Panu Rajala: Unio Mystica – Mika Waltarin elämä ja teokset

Panu Rajala, Unio MysticaPyöreitä vuosia

Kolme kirjailijaa kohtasi kirkkaana syyskesän päivänä 1958, kun Lassi Nummi lähti tarkkailemaan, maistuuko Sillanpäälle Waltarin tuoma kakku.

Ote Panu Rajalan kirjasta Unio Mystica – Mika Waltarin elämä ja teokset (WSOY)

Mika Waltari ei olisi halunnut akateemikoksi. Hän pelkäsi arvokkaan viran tekevän hänet turhantärkeäksi. Lisäksi hän pelkäsi julkisia esiintymisiä ja kaikenlaisia velvollisuuksia. Hänen vaimonsa piti Mikaa täysin sopimattomana tällaiseen asemaan. Hän tunsi miehensä läpikotaisin. Kun nimitys kuitenkin loppusyksyllä 1957 vahvistettiin, Marjatta oli niin vihainen että itki. Marjatta oli miehensä kertoman mukaan vähän aikaa ihan poissa tolaltaan ja menetti tavallisen suhteellisuudentajunsa, jopa huumorinsakin. Vasta iltamyöhällä hän suostui juomaan pullon konjakkia hyvän ystävänsä kanssa, niin että alkoi sietää tapauksen synnyttämää hälinää ja hermorasitusta. Tuore akateemikko lohdutti vaimoaan sanoen, että vaikeampiakin aikoja on eletty ja olisihan vielä pahempi, jos hän olisi äkkiä sairastunut.

Tämä ei ollut pelkkää filmausta ja nousevan kateuden kukistamista. Waltari oli tehnyt voitavansa torpedoidakseen ehdokkuutensa. Hän sanoi valinnan pitkittyessä jo luopuneensa koko asiasta. Mikään ei auttanut. Kun akatemian sihteeri soitti, Waltari tunsi itsensä noloksi. Ensimmäisen akatemian kokouksensa jälkeen Waltari totesi kuitenkin huojentuneena, ettei hänen tarvinnut tuntea oloaan siellä vaivautuneeksi. Tosin hän ei uskaltanut vielä mitään sanoakaan, kollegat tuntuivat niin arvokkailta. Asema akateemikkona ei sentään pahemmin kahlinnut, ja Waltari saattoi jo kehaista kirjeessään viran ensimmäiselle haltijalle V. A. Koskenniemelle, että ”olenhan jo vuosikausia oma-aloitteisesti totuttautunut olemaan esiintymättä julkisesti päissäni”. Hän arveli edelleen, että ”ehkä juuri tänä aikana minua tosiaan Akatemiassa tarvitaan”. Henkinen johtaja hän ei halunnut olla, vaan paremminkin kansansa palvelija, ”ja hyvän palvelijan on joskus pakko kuiskata myös epämiellyttäviä totuuksia herransa korvaan”. Kunnianhimon puolesta hänellä ei ollut enää paljon tavoiteltavaa. ”Työn kannalta olen jo monta vuotta ollut itseni ankarin arvostelija, ehkä joskus liiankin ankara, sekin muuan turhan itsetehostuksen muoto. Kenties tuo jäsenyys voi vapauttaa minua kirjoittamaan. Ja työrauhaani aion joka tapauksessa vartioida aivan yhtä jyrkästi kuin ennenkin.”

Akateemikko tohveleissa

Akateemikon uusimpana teoksena loisteli kirjakaupoissa juttukokoelma Vallaton Waltari. Ainakin se osoitti, ettei turhasta tärkeilystä ollut pelkoa. ”Kirjan voi katsoa sinunkauppojen esittelyksi meille kaikille”, totesi Toini Havu Helsingin Sanomissa. Vakavia tekstejä on ohessa, mutta enemmistö ”eleganttia bagatellia, tyylillisesti herkullista”, näissä waltarimainen huumori on mitä valloittavinta. Havu uskoi että Mikan rakastava yleisö hanakasti syöksyy tarttumaan näin auliisti tarjottuun sinuttelumahdollisuuteen. Tästä lähin kirjailijaa tosiaan nimiteltiin Mikaksi jopa arvostelujen otsikoissa. Muutamat ystävät saavat muotokuvansa. Waltari otti kirjaan mukaan Olavi Paavolaisen 50-vuotispäivillä Kämpin peilisalin kansalaispäivällisillä 1953 pitämänsä puheen. Siinä hän muistelee vielä kerran yhteistä raisua nuoruutta ja korostaa Paavolaisen merkitystä tämän johdettua ”kokonaisen kirjallisen sukupolven kotimaan ahtaasta karsinasta 20-luvun ihmeellisen vapaaseen Eurooppaan”.

Waltari puolustaa myös selvin sanoin Paavolaisen Synkkää yksinpuhelua, joka ilmestyessään 1946 herätti kovaa vastarintaa ja vaiensi Paavolaisen kirjailijana. Tavallaan se oli Sinuhen rinnakkaisteos sodan pettymysten tilittäjänä, Waltarin mielestä ”rehellinen tilitys, omasta näkökulmastaan, ja aikahistoriallisena dokumenttina sillä on säilyvä merkitys”. Lisäksi Waltari oli lukenut teoksesta tyylillisesti hienoimpia ja kauneimpia sivuja mitä Itä-Karjalasta oli kirjoitettu. Ehkä tämä ei ollut vain juhlapäivän kohotusta, ehkä Waltari tunsi edelleen tiettyä nostalgista ihailua nuoruusvuosiensa inspiroivaa keikaria kohtaan – niin kauas kuin he toisistaan olivat jo etääntyneetkin.

Pitkäaikaisempi työtoveri, suurelle yleisölle tuntematon Asmo Alho sai kirjassa kunniaa vastakkaisista ominaisuuksista kuin Paavolainen: kulttuuri olisi Waltarin mukaan hukassa, ”ellei sitä rakentamassa olisi mukana myös jokunen järkevä, tasapainoinen, sydämellinen ja hyvä ihminen, joka ei tahdo pahaa kenellekään”. Waltari riimitteli uskollisesti Alhon piirtämät Kieku ja Kaiku -sarjakuvat Kotilieteen 41 vuoden ajan aina taiteilijan kuolemaan 1975 saakka, ne olivat hänestä yksinkertaisesti piirrettyjä, luontevia ja välittömiä ja niissä oli hyviä opetuksia säästäväisyydestä, uimataidon tärkeydestä tai muista elämän keskeisistä kysymyksistä. Waltari oli horjumattoman luotettava avustaja, sillä hän oli Kuvalehden toimitussihteerinä tullut tuntemaan, kuinka hankalaa on jos avustaja pettää.

Juhlapäivän korkeudessa

Mika Waltarin 50-vuotispäivä 19. syyskuuta 1958 sattui mitä otollisimpaan ajankohtaan. Kirjailija oli valmiiksi kohotettu arvoasemaan, josta hän ei voinut juhlia väistää. Olihan hän viettänyt edellisetkin tasavuotensa railakkaasti ystävien seurassa, mutta nyt vaadittiin arvokkuutta. Waltari näytti, että hän pystyy myös viralliseen vastaanottoon ja kestää sen aamusta iltaan kuin kansakunnan kaapin päälle nostettu merkkihenkilö ainakin.

Onnittelijoiden ja lähetystöjen virta Tunturikadulla oli katkeamaton. Waltari halusi ottaa vastaan kotonaan eikä kustantajan tiloissa. Delegaatioiden kärjessä saapuivat Suomen Akatemian ja Werner Söderström Oy:n edustajat. Akatemian esimies A. I. Virtanen piti lämpimän onnittelupuheen ja kiitti päivänsankaria etenkin historiallisista romaaneista. Henkilökohtaisena kemistin ja luonnontutkijan käsityksenään hän arveli, että Waltari oli parhaimmillaan värikkäiden historiallisten freskojen luomisessa. Hän arveli, että Waltari menettäisi paljon, jos luopuisi kokonaan historiallisten romaanien kirjoittamisesta.

Waltari vastasi akatemian tervehdykseen toteamalla, että häntä pelotti aluksi hirveästi kollegion ensimmäisessä kokouksessa eikä hän uskaltanut suutaan avata. Mutta sittemmin hän oli huomannut, että ”mitä pitemmälle ihmiset ovat päässeet elämänsä taipaleella, sitä vaatimattomammiksi, avarammiksi ja inhimillisemmiksi he tulevat”. Sittemmin Waltari pelkäsi jo lörpötelleensä liikaa kokouksissa. Kun akateemikko Rolf Nevanlinna kertoi juuri lukeneensa Waltarin uusimman romaanin, tämä ihmetteli: ”Miksi sinä hyvä veli haaskaat todella arvokasta aikaasi…”

Kustantajan lähetystön kärjessä saapuivat pääjohtaja Yrjö A. Jäntti ja kirjallinen johtaja Eino E. Suolahti. Jäntti muisteli kirjailijan ja kustantajan välisiä vaiheita eikä unohtanut kiperiäkään tilanteita, pienoisromaanien lykkäämisiä ja joidenkin arveluttavien kohtien pyyhkimisiä teoksista. Voitolle he kumminkin olivat aina jääneet, sekä kirjailija että hänen kustantajansa. Kirjailija myönsi nöyrästi pyrkineensä ymmärtämään kustantajan näkökohtia, vaikka se ei aina ollut niin helppoa. Hän uskoi jalomielisesti kustantajan halunneen ajatella paitsi omaansa myöskin kirjailijaparan parasta.

Yrjö Soini, vanha Saksan matkatoveri, johdatti Kirjailijaliiton edustusrintaman paikalle. Siihen kuuluivat Aale Tynni, Jarl Louhija, Martti Santavuori sekä Tuomas Anhava, Waltarin ankara kriitikko. Soini totesi, että Waltarin suorituksia on aina seurattu tietyllä penkkiurheilijamaisella ylpeydellä, joka usein purkautuu sanoiksi: ”Sellaisia me suomalaiset olemme.” Mitä mahtoi modernistien kärkihahmon Anhavan mielessä liikkua hänen onnitellessaan viihdekirjailijana pitämäänsä akateemikkoa.

Tampuurissa syntyi kohinaa, kun vanhojen tulenkantajien ryhmä saapui onnittelemaan. Olavi Paavolainen astui ylväänä esiin takanaan Lauri Viljanen ja muita tuttuja hahmoja. Oliko Elina Vaara mukana, sitä eivät todistajat enää muista, tummia daameja näkyi joka tapauksessa muutama. Paavolainen aloitti lennokkaan puheen, joka pyrki entiseen spirituelliin tyyliin ironisoimaan mennyttä nuoruutta ja juhlan kohdetta ja puhe jatkui laajoin kaarin kunnes se alkoi toistaa itseään ja puhuja sekosi sanoihinsa. Waltari keskeytti lempeästi puhujan ja ohjasi hänet virvokkeiden äärelle.

Paavolainen ei ollut enää entisensä. Läsnäolleen todistajan Antti Lassilan mukaan Paavolainen aloitti väärässä tyylilajissa ja puheeseen sekoittui katkeria äänenpainoja. Kenties Waltarin maailmanmenestys oli liikaa kirjailijana kauan vaienneelle Paavolaiselle, joka ”nuorta mastodonttia” aikanaan rusikoi Suursiivouksessaan. Se oli viimeinen kerta, jolloin Pariisin matkatoverit ja Valtateiden runoilijat kohtasivat.

Kello kahden aikoihin Waltareiden koti sananmukaisesti täyttyi helsinkiläisistä näyttelijöistä. Helsingin Sanomien toimittaja Pekka Tarkka kuvailee: ”Syleilyjen ja suudelmien pyörteessä akateemikosta tehtiin Suomen Näyttelijäliiton ystävyysjäsen. Waltari kiitti näyttelijöitä sydämellisesti ja totesi puheessaan, että viime vuosina kun hän on yhä enemmän ja enemmän joutunut eristäytymään, on suurin osa hänen elämäänsä vaikuttaneita ihmisiä ollut näyttelijöitä.”

Kansanteatterin Artturi Laakso heitti: ”Etkös sinä Mika voisi joskus huilatessasi kirjoittaa pikku näytelmää meidän teatterille…” Satu Elstelä oli Viikkosanomien toimittajana lehden lähetystön mukana isää onnittelemassa ja muistaa, että kaikki oli hyvin juhlallista ja arvokasta. Vasta illalla vapauduttiin, valot paloivat Tunturikadun ikkunoista myöhään yöhön.

Monissa haastatteluissa Waltari toisti ajatuksia, joita oli esittänyt jo akateemikoksi tulon yhteydessä. Virkaanastujaisesitelmä oli pari viikkoa syntymäpäivien jälkeen. Waltarilta vaadittiin turnajaiskestävyyttä, ja hyvin hän selvisi. Mutta epäilemättä kahdelle vuodelle venynyt juhlinta ja julkinen huomio rasittivat häntä.

Sillanpäätä onnittelemassa

Hauskimman syntymäpäivähaastattelun keksi Suomen Kuvalehti, joka lähetti runoilija Lassi Nummen, 30, noutamaan taksilla Mika Waltaria, 50, ja yhdessä herrat ajoivat Herttoniemen Ilvestielle onnittelemaan Frans Emil Sillanpäätä, joka täytti kolme päivää ennen Waltaria 70 vuotta.

Kohtaaminen oli aluksi hieman varautunut, kirjailijat olivat kulkeneet eri teitä ja etääntyneet, tuskin koskaan toisiaan kovin hyvin tunteneetkaan. Sillanpää heitteli reheviä kaskujaan ja nautti roolistaan parrakkaana patriarkkana. Waltari oli vaitonainen eikä pahastunut edes Sillanpään hänelle antamasta lempinimestä Habaguk Palturi. Taata oli kotipiirissä hienokseltaan vähätellyt nuorempaa kollegaa ja kummastellut akateemikon nimityksestä kuullessaan että ”kaikkia ne sinne kohlii”. Toisaalta Waltari oli mielessään valitellut sitä, että Sillanpään perilliset päästivät tämän niin paljon julkisuuteen esiintymään ja ”pilaamaan pateettisella tyylillään hienoa tuotantoaan”.

Mutta mansikkakakun äärellä vastakohtaisuudet alkoivat lientyä, ja haastattelija Nummi oli havaitsevinaan hienoisen yhteyden vähitellen syntyvän kirjailijoiden välille. Waltari muisti äkkiä yksityiskohdan Sillanpään novellista: kuinka pieni tyttö maistaa kesän ensimmäistä mansikkaa, ”siinä on niin hienosti saatu talteen kaikki, aistimukset ja makuvivahteet ja mielenliike…”
Nobel-mestari hämmästyy, hänen ”koleerisen raaka” ja ”dinosaurisen hilpeä” olemuksensa heltyy ja hän miltei liikuttuu: ”Kas vain, vai muistat sinä…” Hieno, näkymätön yhteisymmärrys on syntynyt, Nummi valppaana havainnoi.

Tosiasiassa sellaista novellin kohtaa tuskin löytyy Sillanpään tuotannosta. Waltari taisi sen keksiä saadakseen kontaktin isäntäänsä, eikä Taatakaan enää muistanut tuotantonsa kaikkia yksityiskohtia.

Kun emäntä, Sillanpään tytär Saara Kuitunen johdatti seurueen omakotitalon takapihalle istutuksia ihailemaan, kirjailijat jäivät hetkeksi kahden kameran ulottuvilta. Sillanpää pudotti tällöin hilpeän naamionsa ja hänen silmiensä pohjalle syttyi Waltarin kertoman mukaan ”pohjattoman surullinen katse ja hän sanoi, että ymmärräthän sinä veli hyvä, tämä nyt on tämmöistä, mutta kyllä minäkin vielä haluaisin kirjoittaa suuren romaanin…”

Teksti: Panu Rajala/ SK 

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Panu Rajala, Unio Mystica - Mika Waltarin elämä ja teokset

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *