Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Paolo Giordano, Alkulukujen yksinäisyysPaolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys, WSOY, 2010

”[…] Mattia torjui maailman ja Alice koki, että maailma torjui hänet, ja kuten he olivat todenneet, siinä ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan eroa. Heidän välilleen oli syntynyt epätäydellinen ja epätasapainoinen ystävyys, joka koostui pitkistä poissaoloista ja runsaasta hiljaisuudesta, tyhjästä puhtaasta tilasta, johon kummatkin saattoivat palata hengittämään aina kun koulun seinät kävivät liian ahtaiksi ja ahdistaviksi.”

Alkulukujen yksinäisyys on kuvaus kahden nuoren, Alicen ja Mattian, kivuliaasta kipuamisesta dramaattisesta lapsuuden kokemuksesta ontuvaan aikuisuuteen. Paolo Giordano kuvaa karulla mutta koskettavalla tavalla kahden yksinäisen sielun rinnakkaista kulkua; kahden toisiaan lähellä olevan alkulukukaksosen olemassaoloa todellisuudessa, jossa ne ovat toisiaan hyvin liki kohtaamatta kuitenkaan koskaan täysin. Kirja on kertomus ystävyydestä, johon kaksi haavoittunutta kykenee, mutta joka ei koskaan puhkea täydelliseen kukkaan. Alice ja Mattia kamppailevat kumpikin sekä näkyvien että näkymättömien arpien kanssa – edellinen onnettomuuden jättämien ja jälkimmäinen itse tekemiensä. Alkulukujen yksinäisyys kertoo pienistä valinnoista, jotka saattavat muuttaa tietyn hetken kulkusuunnan ja toisenlaisista pienistä valinnoista, jotka saattavat viitoittaa suunnan koko loppuelämälle. Toisinaan nämä yksittäisellä hetkellä pieneltä tuntuvat valinnat on tehty jo lapsuudessa.

Alkulukujen yksinäisyys on yhtäältä surullinen ja toisaalta kaunis tarina henkisistä ja fyysisistä vaivoista, jotka seuraavat ihmisen mukana päivästä toiseen ja lyövät lähtemättömän leimansa elämään. Kirja tarjoaa peilin omien valintojen aiheuttamille haavoille ja eri-ikäisille arpikudoksille. Päähenkilöistä ei heidän sosiaalisten taitojensa puutteellisuudesta huolimatta voi olla pitämättä. Heistä tekee mieli välittää.

Kirja jättää lukukokemuksen jälkeen lukijalle ilmaan kysymysmerkkejä henkilöiden kohtalosta. Loppu tulee aavistuksen liian pikaisesti, mutta ehkä näin on tarkoituskin: alkuluvut ovat suoraviivaisia, yksinäisiä ja ehdottomia, eikä niiden keskinäinen kohtaaminen ole mahdollista. Niinpä tarinan päättymistäkin on turha selitellä sen kummemmin.

Kirja sopii elämää ja omaa olemistaan pohtivalle, sosiaalisten suhteiden monimutkaisuudessa tuskailevalle, yksinäiselle, joka uskoo olevansa maailman ainoa yksinäinen, kovia kolhuja kokeneelle, ihmissuhteiden analysoimista rakastavalle ja vanhemmalle, joka ei tiedä, miten lähestyä siipensä haavoittanutta lastaan.

Ellit

 

Comments

Teksti:Anne
Avainsanat: Alkulukujen yksinäisyys, Paolo Giordano

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *