Onnea odottamassa

En usko, että se löytyy etsimällä. Itse etsin sitä lähes 33 vuotta kunnes hiljattain ymmärsin, että kaikki tavat, joiden kautta uskoin onnen löytyvän, oli rakennettu jonkin elämäntilanteen varaan. Oli kamala paikka tajuta, että kaikki asiat, joiden suojaan olin haaveitani rakentanut, olivat sellaisia, että ne voitiin ottaa minulta pois. Jumala tai muut ihmiset pystyisivät halutessaan ottamaan minulta kaiken pois. En siis tuntenut oikeaa Elliä lainkaan, sillä se Elli, joka oli 33 vuotta luottanut johonkin tulevaan, oli pelkkää paperia ja tämän oivalluksen myötä enää pelkkää tuhkaa.

En tiedä, onko kyseessä kolmenkympin kriisi vai vain tosiasioiden myöntäminen itselleen. Niin tai näin, yritän nyt tutustua Elliin uudelleen. Olen huomannut, etten tiedä hänestä juuri mitään.

Tästä syystä viimeisimmässä Anna-lehdessä ollut toimittaja Miia Siistosen juttu laulaja Kirsi Rannosta kosketti minua – valtaväestön mielestä kliseisestä aiheesta huolimatta. Minulle enkelit, henget, kummitukset ja energiavirrat ovat olleet aina itsestäänselvyyksiä. Jännä vaan, kuinka heikko ihminen kuitenkin laittaa ympäristön painostuksesta laput silmilleen juuri silloin, kuin lisävoimia ja tukea kipeimmin tarvitaan. Mutta siinä vaiheessa kun omat voimat eivät enää riitä kulissien kannatteluun ja elämän suorittamiseen toisten ihmisten vaatimusten mukaisesti, ei näkymättömältä avulta muista enää suojautua.

”Ensimmäinen teos, johon Kirsi tarttui, oli Diana Cooperin Ihanat Enkelit. Siinä kehotetaan pyytämään enkeleiltä todisteita olemassaolostaan, vaikkapa höyhenen muodossa. Kirsi paukautti kirjan kiinni ja tuumi, että okei enkelit, antakaa merkki! Hän nousi ja käveli terassilta keittiöön. Ja mikäpä muu matolla lepäsi kuin sormenmittainen höyhen.
– Juoksin koko talon läpi katsomassa, olisiko siellä pelmuutettu tyynyjä tai täkkejä. Sitten vaan nauroin ja riemuitsin. Sen jälkeen höyheniä alkoi tulla vastaan jalkakäytävillä ja kynnyksillä. Tuntui, että ne vahvistivat uskoani ja kertoivat, että olin matkalla oikeaan suuntaan.”

Rannon havaintoa oli edeltänyt samantyyppinen kokemus kuin minulla. Joskin aina olin luottanut näkymättömiin tukijoukkoihin, olin katkerina hetkinä kieltäytynyt kuuntelemasta niitä. Äitivainaani tupakansavuun sekoittunut parfyymi on tuttu tuoksu kodissamme – etenkin keittiössä, sillä hänkin rakasti ruokaa ja tulee edelleen mielellään neuvomaan minua sen laitossa – mutta vaikeimpina aikoina se laukaisi minussa lapsenomaisen uhmakkaan kiukun. Koko maailma oli minua vastaan, jumala piti pilkkanaan ja varmasti kaikki ihmisetkin! Enkelit nauroivat typerille ponnistuksilleni, kun yritin nousta aina uudelleen otettuani ensin turpaan. Syytin muita maallisista suruistani, jotka liittyivät muiden ihmisten varaan rakennettuihin haaveisiin.

”En odota, että joku toinen tekisi minut onnelliseksi. Rakkaus ja onni ovat jo minussa.”

On varmasti ihana paikka tuo, missä Ranto nyt on. Sinne ajattelin itsekin muuttaa, mutta voin myöntää, että otan auliisti kaiken näkymättömän muuttoavun vastaan. Matkantekoa aion helpottaa kunnon eväillä – sunnuntaina valmistan läskisoosia äidin reseptin mukaan.

Ja hän saa tulla neuvomaan.

 

Päivän hyvän mielen teksti löytyi Annasta, jossa Kirsi Ranto kertoi enkelikorttien laukaisseen muutoksen. Jumpe. Minullakin on sellaiset. Taidanpa illalla vähän kurkata.

Comments

Teksti:Elli Mäkilä
Avainsanat: Anna, Diana Cooper, energiat, enkeli, jumala, Kirsi Ranto, kummitus, Miia Siistonen

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *