Paavo Lipponen: Järki voittaa

”On uskallettava olla suomalaisia” 

Suomalainen poliittinen eliitti on taantunut kansainvälisyydessä eikä pyri eurooppalaisen debatin ytimeen, kritisoi Paavo Lipponen. Hän perää uudessa kirjassaan päättäjiltä kansallista uskallusta.

Suomi ei ole toiminut EU:ssa euro-intoilun hengessä. Eetoksemme on ollut se, että olemme yhtä hyviä kuin muut, emmekä niin kuin ne, jotka kuvittelevat olevansa meitä parempia. Me emme häpeä tunnustaa sijaintiamme Venäjän naapurina.

Oman suomalaisen tiensä länsimaana kulkenut Suomi voi hyvin ymmärtää Itä-Euroopan maita. Suomi on sittenkin hyötynyt sijainnistaan Euroopan reunalla, syrjässä suurvaltojen törmäyslinjalta. Rajamaana me tunnemme tiettyä sympatiaa muita suurvaltojen 1930-luvun lopulla pettämiä maita kohtaan.

Feodalismin, autoritaarisen komennon ja kommunismin tuoma taantumus ja jälkeenjääneisyys eivät anna perustetta pitää Itä- ja Keski-Euroopan kansoja meitä huonompina. Suomalaisten on hyvä tunnustaa niiden suuret saavutukset osana eurooppalaista kulttuuria.

Niin sanotuissa ”vanhan Euroopan” maissa esiintyvä ylenkatse Itä- ja Keski-Euroopan maiden turvallisuuspoliittista amerikkalaissuuntausta kohtaan on sekä perusteeton että tekopyhä. Euroopan unionilla ei ole antaa uusillekaan jäsenilleen todellisia, konkreettisia sotilaallisia turvatakuita. Talouspolitiikassa uudet kulkevat omaa tietään suoraan kommunismista liberaaliin markkinatalouteen virheitäkin tehden, mutta se ei anna aihetta ylenkatseeseen Suomesta käsin. Sellaista osoittaa Sami Moisio, jonka mielestä (Aamulehti 28.5.2007) ”entisessä Itä-Euroopassa angloamerikkalaisen markkinakapitalismin liberaaleimpien oppien omaksumisen keskeisimpiä puolia näyttää olevan sen osoittaminen, että valtiot ovat sopeutuneet siihen läntiseen maailmaan, jota Yhdysvallat johtaa”.

Moisio suree ”eräänlaisen positiivisen keskinäisriippuvuuden” vähentymistä entisessä Itä-Euroopassa, tarkoittaen Venäjä-yhteistyön vähäisyyttä. Itä-Euroopassa on menty hänen mielestään niin pitkälle, että siellä esiintyvä Venäjän-vastaisuus huolestuttaa jo EU:n suuria maita. Moision kaltainen ylimielisyys perustuu sekä huonoon informaatioon että kyvyttömyyteen nähdä suuremmat yhteydet.

Itä- ja Keski-Eurooppa ei ole yhtenäinen suhteessa Venäjään tai suuriin EU-maihin. Monella alueen maista, kuten Unkarilla, on läheistä taloudellista yhteistyötä Venäjän kanssa. Toisaalta monet suuret EU-maat havittelevat Itä-Euroopan maiden markkinoita ja niiden strategisia yhtiöitä samaan tapaan kuin Venäjä. Moision pitäisi kansainvälisen politiikan tutkijana käsittää, että ”positiivinen keskinäisriippuvuus” Venäjän kanssa on saavutettavissa vain EU:n yhteisen politiikan kautta, ei EU:n suurten maiden tapaisella oman edun tavoittelulla, mikä ajaa Itä-Euroopan Yhdysvaltojen huomaan.

Suomen niin kuin muidenkin pienten ja keskisuurten EU-maiden ongelmana, koko EU:n heikkoutena, on eurooppalaisen identiteetin puute. ”Eurooppalaistuminen” on ollut enemmänkin eliitin projekti kuin tavallisen äänestäjän. Vuonna 2001 tehdyssä eurobarometrissä suomalaiset asettivat muita selvemmin kansallisuuden identiteetin perustaksi ja hylkäsivät käsitteen ”suomalaiseurooppalainen”. Asenteet unionia kohtaan heilahtavat heti kielteisempään suuntaan kun mediat alkavat hehkuttaa Suomen epäoikeudenmukaiseksi leimattua kohtelua maataloudessa.

On harmillista, että media ei osaa arvostaa ministeri Sirkka-Liisa Anttilan saavuttamaa, olosuhteisiin nähden erinomaista neuvottelutulosta komission kanssa liittymissopimuksen 141 artiklan pohjalta. Joulukuun 2007 eurobarometrissä EU:n vastaisuus oli kasvanut ja Suomi sijoittui kymmenen EU-kriittisemmän jäsenmaan joukkoon. Ruotsalaiset ovat selvästi EU-myönteisiä, vaikka Ruotsi on maksanut unionin jäsenmaksuja miljardeja euroja enemmän kuin Suomi, kuuluen suurimpiin nettomaksajiin. Suomessa tätä tosiasiaa ei ole tuotu lainkaan esiin, on vain tyydytty paheksumaan naapuria.

EU:n laajentuminen on entisestään heikentänyt kansalaisten samaistumista unioniin. EEC:ssä oli kuuden perustavan maan – Belgian, Italian, Alankomaiden, Luxemburgin, Ranskan ja Saksan – helppoa kuvitella elettävän Kaarle Suuren Euroopassa, vaikka kyseessä oli pikku-Eurooppa. Euroopan unioni edustaa Eurooppaa paljon EEC:tä laajemmin ja länsimaisdemokraattista Eurooppaa lähes kokonaisuudessaan.

Unionin alati syvenevä integraatio on nyt huomattavasti pitemmällä. Nykyiseltä EU:lta kuitenkin puuttuu kokemus yhteisen haasteen menestyksellisestä kohtaamisesta. Viime vuodet unionissa on askarreltu perussopimuksen uudistamisen kanssa, suuret jäsenmaat ovat olleet kriisissä ja koko unionista on puuttunut johtajuutta. Sitä taas ei voi syntyäkään, ellei suurissa jäsenmaissa asennoiduta eurooppalaisesti, omat ahtaat edut tarvittaessa syrjään asettaen.

Suomelle luontuu samaistuminen EU-politiikassa muihin pohjoismaihin: yhdessä on taisteltava Brysseliin pesiytynyttä byrokraattista kulttuuria, latinalaista sentralismia vastaan. Yhdessä olemmekin tuoneet unioniin avoimuutta ja parempaa valmistelua. Vaikuttaminen edellyttää kuitenkin suomalaisen alamaiskulttuurin hylkäämistä. Irvailu ”luokan parhaasta oppilaasta” on sukua tälle asenteelle. Sellaisella emme, valitettavasti, pärjäisi hetkeäkään etujemme ajamisessa.

Liittyessään Euroopan unioniin Suomi luovutti suvereniteettiaan unionin tasolle, voidakseen käyttää sitä, kun unionissa päätetään meitä koskevista asioista. ”Itsenäisenä” olisi voitu pysyä, mutta silloin olisimme puhtaasti ottamassa vastaan, mitä muut päättävät ja maksaisimme nettona saamatta vastinetta. Se tarkoittaisi ”taxation without representation” -asemaa, vasallina olemista ilman oikeutta osallistua päätöksentekoon. Siihen voi olla toistaiseksi varaa öljyrikkaalla Norjalla, mutta ei Suomella.

On vaikeata ymmärtää, miksi suomalainen poliittinen eliitti on selvästi taantunut kansainvälisyydessä, vaikka vallassa olevan sukupolven pitäisi olla entistä paremmin koulutettu ja kielitaitoinen. Pohjoismaisetkin suhteet puuttuvat, puhumattakaan eurooppalaisista verkostoista. Eurooppalaisen debatin ytimeen ei ole uskallusta eikä harrastusta osallistua. Eristäytyvä asenne vaikuttaa koko kansakuntaan, vaikka uskonkin Matti Klingen tapaan, että suomalaiset ovat tosiasiassa, mielipidetutkimuksista poiketen, tyytyväisiä Suomen jäsenyyteen unionissa.

Kypsällä suomalaisella identiteetillä varustettuna voisimme antaa vahvan panoksen oikean, keinotekoisesta hehkutuksesta vapaan eurooppalaisuuden kehittämiseen. Se edellyttää kuitenkin, että me uskallamme olla suomalaisia ja mennä vaikuttamaan sen sijaan, että jättäisimme kentän vapaaksi muille. Me olemme selvinneet sodista, länsimainen demokratiamme on kestänyt, kylmästä sodasta olemme palanneet voittajina. Miksi tämän täytyy olla niin monille niin vaikeata?

Toimitettu ote Paavo Lipposen kirjasta Järki voittaa (Otava 2008).

Teksti: Paavo Lipponen/ SK

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Järki voittaa, Paavo Lipponen

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *