Otavan suuri satukirja

Satuhetki. Äiti lukee lapselleen – lukee ja ihmettelee. Tutut sadut toki löytyvät Otavan suuresta satukirjasta (2004), mutta jokin niissä on toisin. Pettääkö äidin muisti? Täytyy kaivaa esiin oma vanha Valittujen Palojen Suuri satukirja (1970).

Otavan suuri satukirjaTuhkimo

Vanhassa kirjassa ilkeä sisarpuoli yrittää ahtaa kinttuaan lasikenkään. Äitipuoli antaa veitsen, ja ilkimys leikkaa isovarpaansa irti. Auh! Uudessa jalkaa ängetään lasikenkään, verestä tai veitsestä ei puhuta sanaakaan.

Kolme pientä porsasta

Vanhassa versiossa nokkela possu narraa pahan suden kiehuvaan vesipataan, keittää ja syö sen. Uudessa hukka ei päädy pöytään. Sen ahteri kärähtää, joten se pötkii tiehensä.

Bremenin soittoniekat

Vanhassa kirjassa aasi ja koira tapaavat karanneen kissan, joka aiotaan hukuttaa. Myöhemmässä kissa on koditon, koska se on heitetty ulos.

Vanhoja satuja on selvästi pehmennetty. Miksi, lastenkulttuurin tuntija, runoilija Silja Järventausta?

”Ilmiö liittyy ehkä nykyiseen vähän hyysäävään kasvatukseen, jossa asioita tulkitaan lapsen puolesta. Minusta loiventelu on turhaa; uskon, että lapsi pystyy käsittelemään rankkojakin vastakohtia.”

Runoilijan mukaan vanhat sadut eivät ole pulma, jos lapsi saa kuulla erilaisia tekstejä.

”Sadut, joissa on ytyä, koskettavat eniten. Niiden kautta lapsi voi turvallisesti ymmärtää maailman moninaisuuden. Lastenkirjallisuuden klassikoissa, kuten Vaahteramäen Eemelissä tai Andersenin saduissa, käsitellään usein juuri pelkoja, yksinäisyyttä ja surua.”

Mitä siis tekee äiti? Päättää tarttua kirjoista vanhempaan. Ja saa huomata, että vilkaskin piltti keskittyy. Silmät pyöristyvät viimeistään silloin, kun possu alkaa keittää susisoppaa.

Sanna Kajander-Ruuth
Anna 18/2011

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Otavan suuri satukirja

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *