojaan muistuttava kaikkitietävä hahmo. Kertojan suhde tarinaan vertautuu Jumalan suhteeseen luomaansa maailmaan.

Jääskeläisen kertojan missiona tuntuu olevan osoittaa ihmislajin kaikenpuolinen heikkous ja viettiensä vietävänä oleminen.

Aina on kapinallisia. Kuten mystinen lukija, haavoitettu mutta kaunis sielu, joka muistaa vielä Aleksandrian kirjaston palon ja on vuosisatojen myötä ajautunut Moreaun suvun yliluonnolliseksi suojelijaksi. Eivätkä Judit tai Mauri tyydy heille tarjottuihin rooleihin.

Metafiktiivinen irrottelu yltyy romaanin loppupuolella. Aika vikuroi, turvallisen arjen tuolla puolen häämöttää ”merkillinen epäpaikka”, ”kosminen b-luokan huvipuisto” ja keskeneräinen todellisuus. Siellä ovat kaikki maailman kaupungit lomittain.

Jääskeläisen kosmologiassa Jumala ei välttämättä ole kaikkivoipa. Ihminen on, kaikessa eksistentiaalisessa hauraudessaan. Ajatuksilla – ja rukouksilla – voi sittenkin muuttaa maailmaa, mutta yllättävin tavoin. ”Lyhytikäisten olentojen kouristuksenomainen pyristely” saa lopulta isot pyörät pyörimään.

Sancho Panza, rouva Bovary ja Mary Shelleyn Frankenstein käyvät kolkuttamassa Taivaan portteja, Karamazovin veljekset ovat epäpaikan ikuisessa nyt-hetkessä antautuneina filosofiseen keskusteluun.

Sielut kulkevat sateessa on mielikuvituksellisuudessaan, kokeellisuudessaan ja tummassa romantiikassaan sukua Tiina Raevaaran Hukkajoelle (2012). Sekin ammentaa Cthulhu-mytologiasta ja Jim Morrisonista. Ja kysyy isoja kysymyksiä, mutta jättää vastaukset virran vietäviksi.

Stephen King ei välttämättä ole hardcore-kauhupiireissä erityisen rakastettu hahmo. Voisiko tuottelias bestselleristi ollakaan? Mutta Jääskeläisessä ja Kingissä on samaa kykyä lomittaa arkirealismia ja pienen ihmisen näkökulmaa,  jääräpäisesti hengissä pysytteleviä hahmoja, huimiin spekulaatioihin ja kylmäpäiseen historian uudelleenkirjoittamiseen.

Niinpä alun itseensä ja elämäänsä kyllästynyt suomalainen hoitoalan pätkätyöläinen päätyy näkyjen pitelijäksi ja maailmojen kutojaksi.

Romaania on ehditty moittia, sen kieltämättä ylenpalttisia kirjallisuusviitteitä, ajoittaista tyhjäkäyntiä ja ideoiden tuhlailua. Jääskeläisen on toivottu palaavan Lumikon jalanjäljille.

Olen päinvastaista mieltä. Lumikko oli vasta lupaus tulevasta, Sielut kulkevat sateessa kirkas lunastus. Carpe diem -henkisen romaanin lopussa soi Edith Piafin tahtiin kaunis kiitos elämälle.

Jani Saxell

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Jani Saxell, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Sielut kulkevat sateessa

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *