J. P. Koskinen: Ystäväni Rasputin

Jumalan ja tsaarittaren houkka

J. P. Koskinen: Ystäväni Rasputin. Romaani, 355 s. WSOY 2013.

Varhaisimmat, 1910-luvulla suomennetut Rasputin-teokset kertovat olennaisen nimissään: ”Venäjän pahahenki”, ”siperialainen hevosvaras hovin irstailijana”. Grigori Jefimovitš Rasputinin (1869–1916) demonisointi jatkuu Hollywood-elokuvissa.

Aika hyvin siperialaiselta, puoliksi lukutaidottomalta musikalta, joka tunnusti hlystiläistä oppia: Jumalan armon kokeminen edellyttää perusteellista synnissä rypemistä.

J. P. Koskisen (s. 1968) kahdeksannessa romaanissa ”hullusta munkista” tulee Venäjän keisariperheen suojatti. Hän pystyy ainoana hoitamaan kruununperijä Aleksein verenvuototautia. Rasputin käyttää vaikutusvaltaansa tsaaritar Aleksandraan torjuakseen Balkanilla muhivan sodanuhan.

Moskovan Hengellinen akatemia, duuman ”partakuoriaiset” ja muut ammattijuonittelijat ovat oppimattoman musikan kimpussa. Koskinen sivuuttaa huhut tsaarittaren ja Rasputinin intiimistä suhteesta hienovaraisesti. Muuten piikatyttöjä ja kenraalittaria onkin pyrkimässä parantajan ja profeetan puheille jonoksi asti.

Ystäväni Rasputin alkaa murhayrityksestä siperialaisella kylätiellä. Viime sivuilla edetään vuoden 1942 Stalingradiin. Dramaattisia puitteita ei kannata säikähtää. Kyseessä on tekijänsä syvin, tunnelmallisin, henkilökuviltaan täyteläisin romaani.

Minäkertojana toimii ”hullun munkin” opetuslapsi, orpopoika Vasili eli Vasja. Rasputinilla on tsaarittarensa, Vasja rakastuu suuriruhtinatar Anastasiaan. Hän ei tajua, kuinka mahdoton maalaispojan suhde siniveriseen olisi – ja jos kumoukselliset pääsevät valtaan, Romanoveille ei armoa anneta.

Romaanissa on kyse Vasjan kasvukertomuksesta, yrityksestä löytää järkeä, ihmisyyttä ja jatkuvuutta maailmassa, jossa kaikki on kaupan. ”Jos tsaari siunasi tappamisen, Grigori irstauden ja bolševikit varastamisen, jäljelle ei jäänyt juuri mitään tekemätöntä syntiä.”

Rasputin on perivenäläinen jurodivyi eli Jumalan tähden houkka. Koskinen on saanut hahmoonsa dostojevskiläistä vimmaa, loitsua ja rukousta: heittelehtimistä ylimaallisista kauneuselämyksistä lopunajan näkyihin.

Houkka rientää lievittämään hätää, pelastamaan kadotettuja sieluja. Yhtä kiire on Pietarin saariin kuulemaan mustalaisten soittoa ja syrjäkujien prostituoitujen luo.

Romanovien hallitsijasuku viettää 300-vuotisjuhliaan. Alekseita puetaan merimiespukuun. Tinasotilailla ja marmorikuulilla leikitään Tsarskoje Selon rauhassa. Kaukana ovat hovin intrigit, ohranan kovat otteet, anarkistien ja bolševikkien katuagitaatio.

Nikolai II:n voi näkökulmasta riippuen nähdä Nikolai Verisenä tai melankolisena lasitsaarina, jota vain lemmikkikoirat tottelevat epäröimättä. Koskinen ei väännä asioita rautalangasta. Hänen maailmassaan lasten on opeteltava vakoilijoiksi, enkelit polttavat silmiä eikä koskaan voi tietää, mikä on totta ja mikä ei.

Kirjailijalle on kritiikeissä soviteltu Mika Waltarin saappaita. Länsimaiden perikadon tunnot ja verenvuodatuksen varjostama rakkaustarina tuovat mieleen Waltarin Johannes Angeloksen (1952). Silloin sortui toinen Rooma. Venäläisnationalistit näkevät oman maansa kolmantena Roomana, Konstantinopolin perinteen jatkajana.

Koskinen soittaa Waltaria 2010-lukulaisesti, goottirock-vaihteella ja maagisrealistisin maustein. Hänen ajankuvansa tulee lähelle hbo:n sarjojen harmaata realismia, hurmetta ja houretta.

Jani Saxell

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: J. P. Koskinen, Jani Saxell, Ystäväni Rasputin

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *