Orhan Pamuk: Viattomuuden museo

Mielen maisema Istanbul 

Orhan Pamuk kirjoitti uuteen kirjaansa myös sisäänpääsyn rakastamaansa kaupunkiin.

”Melkein van Goghia”, Orhan Pamuk toteaa ja naurahtaa päivällä ottamilleen valokuville. Kuvat esittävät öljyväritöitä, jotka hän on maalannut 16-vuotiaana. Värikylläisissä asetelmissa rehevien kukanlehtien varjossa on pikkuesineitä ja hedelmiä. ”Surullinen päivä”, Pamuk toteaa ja jatkaa kuvien pikaselausta. Siinä välähtää hänen 90-vuotias valkohiuksinen äitinsä.

Äiti oli pyytänyt häntä ties monettako kertaa hakemaan tavaransa lapsuudenkodistaan Nisantasin kaupunginosassa, mutta Pamuk oli unohtanut. Nyt hän oli löytänyt nuoruuden maalauksensa eräästä Beyogˇlun kaupunginosan kymmenistä vanhantavaranliikkeistä läheltä työhuonettaan. Äiti oli antanut työt kauppiaalle, eikä tämä suostunut edes myymään niitä Pamukille, ei mistään hinnasta. Samasta kaupasta Pamuk oli ostanut vanhan posliinisen pesualtaan ensi syksynä avautuvaan museoonsa, Viattomuuden museoon. Altaastakin on kuvia, samoin kauppiaasta. Pamuk kuvaa kaikkea, kolmisenkymmentätuhatta kuvaa vuodessa. Museohanke on kirjailijan oma. Se liittyy hänen tuoreeseen teokseensa, jonka nimi on myös Viattomuuden museo (Tammi). Kirja toimii museon katalogina.

Hän olisi halunnut näyttää kuvia myös uusista töistään. ”Ehkä ne ovat toisella muistikortilla.” Neljänkymmenen vuoden jälkeen hän on alkanut taas piirtää ja maalata enemmän. ”Se tekee minut onnelliseksi. Saan siitä lohtua eri tavalla kuin kirjoittamisesta.”

Iltapäivällä Orhan Pamukin Beyogˇlun työhuone läikehtii valoa. Pian valo on niin julma, että se vain masentaa. ”Kaikki näyttää silloin likaiselta ja lohduttomalta.” Seinän kokoisesta ikkunasta avautuu ”kaupungin kaunein maisema”, Kultaisen sarven lahti, kaupungin historialliset maamerkit, Topkapin palatsi, Hagia Sofian museo, Sininen moskeija. Edessä alhaalla on Bosporin salmi ja ohi lipuvat laivat. Salmen toisella puolella on Üsküdar, Istanbulin Aasiaa.

Pamuk istuu rennosti vanhassa laiskanlinnassa, jonka hän on asettanut täpötäyden työpöytänsä ja ikkunan väliin siten, että Sultanahmetin kaupunginosa, osmanivaltakunnan sydän, sijoittuu näkymän kultaiseen leikkaukseen. Hänestä olisi saattanut hyvinkin tulla tunnustettu taiteilija, mutta hän valitsi kirjallisuuden. Päätös syntyi hänen menetettyään ensirakkautensa. Pamuk heristää sormeaan ja esittää närkästynyttä. ”Ette kai vain tekin….”

Kiusausta on mahdoton vastustaa. Nuori Pamuk ja Viattomuuden museon päähenkilö, kuolettavasti rakastunut Kemal ovat vähintään sielunveljiä. Pamuk kertoo nuoruutensa onnettomista päivistä Istanbul-muistelmateoksessaan. Hän harhailee päämäärättömästi pitkin Istanbulin likaisia ja pimeitä laitakatuja Fatihissa ja Beyogˇlussa. Suru verhoaa kaupungin. Katujen lisäksi lohtua tarjoaa vain kirjallisuus. Woolf, Freud, Sartre, Mann, Faulkner, Nerval. Viha muuttuu ”välkehtiväksi vimmaksi” ja hän alkaa kirjoittaa. ”Olen pahoillani, melankolia on haihtunut. Vaurastuminen näkyy ja kaupunki kuplii iloa. Ainakin nuorten ja turistien mielestä”, Pamuk lisää. ”Mutta tulkaapa tammikuussa.”

Pamuk nousee laiskanlinnasta ja nappaa seinät peittävästä kirjahyllystä yhden nuoruutensa kirjoista, 1800-luvulla eläneen ranskalaisen Stendhalin romaanin Parman kartusiaaniluostari. ”Hyvässä kirjassa on kaikki. Kirjojen kautta olen oppinut tuntemaan itseni ja ymmärtämään myös niitä, jotka eivät ole kaltaisiani.” Sitä sanotaan ihmisyydeksi. Hän innostuu esittelemään, miten hyviä kirjoja tulee lukea. ”Huonoja kirjoja ei pidä lukea lainkaan.” Kirjassa ei ole sivua, jolla ei olisi hänen alleviivauksiaan. Marginaalit ovat täynnä punakynällä tehtyjä merkintöjä. Hän naurahtaa, napauttaa kannet kiinni ja vie kirjan takaisin hyllyyn. Hänen liikkeensä ovat kulmikkaat.

Hän kertoo toisesta nuoruutensa kirjailijasta Gustave Flaubertista, Rouva Bovaryn kirjoittajasta, joka oli sitä mieltä, että kymmenen hyvän teoksen perinpohjainen tunteminen riittää tekemään kirjailijan. Pamukin 12 000 kirjan kotikirjastossa sellaisia hyviä teoksia on 10–15. Ykkönen on Leo Tolstoin Anna Karenina. ”Heti ensilukemalla ajattelin, että elämä on juuri tuollaista. Kukaan ei ole pelkästään jotain.” Kun Pamukin oma kirjoittaminen ei suju, hän palaa Anna Kareninaan tai Proustiin. Tai Thomas Manniin ja Dostojevskiin. Hän myös leikittelee kirjoittaessaan: ”Kirjoitanpa tämän asian kuin Tolstoi olisi sen tehnyt, tuohon vähän proustilaista. Faulknerilainen kerronta toimii tässä kohtaa. Tähän tarvitaan sitä, mitä on Tuhannen ja yhden yön tarinoissa.” Kirjailijan naurunrähäkkä täyttää huoneen.

Ei ole päivää jolloin Pamuk ei kirjoittaisi. Kymmenen, kaksitoista tuntia. Kirjoittaminen on hänelle mielenrauhan tae. Kun yksi luku ei vedä, hän jatkaa toisesta. Hän on suunnitellut etukäteen romaaninsa luvut. Viattomuuden museota hän alkoi suunnitella 14–15 vuotta sitten. Kymmenen vuotta sitten hän osti rakennuksen, johon rakentaa nyt museota. Kirjoitustyö alkoi siitä parin vuoden kuluttua. Ennen pääsiäistä Pamuk kirjoitti kaksi kuukautta Goassa Intiassa. ”Hyvässä alussa” oleva uusi romaani sijoittuu 1980- ja 1990-lukujen Istanbuliin.

Hän heristää taas sormeaan. ”Ei keskeneräisestä työstä, kysykää Viattomuuden museosta.” Pamukin kaikki teokset ovat erilaisia. Valkoisessa linnassa, läpimurtoromaanissaan sekä unenomaisessa Mustassa kirjassa hän varioi kaksoisolentoteemaa. Nimeni on Punainen kertoo miniatyyrimaalareista. Edellinen romaani, Lumi, oli tarkoituksellisen poliittinen. Se käsittelee islamilaisuuden ja länsimielisyyden ristiriitaa nykyisessä Turkissa. Istanbul-muistelmateoksessa Pamuk kuvailee melankoliseen sävyyn kotikaupunkiaan. Muita värejä on omaelämäkerrallinen kirjoituskokoelma. Viattomuuden museo on rakkausromaani. ”En ole mikään Agatha Christie. Kirjan sanoma on minulle tärkeä.”

Tällä kertaa Pamuk halusi kertoa luokkaeroista ”rakastettavalla tavalla.” Kirjan Kemal, rikkaan istanbulilaisen teollisuussuvun perillinen rakastuu vaatimattomista oloista tulevaan Füsuniin, myyjättäreen. Kun Füsun äkkiä katoaa, Kemal etsii tätä kuin houreessa Istanbulin laitakaduilta. Füsun löytyy, mutta hän on mennyt naimisiin. Seuraa kahdeksan piinan vuotta. Sinä aikana Kemal viettää 2 864 iltaa Füsunin perheen luona. Hänen rakkautensa muuttuu pakkomielteeksi. He syövät illallista, katsovat televisiota, juttelevat niitä näitä tv-ohjelmista, elokuvista. Tekevät kaikkea merkityksetöntä eli sitä mistä ihmisten elämä pääosin koostuu. ”Tavallisen elämän kuvaaminen ei ole kovin suosittua, mutta haasteellista.” Lähtiessään Kemal nappaa taskuunsa milloin mitäkin Füsunille tai tämän perheelle kuuluvaa. Television päällä olevat posliinikoirat, suolakon, kahvikuppeja, kvitteniraastimen, kippoja, pinnejä, hiussolkia. Hän ottaa talteen myös Füsunin 4 213 tupakantumppia. Kun halu ei pääse purkautumaan Kemal etsii lohtua esineistä. Niitä esineitä Pamuk nyt etsii vanhantavaranliikkeistä museoonsa. Ne ovat myös hänen oman 1970-lukulaisen nuoruutensa esineitä.

Arvonsa tunteva ja kiireinen kirjailija suostuu esittelemään museorakennuksen. ”Vaikka mitäpä pelkät betoniseinät kertoisivat.” Hän soittaa kaksi lyhyttä puhelua. Museon piti valmistua ensin yhtä aikaa kirjan kanssa ja sen jälkeen Istanbulin Euroopan kulttuuripääkaupunki -vuoden alkuun. Lopulta kirjailija palautti avustusliirat kaupungille ja kustantaa nyt itse koko hankkeen. Kulttuuripääkaupunki-ohjelmistosta museo on kadonnut. Hän pukee ylleen mustan pikkutakin ja painaa tummansinisen lippalakin silmilleen. Henkivartija odottaa alaovella. Lukemattomat tappouhkaukset ovat muuttaneet Pamukin elämän. Vaino alkoi, kun turkkilainen tuomioistuin nosti häntä vastaan syytteen ”turkkilaisuuden halventamisesta” vuonna 2005. Syynä oli hänen sveitsiläislehdelle antamansa lausunto, joka koski armenialaisten kansanmurhaa Turkissa ensimmäisen maailmansodan aikana. Turkkilaislehdet lietsoivat vihaa, ja äärinationalistit polttivat Pamukin kirjoja kaduilla. Lopulta syyte kumottiin.

Turkin armenialaisvähemmistölle suunnatun Agos-lehden perustajalle ja päätoimittaja Hrant Dink sai samasta syystä ehdollista vankeutta, minkä jälkeen nuori äärinationalisti murhasi hänet. Nykyisin Pamuk viettää enimmän osan ajasta ulkomailla, New Yorkissa, milloin missäkin. ”Minä en ole uhri. Älkää tehkö minusta uhria! Minä olen onnellinen mies, happy man. Saan tehdä juuri sitä, mitä haluan. Kirjoittaa.”

Pamukin tarkat silmät tekevät huomioita hatun lipan alla. Kamera polttelee taskussa. Hän ostaa pähkinöitä tutulta kauppiaalta. Nopeasti. Kaikki tapahtuu nopeasti. Hänet palkittiin Nobelilla 2006 ja hänen teoksiaan on käännetty 40 kielelle, viimeksi kiinaksi, mutta kotimaassaan hän ei voi olla koskaan varma, milloin viha leimahtaa. Kävelymatkalla museoon Orhan Pamuk kertoo Kiinan-matkalla heränneitä ajatuksia. ”Painopiste on siirtymässä pois Euroopasta. Ehkä Turkin ei ole väliksikään liittyä Euroopan unioniin, mikä tosin olisi harmi. Saksa ja Ranska eivät enää edes halua Turkkia jäseneksi.”

Siinä se nyt on, Viattomuuden museo, harmaa betonikuori Çukurcumakadun ja Dalgis¸kujan kulmassa. Ollaan Çukurcuman kortteleissa Beyogˇlussa. Muutama kortteli ylempänä kukkulalla on Istiklal Caddesi, kuhiseva pääostoskatu. Pamuk nousee huojuvia tikkaita viisikerroksisen rakennuksen toiseen kerrokseen. Auringonvalo hiipii sisään ikkuna-aukoista. Alhaalla jyrkkien mukulakivikatujen sokkeloissa pojat pelaavat jalkapalloa ja turistit etsivät tietään antiikkikauppoihin ja alueen suosittuihin ravintoloihin. Kirjan Kemalin bisnekset kuihtuvat, kun onnettoman rakkauden synnyttämä surumielisyys muuntaa kaiken hänen elämässään ”tyhjänpäiväiseksi ajantappamiseksi”. Silti Kemalissa on sitä intohimoa, jonka puutteesta Pamuk arvosteli jo nuorena Istanbulin porvareita, joita hänenkin sukunsa edustaa. Kemalin tarmo vain suuntautuu toisaalle.

Vohkittuaan loputtomasti Füsunin ja tämän perheen tavaroita Kemal ostaa koko talon ja perustaa siihen museon. Hän ei viihdy enää porvarispiireissä, koska kokee, että Füsunin perheessä on paljon enemmän lämpöä ja välittämistä kuin hänen omassaan. Ajatus museosta syntyy hänen lukiessaan lohdukseen Proustia ja Flaubertia, Montaignea. Hän käy Proustin ihaileman taiteilijan Gustave Moreaun kotimuseossa Pariisissa ja Paul Cézannen ateljeemuseossa Aix-en-Provencessa. Kemal käy 1 743:ssa museossa eri puolilla maailmaa.

Kirjan sivulla 678 Kemal tapaa kirjailija Orhan Pamukin. Itseironiasta nautintoa saava Pamuk ei ole kirjoittanut itseään ensi kertaa romaaniinsa. Kemal bey ja Orhan bey siemailevat rakia museon ullakkohuoneessa. Keskustelu syvenee. Kemal bey kertoo tarinansa ihailemalleen kirjailijalle. Hän pyytää tätä kirjoittamaan museon kaikkien esineiden tarinan juurta jaksain. Katalogista tulisi tietysti tarina siitä, kuinka paljon hän rakasti Füsunia. ”Valitettavasti Kemal kuoli nuorena, ja saan viedä loppuun hänen työnsä, koska olen ’hyvä kaveri’”, Orhan Pamuk nauraa hohottaa.

Kemalin 1 743 museota ei ole mitään sen rinnalla monessako Pamuk itse on käynyt. Hänellä ja hänen romaanihenkilöllään on sama käsitys aidosta museosta: Ne ovat paikkoja, joissa aika on muuttunut tilaksi. ”Ajantajun katoaminen on elämän suurin lohtu.”

Jatketaan matkaa. Pamukin askel on kävelemään tottuneen pitkä ja määrätietoinen. Nyt suuntana on rakennus, jossa museoalan ammattilaiset työstävät näyttelyä kirjailijan hankkimista yli neljästä tuhannesta esineestä. Pamuk on hankkeen taiteellinen johtaja. Cihangirin korttelien jyrkiltä kujilta aukeaa tuon tuosta näkymiä välkehtivälle Bosporille. Ahdas varastohuone on täynnä tavaraa, valokuvia, elokuvien stillkuvia. Pamuk korjaa olkapuussa roikkuvan Füsunin avarakaulaisen ruusunkukkaisen mekon rintamusta, sipaisee sen helmaa. Vaikka kirjan kuvaamat avioliittoa edeltävät seksisuhteet ovat tabu Turkin vanhoillisissa islamilaisissa piireissä, ei kirja ole noussut puheenaiheeksi. Se on pikemminkin vaiettu. Pamuk kertoo ostaneensa ”seksikkään leningin” jo ennen kuin hänellä oli ajatustakaan romaanista. ”Kauan sitten …”, hän aloittaa, mutta päättää siihen ja remahtaa nauruun.

Viattomuuden museota voi lukea myös kirjailijan rakkaudentunnustuksena kotikaupungilleen. Kertoessaan Kemalista, tai itsestään, Pamuk kertoo myös Istanbulista. Häntä ja Kemalia yhdistävät tunteet kaupungin katuihin ja näkymiin. Maisemat muistuttavat heitä heidän sieluntiloistaan. Pamuk kumartuu lattialle levitetyn Istanbulin kartan ääreen. Hän vetää lyijykynällä viivaa, joka yhdistää hänelle tärkeät kaupunginosat, kotikulmat Nis¸antas¸issa ja Beyogˇlun, sen sokkeloiset Çukurcuman ja Cihangirin korttelit. Viiva seurailee samalla hänen kävelyretkiään. ”Eivätkö kaikki kirjailijat kävele paljon?”, hän kysyy. Hän kävelee työhuoneelleen jo ennen auringonnousua, kun kadut ovat vielä autiot. Kirjoitustyön ollessa kesken hän kävelee usein myös öisin. Hän antaa jalkojensa viedä häntä. Ennen tappouhkauksia hän saattoi hypätä kesken päivän mihin tahansa bussiin ja harhautua kävelemään Istanbulin laitakaduille. Hän saattoi ajaa myös johonkin lähellä sijaitsevaan pikkukaupunkiin Marmarameren rannalla. Mutta retkiä läheisille Prinssisaarillekin, Heybelidiaan, jossa hän vietti isoäidin luona lapsuuden kesiään, hän tekee enää muistoissaan. Kameran lisäksi hänellä on taskussaan muistikirja. Kun joku ääni tai tuoksu tai näkymä on synnyttänyt hänessä alitajuisen mielleyhtymän tai lause on tullut valmiiksi, hän kirjaa sen ylös.

Kynä jatkaa matkaansa. Tuossa, vastapäätä juuri avattua tavarataloa Tes¸vikiykadulla on Pamuk-talo, hänen lapsuuden kotinsa. Sitä vinosti vastapäätä on hänen monista romaaneistaan tuttu Aladdinin kauppa. Pieni Orhan kävi ostamassa sieltä ensimmäisen värityskirjansa.Viattomuuden museon Kemal asuu saman kadun alkupäässä kulmatalossa. Kadun toisessa päässä on kirjan Champs-Élysées boutique, jossa Füsun ja Kemal kohtaavat ensi kerran. Pamuk-talosta Kemalin taloon päin viides rakennus, Yuldiz-talo, on kirjan Armo, rakastavaisten salainen kohtaamispaikka.

Kynä pysähtyy. Siinä on Tes¸vikiyen moskeija, jonne perheen palvelija, Esma-rouva vei kerran Orhan-pojan, joka kuvitteli, että Jumala on arvostettu ikivanha nainen. Sittemmin moskeijasta on tullut hienostoalueen rikkaiden ja silmäätekevien hautajaisseremoniapaikka. Kemalinkin. ”Kai vielä minunkin”, kirjailija toteaa.

Pamuk on asunut koko ikänsä Taksimin aukion liepeillä. Sieltä hänen kynänsä kulkee Beyogˇluun Cihangirin kortteleihin, jonka tupakan savuisissa kuppiloissa elokuvaväki kumoaa kirjassa rakia kuin Pamukin nuoruudessa. Alue on edelleen taiteilijoiden suosiossa. Istiklalilta kuuluu raitiovaunun vihellys. Ajan kerrostumat katoavat. Konditoria Incissä, kirjan Helmessä, käyminen oli pienen Orhanin ja äidin yhteisten retkien kohokohta. Kemal ja Füsun suunnittelevat siellä häitään. Tünelin aukiolla Orhan ja äiti nousevat metroon, joka vei heidät alas Kultaisen sarven rantaan.

Tuonne jäävät Bosporin rantaravintolat. Yhteysalukset vievät turisteja Ortaköyhyn ja Bebekiin ja työmatkalaisia Üsküdariin. Kirjailijan kynä juoksee yli Galatan sillan ja rientää nopeasti Sultanahmetin turistikohteiden ohi Süleymaniyen kaupunginosaan. Fatihin kaupunginosassa enemmistö naisista peittää hiuksensa liinalla. ”Ehdottomasti kiinnostavin osa kaupunkia.” Pyöritään ränsistyneissä kreikkalaisissa ja juutalaisissa kortteleissa, tuolla asuu iranilaisia, tuolla asuvat ovat suufilaisia, islamin mystikoita. Ollaan Fatihin moskeijan upealla pihalla.

Jatketaan vielä kauemmas, Zeyrikiin, Vefaan, Karagümrükiin, aina Galatan vanhalle sillalle asti. Siinä kirjailijan kynä pyörähtää takaisin Fatihin kapeille ja mutkaisille kaduille ja kujille. Mitä hän etsii, ketä?

Teksti: Riitta Kylänpää/ SK

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Orhan Pamuk, Viattomuuden museo

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *